Video: tulkintani muinaissuomalaisesta loitsurunosta ”Karhun synty” (trad., Lönnrot, 1880)
”Se, joka rukoilee laulaen, rukoilee kahdesti”, totesi liturgisen laulun opettajani aikoinaan kirkkomusiikin opintovuosinani. Aktiivisesti laulua jo nuorukaisesta asti harrastaneena ja uskonnollis-filosofiseen tarkasteluun taipuvaisena musiikinopiskelijana tuo lausunto oli helppo allekirjoittaa. Noilta ajoilta mieleeni ovat jääneet elävästi pitkät kuorolaulutreenirupeamat, jotka olivat omiaan tuottamaan meditatiivista tyyneyttä tai jopa joukkovoiman lataamaa euforiaa. Tunne vastaa kuvausta, jonka Heinonen (2024) esittää äskettäisessä artikkelissaan intialaisen hartausmusiikin, kirtanin, roolista uushenkisissä ryhmissä: yhteiset lauluhetket näyttäytyivät tutkittaville yhteenkuuluvuutta vahvistavana kokemuksena, jossa laulu, tunne, kehollinen ilmaisu ja keskittyminen nivoutuivat yhteen turvallisessa sakraalissa tilassa.
Toki laulun ja laulamisen juuret ulottuvat paljon etäämmällekin kuin klassisia lauluopintojaan aloitteleva ja renessanssi-barokin arkaaisista sävelkuluista lumoutunut muusikonalku välttämättä aavistikaan. Kirkkomusiikin ja kirtanin ohella laulu on edustanut tärkeää kommunikaation kanavaa useimmille alkuperäiskansoille niin arkisessa kuin sakraalissakin mielessä – saamelaisista samaaneista aina kalevalaisiin laulaja-tietäjiimme, mitä tulee muinaissuomalaiseen kulttuurihistoriaan. Laulun funktio henkisenä harjoituksena on tunnistettu jo pitkään niin idässä kuin lännessäkin mantrojen laulamisesta loitsurunoihin.
Laulussa on alkuvoimaa – väkeä. siinä yhdistyy sujuvasti kehollisen resonanssin tutkimus, symbolinen ulottuvuus ja tunneilmaisu. Tietoisuustaitotyöskentelynkin kautta tuttu tunteen, ajatuksen ja tahdon kolmiyhteys (esim. Klemola, 2021) nivoutuu soljuvaksi kokonaisuudeksi, kun laulamiseen ottaa mukaan istumatyynyllä harjoitetun kehollis-meditatiivisen asenteen. Heinonen (2024) nostaakin esiin kuvaukset pyhästä laulusta rauhoittavana ja meditaatiota tukevana kehollisen tunneilmaisun muotona. Rummuttamisen ohella laulaminen on niin ikään tärkeässä roolissa samanistisessa työskentelyssä, ja samanistis-animistista maailmankuvaa olennaisesti länsimaissa popularisoinut Michael Harner (1990) analysoikin ääniaaltojen resonanssin roolia aivotasolla tietoisuuden syventäjänä.
Mielenkiintoni meditaation ja äänen suhteen tarkasteluun virisi uudelleen tänä syksynä, jolloin pitkän linjan tutkija-harjoittaja Francis Joy pääsi viimein kotikulmillemme Keminmaahan pitämään samanistisen työskentelyn jatkokoulutuksen sielunpalautuksen teemalla. Kurssiviikonlopussa oli erityistä symboliikkaa, sillä se toteutui samalla korpitilalla, jossa menin puolisoni Miian kanssa naimisiin kesällä. Viikonlopun jälkeen myös sukunimenvaihdoksemme (Salmiaho) tuli viimein voimaan pitkän byrokraattisen viiveen päätöksenä. Franciksen kurssit ovat aina syväluotaavia, ja tämänkertainen tuntui nyt kuin toiselta hääsakramentilta. Laulajataustani pois lukien varsinaisen meditatiivisen äänenkäytön kokemukseni kytkeytyvät enimmäkseen qigong-harjoitukseen – erityissijalle nostettakoon klassinen kuuden äänen harjoitus (liu zi jue) ja yiquan-perinteestä tuttu äänen tunnustelu (shi sheng). Samanistinen rituaalinen laulu puolestaan toi sakraalin laulamisen uudella tavalla ajankohtaiseksi meditatiivisessa työskentelyssäni. Äänen tunnustelun harjoituksesta esitän muunnelman artikkelin lopulla, mutta tarkastelen seuraavaksi äänenkäytön roolia kotoisessa kansanperinteessämme – alkuun myös muutama sana ekopsykologiasta, jolla on ollut tärkeä rooli kansanperinteen profiilin nostamisessa viime vuosikymmeninä.
Ekopsykologia ja luonnon ääni
Ekopsykologian tutkimushaaran kansainvälisesti tunnetuimmat alkumuodot ajoittuvat 1980-luvun Yhdysvaltoihin, jossa ekologinen liike ja psykologian ammattiala kävivät vuoropuhelua. Ekopsykologian yksi tärkeä tehtävä on tuoda ihmisen ja luonnon suhteen tarkasteluun kokemuksellisuutta ja yhteenkuuluvuutta (integratiivisuutta) painottavaa otetta vastapainona luonnontieteiden perinteiselle subjekti-objektierottelulle (reduktionismi). Kummallekin lähestymistavalle on paikkansa, mutta jälkimmäisen ylikorostuminen on johtanut yksinkertaistuksiin, josta on seurannut luonnosta vieraantumista sekä luontosuhteen taantumista hyväksikäyttösuhteeksi.
Ekologinen minuus on käsite, jolla pyritään hahmottamaan ihmisen keskinäisriippuvaista suhdetta ympäristöönsä. Ympäristö merkitsee tässä yhteydessä kaikkea, mihin ihmisen minäkokemus kiinnittyy: perhe, ihmisyhteisö, asuinpaikka, luonto, ja edelleen koko biosfääri. Ekologisen minuuden käsitteeseen sisältyy ajatus vastuusta, vastavuoroisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Se kyseenalaistaa yksilön ja ympäristön tiukkaa kahtiajakoa – luonnon hyvinvointi on pohjimmiltaan omaa hyvinvointiamme. Tällainen laaja näkökulma ihmisen paikasta luonnossa löytyy myös lukuisten alkuperäiskansojen ajattelusta, ja perinnetieto onkin yksi ekopsykologian kiinnostuksen kohteista. Ekologisen minuuden käsitteellisenä taustavaikuttimena voitaneen nähdä vanhoja samanistisia perinteitä yhdistävä animistinen maailmankatsomus, jossa niin ikään korostetaan kaikkien elävien asioiden perimmäistä yhteyttä.
Laulaminen muinaissuomalaisittain
Heiskasta (2006) mukaillen musiikki ja laulaminen on pyyntikulttuurien aikaan ollut kaunis keskinäisen kommunikaation väylä, jossa tiukka eronteko yksilön ja ympäristön tai kulttuurin ja luonnon välillä katoaa. Laulu kietoutuu osaksi ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta, henkis-aineellisen tasapainon säilyttämistä. Luonto ääni-ilmiöineen oli osa ihmisten jokapäiväistä kokemusta: ukkosen jyrinä, linnunlaulu, eläinten äänet, tuulen humina säestivät arkista olemista, ja näyttäytyivät jopa pyhinä elementteinä. Entisaikojen metsästäjät kiinnittivät tarkkaa huomiota eri lintulajien kumppaninkutsuhuutoihin, niiden sointiin vaikkapa reviirien rajojen ilmoittamisesta laulaen. Laulamisesta tuli apuväline paitsi metsästykseen ja eläinten ohella eläväksi koetun luonnonhenkien maailman kanssa kommunikointiin. Laulamisella oli roolinsa lapsen tuudittamisessa uneen, lohduttajana vaikeina aikoina, ilontuojana juhlissa ja varmastikin yleisesti viihdyttäjänä pitkillä vaellusmatkoilla, kuten Heiskanen (2006) kuvaa. Musiikki ja laulu auttoivat varautumaan elämän erilaisiin siirtymävaiheisiin ja jopa vuosisatojen kuluessa kerääntyneen tietotaidon välittämisessä. Pyyntikulttuurin perustuneilla suomalaisugrilaisilla kansoilla laulut ja runot virittivät vastavuoroiseen antamisen ja saamisen suhteeseen ihmisten ja muiden lajien välillä – sekä niin ikään kosmiseen ulottuvuuteen.
Tavallaan on harhaanjohtavaa puhua ihmisen luontosuhteesta, sillä hän oli erottamaton osa luontoa – kysymys luonnon ja ihmisen erillisyydestä alkoi hiljalleen konkretisoitua ihmisen asetuttua aloilleen viljelemään maata, mikä merkitsi keräilijämetsästäjän elämäntavan vähittäistä loppua ja uudenlaista kulttuurista vallankumousta. Suomalaisessa kansanuskossa vallankumous ilmeni pronssikaudella 1700-500 eaa., jolloin maanviljelijän elämäntapa valtasi alaa Suomen rannikolla ja tietäjäinstituutio alkoi syrjäyttää samanismia. Salaisen perimätiedon tuntija, laulaja-tietäjä, hallitsi ilmiöiden syntysanat ja otti vanhastaan samaanille kuuluneen roolin yhteisössä. Kouri (2024) erittelee samanistisen noidan ja laulaja-tietäjän olemusta: siinä missä edellinen perustaa toimintansa vastavuoroiseen yhteyteen henkimaailman kanssa, jälkimmäinen ottaa omaehtoisemman roolin perimätiedon ja laulu-loitsusanojen taitajana. Myöhempi kolonialistinen luonnon haltuunoton ajatusmalli alkoi nähdäkseni mielenkiintoisella tavalla ottaa esimuotojaan, vaikkakin tietäjälaitos oli vielä vahvasti yhteydessä luonnon rytmeihin.
Mainittu siirtymä ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä, vaan jopa vuosituhansien kuluessa, Kouri (2024) huomauttaa. Esimerkiksi karhun pyyntikulttiin liittyviä rituaaleja metsän kuninkaan lepyttämiseksi ja tasapainon säilyttämiseksi ihmisyhteisön ja luonnon voimien välillä alettiin aktiivisesti purkaa vasta ristiretkien aikaan 1100-luvun lopulta 1200-luvun puoliväliin, jolloin Paavi Gregorious IX kirjoitti (tarkalleen vuonna 1229) Suomen piispalle vahvistuskirjeen muinaissuomalaisten pyhien lehtojen ja pyhäkköjen haltuun ottamisesta kirkolle (Klemettinen, 2023). Tämä merkitsi myös karhunpyyntikultissa olennaisten karhunkallopetäjien kaatamista. Ihmiskulttuurin ja luonnon välisen railon kasvu kiihtyi entisestään viimeistään 1600–1700-luvulla alkaneen valistuksen ajan myötä, mikä hitaasti mutta varmasti alkoi rantautua myös Suomeen. Syvään juurtuneiden perinteiden kitkeminen on luonnollisestikin hidasta, ja esimerkiksi karhunpyyntiin liittyviä karhun synnyn loitsulaulun sanoja tavataan vielä 1800–1900-luvultakin – usein mielenkiintoisella yhdistelmällä kristillistä kuvastoa, kuten oheisessa Karhun synty -runossa.
Miss’ on otso synnytetty,
Mesikämmen käännytelty?
Tuoll’ on otso synnytetty,
Mesikämmen käännytelty,
Luona kuun, tykönä päivän,
Otavaisten olkapäillä.
Sielt’ on maahan laskettuna
Sisälle salon simaisen,
Vierehen vihannan viian,
Maksankarvaisen malohon.
Sinisirkku metsän neiti
Tuu’itteli, liekutteli,
Kultaisessa kätkyessä,
Hihnoissa hopeisissa,
Alla kuusen kukkalatvan,
Alla pensovan petäjän.
Siitä otso ristittihin,
Harvakarva kastettihin,
Korvalla tulisen kosken,
Pyhän virran pyörtehellä.
Ken rupesi ristijäksi?
Itse Himmerkin kuningas,
Tuo rupesi ristijäksi,
Harvakarvan kastajaksi,
Neitsy Maaria emonen,
Pyhä piika pikkarainen,
Sepä kummiksi kuvautui,
Sekä kantoi kastehelle.
Mikäs pantiin nimeksi?
Lullamoinen, lallamoinen,
Karva kaunis röyhetyinen,
Mesikämmen källeröinen.
(trad., Lönnrot, 1880.)
Samanistinen voimalaulu
Samanistisen laulamisen perinne – eli laulaminen rituaalisena kommunikaationa – on alkanut elpyä sitä mukaa, kuin uusi kiinnostus samanistista työskentelyä kohtaan on kasvanut. Kouria (2024) mukaillen vähitellen alkaa olla yhä hankalampi erottaakaan, mikä on perinteistä samanismia ja mikä uussamanismia, sillä vanha ja uusi alkaa iloisesti sekoittua eri tahojen ottaessa vaikutteita toisistaan. Tässä lyhyessä katsauksessa samanistiseen voimalauluun en pureudukaan tarkemmin perinteiden ja modernin rajapintoihin – mikä on vanhaa, mikä uutta –, vaan pitäydyn yleisluontoisella tasolla. Vastaavasti samanistiseen työskentelyyn liittyvän henkimaailman ontologista luonnetta koskeva keskustelu vaatisi oman esseensä. Monille nykyajan samanisteille henkimaailma edustaa psykologis-symbolista merkityskiteytymien tasoa, kun taas animistisissa perinteissä henkimaailmaan suhtaudutaan yhtä totena – tai jopa todempana – kuin vaikkapa fyysiseen olemiseen. Olemassaolon eri tasoilla nähdään myös vallitsevan omanlaiset lainalaisuutensa ja logiikkansa. Tasapuolisuuden nimissä lisättäköön vielä, että vastaavasti symbolisen määrittelystä voidaan päästä omaan mielenkiintoiseen semanttiseen keskusteluunsa… (Edes Carl Jungille symbolinen ei ollut vain symbolista mitä tulee hänen aktiivisen imaginaation menetelmäänsä, joka sai tärkeitä vaikutteita samanistisesta työskentelystä. Aihe avautuu harvinaisen kokemuksellisella tasolla Jungin (2009) Punaisen kirjan kautta.)
Samanistista työskentelyä kuvatessaan Kouri kertoo voimalaulun edustavan olennaista tapaa luoda yhteyttä henkimaailmaan – parantavan työskentelyn mahdollistajaan –, ja usein samanistista polkuaan aloittelevan suositellaankin etsivän oman voimalaulunsa. Laulu auttaa pitämään mielessä työskentelyn tarkoituksen. Se on nerokas keino välittää informaatiota ja emotionaalista latausta intuitiivisella tavalla, mihin olisi vaikeampi yltää vain sanallistamalla. Kouri kertoo lauluilla olevan erilaisia käyttötarkoituksia: jotkut laulut ovat yhteisöllisiä kuin kansanlaulut, osa taas yksilöllisempiä tai vain tiettyyn rajattuun tarkoitukseen – kuten parantamiseen – liittyviä. Voimalaulun etsinnässä pyritään jättämään aktiivinen järkeily tai ponnistelu syrjään ja antamaan laulun vain tapahtua. Tässä mielessä samanistinen voimalaulu muistuttaakin meditatiivista työskentelyä. Laulu voi koostua paitsi äänteistä, myös huudoista, kuiskauksista, suhinasta, sanoista, viheltämisestä…
Heiskasta (2006) mukaillen oheinen J. H. Erkon runo kuvaa oivaltavasti luonnon ja ihmisen alkuperäisen yhteyden uudelleenlöytämistä. Tässä löytämisessä laulu ja musiikki ovat runossa näkyvästi – tai ehkä ennemmin kuuluvasti – esillä. Kysymys siitä, kumpuaako voimalaulu ennemmin luonnosta vai ihmiskulttuurista, muuttuu toissijaiseksi elämän virran ilmaistessa itseään milloin linnun ja milloin runon kertojan suulla:
En tiedä miksi laulaa lintunen
ja miksi jyräjääpi ukkonen,
vaan itse tiedän siksi laulavani,
kun sävelehet soivat rinnassani!
Jo tiedän, miksi laulaa lintuset;
kun heissäkin soi kevättoivehet.
Ja ukonjyrinässä vuorostansa
taas luonto purkaa sydäntuskiansa.
Niin mielessä vaihtuu tuntehet
kuin taivaan tähdet, meren aaltoset.
Ne säveliä luovat rintahani,
ja siksi juuri tiedän laulavani!
(J. H. Erkko, n. 1906)
Aivan kuin muinaisissa pyyntikulttuureissa, myös uussamanistisessa harjoituksessa laulu toimii yksilön ja ympäristön välittäjänä – sama resonanssi, joka resonoi omassa kehomielessä, päästetään kaikumaan myös ympäristöön. Laulussa on samanlaista aineellisen ja aineettoman yhdistävää alkuvoimaa kuin hengityksessä, joka onkin yleismaailmallisuudessaan luultavasti suosituin meditaation kohde. Sikäli ei ole yllättävää, miten lukuisilla eri tavoilla laulaminen ilmenee niin henkisen kuin rajatummin meditatiivisen työskentelyn muodoissa eri kulttuureissa. Samanistisessa voimalaulussa itseäni kiehtoo erityisesti tapa, jolla ympäristö otetaan mukaan tärkeäksi osaksi työskentelyä. Kouri mainitseekin voimalaulun etsimisen yhdistyvän luontevasti itselle merkityksellisen voimapaikan etsimiseen luonnosta.
Hoitava resonanssi ja musiikkiterapia
Heiskanen (2006) kuvaa, miten kätilövalaat tukevat synnyttävää valasta tuottamalla sopivalla äänentaajuudella myötävärähtelevää ääntä. Vastaavalla tavalla synnytysvalmennuksessa tunnistetaan synnytyskipua lievittävä rauhallisen uloshengityksen saattelema vokalisointiharjoitus, jossa a-o-u-m-vokaaleja toistetaan. Tämä tuottaa resonanssiperiaatteella kehoon ja aina soluihin asti keinuvan laajenemisen ja supistumisen vuorovaikutuksen. Heiskanen (2006) mainitsee, että jopa vanhaan kirkkolauluun pohjaavaa laulua hyödynnetään Suomessa synnytyksen yhteydessä sen resonanssiominaisuuksien ansiosta. Heiskanen ehdottaa vastaavasti maitovalaiden laulun ja hengitysäänien kuuntelun hyödyllisenä toimena synnyttäjille – ekopsykologisesti tämä olisi omiaan myös rakentamaan luontosuhdetta, lajien välistä kuulumisen tunnetta.
Musiikin hoidolliset mahdollisuudet on toki tiedostettu musiikkipsykoterapiassa jo pidempään, ja musiikkipsykoanalyytikko Kimmo Lehtonen (2022) kuvaakin musiikkia ruumiin ja mielen rajapinnoilla ”kelluvana” prosessina, jossa ovat läsnä virittyvät ja purkautuvat jännitteet. Tällä musikaalisella jännitteen ja rentouden vuoropuhelulla on esikielellistä muutosvoimaa, mikä tekee siitä oivallisen hoidollisen työkalun esimerkiksi vauvojen, pienten lasten tai muutoin kielellisesti vaikeasti tavoitettavien hoidettavien kohdalla. Lehtonen (2022, s. 527) edelleen mainitsee musiikkiin kytkeytyvän psyykkisen työn olevan läheisesti kytköksissä unityöskentelyyn: hänen mukaansa sekä unen että musiikin sisällöt nousevat samoista piilotajuisista merkityksistä, ja tämä kytkös edustaa psykoanalyyttisessä musiikintutkimuksessa jopa erästä pääsuuntausta. Sigmund Freudia lainaten unet ovat kuninkaantie piilotajuntaan, mihin Lehtonen lisää musiikin olevan avain piilotajunnan ymmärtämiseen.
Heiskanen (2006) puolestaan viittaa uniajan käsitteellä perinteiseen käsitykseen siirtymätilasta todellisuuden eri tasojen välillä – menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohtaan –, ja vanhoihin kehtolauluihin tämän uniaikaisen arkkityyppisen symboliikan välittäjänä. Kehtolaulut lohduttavat ja välittävät niin kielellistä kuin esikielellistäkin tietoa. Unimaailman rooli yhdistää kiehtovalla tavalla sekä kansanperinteistä ja samanistista maailmankuvaa että freudilaista ja jungilaista syvyyspsykologiaa. Kutsutaanhan Jungin aktiivisen imaginaation menetelmää toisinaan unen näkemiseksi hereillä ollessa, kuten Pyykkönen (2024) huomauttaa.
Lehtonen (2022, s. 528) erittelee musiikillis-kuvataiteellisen symbolisen prosessin ominaisuuksia neljän vaiheen kautta. Nämä ovat 1.) metonymia (merkitysyhteyksien laajentuva levittäytyminen eri tahoille), 2.) kyky käsitellä poissaolevaa läsnä olevana, 3.) kielelliset valmiudet ja 4.) työkalujen valmistamisen ja työn tekemisen kyky. Vaiheista olennaisin on Lehtosen erittelyssä toinen eli kyky käsitellä poissaolevaa läsnäolevana. Näkemyksen mukaan luova taiteellinen prosessi siis mahdollistaa jäsentymättömän, hankalasti tavoitettavan ja esimerkiksi trauman kautta piilotajuntaan työnnetyn materiaalin tuomisen konkreettiseen ja käsiteltävään muotoon. Tämä vie mietteeni Heiskasen näkemykseen uniaikaisen lauluperinnön muutosvoimasta menneen ja nykyisen yhdistäjänä – sillä on ollut niin yksilön persoonallisuutta kuin yhteisöä integroiva rooli. Kehtolauluperinnöstä tässä yhteydessä erityisenä mainittakoon Onnimanni-ketjuruno, joka Heikkilää (2022) mukaillen kuvaa luomisen metamorfoosia eli maailman ja ihmisen syntyä.
Heikkilä arvelee äidin lämpimään läsnäoloon ja runon poljentoon kytkeytyvän tuutulaulun toimineen kokemuksellisena tapana välittää lapselle vaikutelmia maailmasta runossa esitettyjen syy-yhteyksien ketjuuntumisen kautta. Onnimanni-runon laulamisen lasta nukutettaessa on siis uskottu tukevan lapsen minuuden eheää kehittymistä tiedostamattomalla tasolla. En voi välttyä vertaamasta Onnimannin kahdentoista säkeen alkulukua buddhalaisessa filosofiassa keskeiseen ideaan riippuvuussyntyisyyden kahdestatoista linkistä (paṭicca-samuppāda), joka niin ikään selittää ilmiöiden ja kokemusten syntyä niiden keskinäisen riippuvuuden kautta. (Tästä oivalluksesta kunnia Myllykoskelle, 2023). Onnimanni-runo kuuluu seuraavasti:
Oli kerran Onnimanni
Onnimannista Matikka
Matikasta Maitopyörä
Maitopyörästä Pöperö
Pöperöstä Pieni-Rikki
Pieni-Rikistä Rimanto
Rimannosta Ristisolki
Ristisoljesta Sopukka
Sopukasta Sormikinnas
Sormikinnaasta Kipelo
Kipelosta Kirjokansi
Kirjokannesta Kirikkä
Kirikässä nuoret miehet
miehet nuoret naimattomat
vielä viinan juomattomat
punovat punaista köyttä
rautaköyttä rahmikoivat
millä sitovat meren sivuja
Kannanlasta kaunistavat
jotta meri tyynenä pysyy
Kannanlapsi kaunehena.
(trad., Heikkilä, 2022)
Luvun päätteeksi todettakoon, että jo oma kansanperinteemme sisältää runsaasti tietotaitoa laulun hoidollisesta hyödyntämisestä niin kehollisen resonanssin kuin symbolisen kokemisen välineenä – ritualistisesta kommunikaatiosta puhumattakaan. Aihepiirin laajuuden vuoksi olen tässä kirjoitelmassa enimmäkseen keskittynyt siihen, mikä on lähimpänä: kotoiseen kansanperinteeseemme. En kuitenkaan malta olla nostamatta esiin kiinalaiseen yiquan-perinteeseen luettavaa äänen tunnustelun (kiin. shi sheng) harjoitusta, jossa Heiskasenkin (2006) kuvailemaa vokalisointia hyödynnetään kehotietoisuuden meditatiiviseen tutkimiseen. Harjoitus tehdään perinteisesti seisaaltaan, ja huomiota suunnataan kehon osiin käyttämällä käsiä apuna. Itse olen tavannut tehdä äänen tunnustelua myös istumameditaationa äänimaljalla säestäen, jolloin huomion suuntaaminen on tapahtunut mielen tasolla. Ohessa sovellettu versio perinteisestä äänen tunnustelun harjoituksesta. Syvällisemmän katsauksen shi shengistä voi lukea Klemolan (2021) teoksesta Yiquan – liikettä liikkumattomuudessa.
Harjoitus: äänen tunnustelu (shi sheng)
Alkuun linjataan asento. Harjoituksen voi tehdä istualtaan tai seisten. Jos seisot, yiquanille tyypilliseen tapaan, koe samalla ikään kuin istuvasi korkealla jakkaralla, jolloin polvet joustavat kevyesti – eivät ole lukossa. Yiquanin perusseisonta-asentoon kuuluu dynaaminen jännite alas istumisen ja ylös ojentumisen vastavoimien välillä. Istuma-asennossa (ks. kuvat alla) puolestaan suosittelen jämäkkää risti-istuntaa sopivan korkuisella tyynyllä, jossa selkä pääsee kaareutumaan luontaisesti. Leuka hieman sisäänpäin, jolloin niska ojentuu kevyesti, ja kieli kitalaessa. Istutaan tyynyn etureunalla istuinluilla.
Asennon linjaamisen jälkeen tutkitaan äänen resonointia kehossa käyttäen yiquanille tyypillisesti käsiä apuna. (Äänimaljalla itseä säestettäessä yksi käsi luonnollisestikin on varattu, jolloin huomion siirron tukena voi käyttää toista kättä tai liikuttaa huomiota puhtaasti mielen tasolla.)
– Tarkoituksena on, että käsien asento vastaa äänen resonanssialuetta kehossa.
– Käytetään vokaaleja i, e, a, o ja u; jotka resonoivat pään, kurkun, rinnan pallean ja alavatsan alueilla.
1.) Harjoitus aloitetaan lausumalla mm-äänne suljetuin huulin. Annetaan äänen resonoida
vapaasti koko kehossa.
2.) Kädet pään korkeudella: Nosta kädet ylös pään tasolle, kämmenet ylöspäin käännettyinä.
– Lausu vokaali i.
– Havainnoi, kuinka ääni resonoi nenäontelossa, ja kuvittele pienivärähtelevä pallo sinne.
– Ota useita rauhallisia, pitkiä uloshengityksiä tämän mielikuvan ja äänen kanssa.
3.) Kädet kurkun tasolla: Laske kädet hitaasti kurkun korkeudelle.
– Anna äänen siirtyä vokaalista i kohti e-vokaalia.
– Havainnoi, kuinka resonoiva pallo liikkuu alaspäin ja taaksepäin kurkkuun, kielen taakse,
samalla hieman laajeten.
4.)Kädet rinnan tasolla: Jatka laskemalla kädet rinnan korkeudelle.
– Salli äänen liukua vokaalista e kohti a.
– Tunne, kuinka vokaali e muuntuu laajemmaksi värähteleväksi palloksi, joka laskeutuu rinnan keskialueelle muuntuen a:ksi.
5.) Pallean alue: Jatka samalla tavalla siirtyen o-vokaaliin.
– Tunne, kuinka resonanssipallo värähtelee pallean alueella.
6.) Alavatsan alue: Siirry lopuksi u-vokaaliin.
– Huomaa, kuinka värähtelevä pallo kasvaa suureksi ja tuntuu alavatsan alueella.
7.) Sarjan lopetus: Vedä koko äänisarja i-e-a-o-u läpi ylhäältä alas yhden pitkän uloshengityksen aikana.
– Mielikuvapallo laskeutuu vähitellen alaspäin, laajenee ja avaa äänelle tien aina vatsan
syvyyksiin asti.
– Mielikuvana voi käyttää kaivoon putoavaa kiveä.
– Lopulta äännesarja sulaa kuin yhtenäiseksi äänteeksi. Anna itsen ja äänen rajojen sulautua samoin.
– Harjoituksen päätteeksi istu tai seiso muutama minuutti hiljaisuudessa
Kirjallisuus
Chinese Health Qigong Association. (2008). Liu ZiJue: Six sounds approach to qigong breathing exercises. Singing Dragon.
Harner, M. (1990). The way of the shaman. HarperOne.
Heikkilä, T. (2022). Ihmeinen – Tietäjän ihmiskäsitys ja mielen arkeologia. Viides Askel.
Heinonen, T. (2024). Uushenkinen musiikki ja uskonnon rooliteoriat. Teoksessa Pauha, T., & Haimila, R. (toim.) Uskonto mielessä: Psykologisia näkökulmia uskonnollisuuteen ja henkisyyteen (s. 325–336). Gaudeamus.
Heiskanen, I. (2006). Lauluinen luontomme. Teoksessa Heiskanen, I., &Kailo, K. (toim.). Ekopsykologia ja perinnetieto (s. 143–175). Green Spot.
Jung, C. G. (2009). The Red Book: Liber Novus (S. Shamdasani, toim., M. Kyburz, käänt.). W. W. Norton & Company.
Kailo, K. (2006). Kave, Louhi ja Pandoran lipas – Miesnäkökulmaisen mytologian uudelleenarviointia. Teoksessa Myyttien hyrinässä. Toim. Eeva Miettinen ja Saija Pietiläinen. Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitos, Oulu.
Klemettinen, P. (2023). Karhu: Pohjoisten kansojen myyttejä. SKS Kirjat.
Klemola, Timo (2021). Yiquan – liikettä liikkumattomuudessa. Tampere: Finevision.
Korpua, J. (2022). Tolkien ja Kalevala. SKS Kirjat.
Kouri, J. (2024). Tulitanssi: Askeleita samaanin polulla. SKS Kirjat.
Lehtonen, K. (2022). Musiikki ja psykoanalyysi. Teoksessa Louhivuori, J., Saarikallio, S., & Toiviainen, P. (toim.). Musiikkipsykologia (2. uudistettu painos.) (s. 523–549). Eino Roiha -säätiö.
Lönnrot, E. (1880). Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Salakirjat. (2008 painos).
Myllykoski, E. (2023). Onnimannista sekä ehdollisen ja ei-ehdollisen olemassaolon kuvauksesta. [Viestiketju yksityisessä Facebook-ryhmässä]. Saatavilla yksityisessä ryhmässä: Buddhalaisuus Suomessa.
Pyykkönen, N. (2024). Samanistinen työskentely aktiivisen imaginaation muotona. Teoksessa Pauha, T., & Haimila, R. (toim.) Uskonto mielessä: Psykologisia näkökulmia uskonnollisuuteen ja henkisyyteen (s. 311–324). Gaudeamus.