Johdanto
Pitkänäperjantaina 20. huhtikuuta 1962 nuori protestanttinen teologian opiskelija astuu Bostonin yliopiston Marsh Chapeliin lähes tavanomaiseen jumalanpalvelukseen. Kuvio on tuttu: liturgia, pitkänperjantain vakavahenkinen ilmapiiri, Howard Thurmanin saarna Kristuksen viimeisistä sanoista. Pian jokin alkaa kertakaikkisesti liukua irti tavanomaisilta uriltaan. Ajatukset eivät enää mahdu arjen mittakaavaan. Mieli avautuu merkillisellä tavalla… muistot, mielikuvat, hengellinen odotus, aistimusten voimistuminen ja merkityksen tunne sekoittuvat. Eräs osallistujista kuvaa tavallisen hymnin muuttuneen niin läpitunkevaksi, että sen säkeet jäävät elämään muistiin loppuiäksi. Sopraanon esittämä yksinkertainen virsi saa kosmisen kotiinpaluun mittasuhteet – kuin persoonallinen Jumala itse olisi läsnä! Toinen puolestaan nousee penkistä, pitää sekavan saarnan, poistuu kappelista ja lähtee Commonwealth Avenuelle vakuuttuneena, että hänen on vietävä maailmalle viesti lähestyvästä rauhan ajasta… Jälkipolvet tulevat muistamaan tämän ulkoisilta puitteiltaan näennäisen arkisen jumalanpalveluksen Good Friday Experimentinä. Virallisesti kyseessä oli Marsh Chapel Experiment -nimeä kantava Walter N. Pahnken Harvard Divinity Schooliin kytkeytyvä tutkimus, jossa 20 protestanttista teologian opiskelijaa osallistui pitkänperjantain jumalanpalvelukseen. Tämä palvelus oli samalla kaksoissokkokoe, jossa osallistujat saivat joko psilosybiiniä tai aktiivista lumetta, niasiinia.
Mitä mielessä oikein tapahtuu, kun ajattelu irtoaa tavanomaisista rajoitteistaan kontrolloiduissa olosuhteissa? Pahnken ja myöhempien arvioiden mukaan psilosybiiniryhmän kokemuksissa korostuivat ykseyden tunne, ajan ja paikan rajojen hälveneminen, pyhyyden tuntu, sanoinkuvaamattomuus ja syvästi myönteinen mieliala. Toki mukana oli myös hämmennystä ja ainakin yksi voimakkaasti kielteiseksi jäänyt reaktio. Kirkkotila, rituaali, musiikki, yksilölliset odotukset ja uskonnollinen kieli eivät jääneet kokeessa vain rekvisiitaksi, vaan ne alkoivat jäsentää kokemusta uudella tavalla. Mielen avautuminen ei tapahtunut kliinisessä tyhjiössä, ja juuri siksi kuvattu yksittäinen iltapäivä sai painoarvon, joka ylitti osanottajiensa kokemuksessa reippaasti itse koetilanteen keston. Rick Doblinin pitkän aikavälin seuranta osoitti myöhemmin, että monet osallistujat pitivät kokemusta yhä poikkeuksellisen merkittävänä ja liittivät siihen pysyviä muutoksia suhtautumisessaan itseensä, muihin ihmisiin ja elämään yleisesti.
Tämän aasinsillan myötä avautuu käsillä olevan kirjoitelmani varsinainen johtoaihe. Spontaanin ajattelun laaja tutkimuskenttä tarjoaa välineitä ymmärtää, miksi kuvatun kaltainen kokemus on teoreettisestikin kiinnostava – ei vain jännittävänä kertomuksena. Spontaanin ajattelun tutkimuksessa huomio kohdistuu siihen, miten mieli liikkuu silloin, kun sen sisältöä tai siirtymiä tilasta toiseen eivät sido vahvat rajoitteet. Erityisen valaiseviksi tässä katsauksessani osoittautuvat kaksi näkökulmaa: kontemplatiiviset traditiot, jotka ovat vuosisatojen ajan kartoittaneet mielen vaeltelua, ja psykedeelitutkimus, joka näyttää, kuinka syvästi spontaaninkin kokemuksen kulkua muovaavat farmakologia, rituaali, odotukset ja kulttuurinen kehys. Good Friday -kokeen kirkonpenkissä nämä kaksi tutkimuslinjaa näyttävät jo ennakoivasti kohtaavan. Mitä vapaammalta mieli tuntuu, sitä selvemmin sen liikettä silti kehystää tilanne, yksilöllinen tausta ja merkitysjärjestelmä.
Spontaanin ajattelun tutkimuksesta
Hahmottelen seuraavaksi spontaanin ajattelun suhdetta kontemplatiivisten traditioiden vertailevaan tutkimukseen, kontemplatiiviseen psykologiaan ja uutta renessanssiaan elävään psykedeelitutkimukseen. The Oxford Handbook of Spontaneous Thought (2018) maalaa spontaanin ajattelun tutkimuksesta vaikuttavan monitieteisen kokonaiskuvan, johon tekstissä viittaan puhuessani yleisesti ottaen ”tutkimuksesta”. Teos kutsuu saman pöydän ääreen neurotieteen, psykologian, filosofian, fenomenologian, historian, koulutuksen, kontemplatiiviset perinteet ja kliinisen työn hahmottelemaan ilmiöitä, joita siis kokoavasti kutsutaan spontaaniksi ajatteluksi.
Spontaani ajattelu määritellään ajatteluksi, joka syntyy suhteellisen vapaasti, kun sen sisältöä tai siirtymiä mielentilasta toiseen eivät sido vahvat rajoitteet. Tässä yhteydessä spontaanius ei merkitse satunnaisuutta tai merkityksettömyyttä: spontaani ajatusvirta voi olla (ainakin osittain) tavoitesuuntautunutta, metakognitiivisesti jäsentynyttä ja käytännönläheistä. Näin määritelty yleiskehys rajaa selkeän pelikentän, jonka raameissa tutkimus lähestyy sekä kontemplatiivista psykologiaa että psykedeelitutkimusta. Nämä kokeellis-teoreettiset näkökulmat täydentävät toisiaan kiehtovalla tavalla: tahoillaan ne pyrkivät valottamaan mitä tapahtuu, kun mielen tavanomaiset rajoitteet muuntuvat joko harjoituksen avulla tai löystyvät farmakologisesti. Tyypillisesti uskonnolliset ja kontemplatiiviset perinteet tarkastelevat mielen harhailua esteenä mutta samalla vapautumista spontaanina transformaationa, kun taas psykedeelisten aineiden synnyttämää rajoittamatonta kognitiota voidaan ohjata kulttuurin ja kontekstin avulla.
Kontemplatiivinen tutkimus
Kontemplatiivisen psykologian ja spontaanin ajattelun tutkimuksessa piirtyy esiin kiehtova kaksijakoisuus. Meditaatiotutkija ja sinologi Halvor Eifringin mukaan monet meditatiiviset perinteet ovat klassisesti pitäneet mielen harhailua huomiota hajauttavana häiriönä tai suorastaan hengellisen työn vihollisena. Samalla ne ovat kuitenkin usein katsoneet, että kontemplatiivisen harjoituksen varsinainen hedelmä – oivalluskokemus – ei synny puhtaasti tahdonalaisesta ponnistuksesta, vaan riippuu spontaanista impulssista, armon kaltaisesta tapahtumasta tai muusta ihmisen suoran kontrollin ylittävästä prosessista. Tästä seuraa, ettei spontaani ajattelu voi kontemplatiivisessa psykologiassakaan edustaa vain ongelmaa, josta on päästävä eroon tai joka on harjoituksella ylitettävä. Se on myös välillisesti mahdollisuus, koska juuri spontaanisuuden alueella voi tapahtua ratkaiseva tietoisuuden laadullinen muutos.
Eifring kuvailee rikasta käytännöllistä katalogia eri traditioiden jäsentämiin spontaanin ajattelun säätelykeinoihin. Näistä mainittakoon tietoinen tarkkailu, harmoninen säätely, hyväksyntä sekä huomion palauttaminen meditaation tai rukouksen kohteeseen joko lempeästi tai voimakkaasti – jälkimmäiseen viitaten jopa aktiivinen tukahduttaminen esitellään ääritapauksena, joskin kiistanalaisena sellaisena. Lisäksi mainitaan mantrat, pyhien tekstien resitointi, hyvät teot, askeesi, katumus ja tunnustus. Kontemplatiivisessa mielen harjoituksessa nämä eivät ole vain uskonnollisia tekniikoita vaan samalla historiallisia mielen säätelyn malleja. Ne koostavat yhdessä käytännöllisen työkalupakin, jonka kautta spontaanin ajattelun fenomenologiaa (kokemuksellista ilmenemistä) on vuosisatojen ajan havainnoitu, luokiteltu ja muokattu.
Sekä historiallinen aineisto että moderni kontemplatiivinen psykologia allekirjoittavat, että meditaatio ja mindfulness voivat tarjota ainutlaatuisen ikkunan ja fenomenologisen tutkimuslaboratorion mielen vaeltelun nopeisiin vaihteluihin. Tässä mielessä meditatiivinen harjoitus näyttelee kaksoisroolia. Se on yhtäältä interventio, jonka avulla spontaanin ajattelun laatua voidaan muuttaa, ja toisaalta havaintoväline, jonka avulla ajatusvirran hienorakennetta voidaan tarkastella aiempaa täsmällisemmin. Tutkimuksen näkökulmasta kontemplatiivinen psykologia ei siis ole vain teoreettinen taustakonteksti, vaan metodologinen resurssipankki spontaanin ajattelun vivahteiden ymmärtämiseen.
Psykedeelitutkimus
Psykedeelitutkimuksen tapauksessa käsikirja tekee analogisen mutta vielä radikaalimman peliliikkeen kuin kontemplatiivinen psykologia klassisine mielen kultivoinnin harjoitteineen. Psykedeeliset aineet voivat syvästi muuttaa ajattelun fenomenologiaa, ja kokeellisessa tutkimuksessa niiden on usein katsottu löyhentävän tottumuksen otetta ajattelun rakenteista, Lifshitz, Sheiner ja Kirmayer (2018) tähdentävät. Kasvava empiirinen tutkimus havainnollistaa, että klassiset serotonergiset psykedeelit (esim. psilosybiini, ayahuasca ja LSD) voivat lisätä aivotoiminnan joustavuutta, edistää luovia oivalluksia, tukea terapeuttisia tuloksia ja synnyttää mystisiä kokemuksia. Tämä tekeekin niistä spontaanin ajattelun tutkimukselle erityisen kiinnostavia: ne eivät vain muuta kokemuksen sisältöä, vaan vaikuttavat suoraan, kuinka rajoitettua tai rajoittamatonta ajattelun virta on. Niin ikään psykedeelinen interventio muistuttaa kontemplatiivisen harjoituksen kaksijakoista roolia ajattelun muuntajana sekä tietoisuuden kartoittamattomien alueiden fenomenologisen tutkimuksen mahdollistajana. Psykedeelien tapauksessa klassinen täyden annoksen interventio vain on ajallisesti huomattavasti tiiviimpi ja intensiivisempi, mikä erityisellä tavalla korostaa tilanteen turvallisuustekijöiden roolia etenkin kokelaiden näkökulmasta. (Psykedeeliterapian historiasta tuttuna erotuksena mainittuun toki lisättäköön matalamman intensiteetin psykolyyttiset interventiot pienemmillä annoksilla ja pidemmälle ajanjaksolle hajautettuna.)
Käsikirjan tärkein johtopäätös psykedeelisen intevention luonteesta ei tyhjene vain neurobiologiaan. Subjektiivisissa raporteissa psykedeelikokemukset kuvataan usein tahdosta riippumattomiksi, yllätyksellisiksi ja tavallisesta kokemuksesta jyrkästi poikkeaviksi. Samalla antropologinen kirjallisuus havainnollistaa, että nämä kokemukset ovat voimakkaasti sosiaalisten tekijöiden rajaamia: kulttuuri, konteksti ja yksilölliset taustatekijät muovaavat ratkaisevasti, mitä kokemuksessa oikeastaan tapahtuu. Painokkaana johtopäätöksenä vaikuttaakin, että näennäisen spontaanit psykedeeliset ajatuskuviot heijastelevat biologisten, kognitiivisten ja kulttuuristen tekijöiden monimutkaista yhteisvaikutusta – farmakologiasta tai aivokemiasta aina rituaaliin, uskomuksiin ja yksilöllisiin odotuksiin.
Paradigmamuutos
Historialliselta kannalta psykedeelitutkimusta on voimakkaasti muovannut kulloisetkin yhteiskunnallis-kulttuuriset asenteet ja tutkimukselliset kehykset. Yhteiskunnallisesti alan vastaanotto on tunnetusti vaihdellut aina innokkaasta löytöretkihengestä suoranaiseen poliittiseen ristiinnaulitsemiseen. Varhaisessa tutkimuksessa psykedeelikokemuksia tulkittiin usein psykoosin muotoina (ns. psykotomimeettistä mallia mukaillen), mutta pian alettiin korostaa eroja psykoottisten ja psykedeelisten tilojen välillä. Samoin alettiin hahmottaa aineiden potentiaalia niin hengellisiin kuin terapeuttisiin käyttötapoihin.
Niin ikään psykedeelitutkimuksen historia tukee spontaanin ajattelun tutkimuksen yleislinjaa: spontaanius ei koskaan näyttäydy kulttuurisesti neutraalina, vaan sen tulkinta riippuu aina tutkimuksellisesta ja yhteiskunnallisesta kehystyksestä. Puhtaasti meditaatioharjoittajan näkökulmasta koen tämän maailmankuvamuutoksen erityisen merkityksellisenä: läntisen kulttuuripiirin ajatusmaailmassa pitkään istunut muuntuneiden tietoisuudentilojen patologisointi on alkanut antaa tilaa laajemmalle ymmärrykselle. Kokemuksia, joita on perinteisesti kartoitettu seikkaperäisemmin itäisten viisausperinteiden kaanoneissa, on voitu toisintaa psykedeelitutkimuksissa ns. rivikansalaisilla ilman vuosikausien retriittikokemusta.
Lopuksi
Kun kontemplatiivisten perinteiden tutkimusta ja psykedeelitutkimusta luetaan rinnakkain, paljastuu spontaanin ajattelun tutkimuskenttää yhdistävä teoreettinen ydin. Molemmissa koulukunnissa tarkastellaan mitä tapahtuu, kun mielen tavanomaiset rajoitteet muuttuvat. Kontemplatiivisessa harjoituksessa muutosta työstetään kurinalaisen huomion, rituaalien ja harjoitustekniikoiden avulla. Psykedeelikokemuksessa muutosta puolestaan tuottaa farmakologinen interventio, missä kokemuksen eteneminen tarvitsee silti rituaalisia, sosiaalisia ja tulkinnallisia kehyksiä ympärilleen. Tästä seuraa nähdäkseni olennainen oivallus: spontaanius ja kontrolli eivät ole toisensa suoranaisia vastakohtia. Spontaani ajattelu on pikemminkin dynaaminen kenttä, jossa automaattiset, tahdonalaiset, kulttuuriset ja tilannekohtaiset rajoitteet lomittuvat toisiinsa.
Kontemplatiivinen psykologia ja psykedeelitutkimus osoittavat samaan paradoksiin kahdesta suunnasta. Kontemplatiiviset traditiot opettavat, ettei mielen spontaani vapautuminen, ja edelleen tajunnansisältöjen mahdollinen kompleksisoituminen, merkitse huomion hallitsematonta hajautumista. Psykedeelitutkimus taas osoittaa, että jopa kaikkein rajoittamattomimmalta näyttävä tajunnanvirta tapahtuu aina jonkin biologisen, rituaalisen tai kulttuurisen ohjauksen piirissä. Näin tutkimuksessa päädytäänkin yleiskuvaan, jossa spontaanius ei merkitse järjestyksen puutetta, vaan erityistä, muuttuvaa ja osin piilevää järjestyksen muotoa.
Lähteet
Eifring, H. (2018). Spontaneous thought in contemplative traditions. Teoksessa K. Christoff & K. C. R. Fox (toim.), The Oxford handbook of spontaneous thought: Mind-wandering, creativity, and dreaming. Oxford University Press. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780190464745.013.30
Fox, K. C. R., & Christoff, K. (2018). Introduction: Toward an interdisciplinary science of spontaneous thought. Teoksessa K. Christoff & K. C. R. Fox (toim.), The Oxford handbook of spontaneous thought: Mind-wandering, creativity, and dreaming. Oxford University Press. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780190464745.013.44
Lifshitz, M., Sheiner, E., & Kirmayer, L. J. (2018). Cultural neurophenomenology of psychedelic thought: Guiding the “unconstrained” mind through ritual context. Teoksessa K. Christoff & K. C. R. Fox (toim.), The Oxford handbook of spontaneous thought: Mind-wandering, creativity, and dreaming. Oxford University Press. https://doi.org/10.1093/oxfordhb/9780190464745.013.4
Pollan, M. (2018). How to change your mind: What the new science of psychedelics teaches us about consciousness, dying, addiction, depression, and transcendence. Penguin Press.