Amerikkalainen meditaatio-opettaja Jason Siff on tunnettu Recollective Awareness:iksi kutsumastaan meditaatiotyylistä, jota luonnehtii utelias, avoin ja joustava lähestyminen meditatiiviseen harjoitukseen. RA-meditaation avoimuus merkitsee vapautta käyttää tai olla käyttämättä ennalta laadittuja menetelmiä harjoituksessa. Se kannustaa vastuunottoon, omakohtaiseen asiantuntijuuteen sekä herkkyyteen havaita itsessä eri aikoina nousevia tarpeita suhteessa tietoisuustaitoharjoitteluun. Recollective Awareness -tyyppiseen harjoitteluun kuuluu olennaiselta osin meditaatiopäiväkirjan kirjoittaminen, joka tuo uudenlaisen reflektiivisen otteen prosessiin. Tämä edelleen mahdollistaa hyvin omannäköisen suhteen luomisen meditatiiviseen työskentelyyn varsinkin harjoituspolun edetessä. Päiväkirjatyössä astutaan ulkopuolisen havainnoijan rooliin, mistä käsin omassa harjoitushistoriassaan voi nähdä elementtejä, jotka muutoin jäisivät helposti huomaamatta. Tässä Siffiä vahvasti referoivassa kirjoitelmassa puhun paljon myös avoimesta meditaatiosta, jollaista siis myös Recollective Awareness edustaa. Suomessa avoimesta meditaatiosta on puhunut niin ikään Siffin ajattelusta ammentanut Juhana Kokkonen kirjassaan ”Avoin meditaatio”.
Siff esittelee teoksessaan ”Unlearning Meditation” kuusi meditaation prosessia. Nämä ovat:
- Vastaanottava prosessi (The Receptive Process)
- Generatiivinen prosessi (The Generative Process)
- Ristiriitainen prosessi (The Conflicted Process)
- Tutkiva prosessi (The Explorative Process)
- Ei-osallistuva prosessi (The Non–Taking-Up Process)
- Yhdistetty prosessi (The Connected Process)
(Suomennokset omiani)
Tietoisuus prosesseista tukee esimerkiksi mainittua reflektoivaa päiväkirjatyöskentelyä. Siff korostaa kuitenkin, että prosessit ovat kokemuksia koskevia käsitteitä – työhypoteesejä – eivät kiveenhakattua totuuksia meditatiivisesta kokemuksesta. Niiden tiedostaminen voi silti auttaa jäsentämään myös varsinaisen harjoituksen kulkua. Jokainen prosessi on erilainen ja erillinen, mutta ajan myötä ne alkavat limittyä ja muuttua vähemmän erottuviksi, Siff päättää. Esittelen seuraavaksi kolme perusprosessia (vastaanottava, generatiivinen ja ristiriitainen) ja jatkan kolmella edistyneellä prosessilla (tutkiva, ei-osallistuva ja yhdistetty).
Vastaanottava prosessi
Vastaanottavassa prosessissa ollaan avoimia ja vastaanottavaisia ajatuksille, tunteille, aistimuksille ja havainnoille meditaation aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kokemukset olisivat miellyttäviä tai helppoja – vastaanottavuus voi olla myös kivuliasta ja epämiellyttävää, ajoittain kaoottistakin. Vastaanottavuus merkitsee, että annetaan mielen toimintojen vain rullata omalla painollaan ilman aktiivista pysäytyspyrkimystä. Se ei ole jatkuvasti miellyttävä, rauhallinen tai optimaalinen tila.
Vastaanottavassa prosessissa meditaation harjoittaja antaa kokemuksen jatkua sellaisena kuin se on, vaikka esiin nousisi tarve muuttaa kokemusta tekemällä jotakin muuta, kuten noudattamalla ennestään tuttua meditaatio-ohjetta. Tässä prosessissa voi ilmetä myös vastarintaa, sillä mielelle on tyypillistä vastustaa uudenlaista radikaalia avoimuutta prosessin syventyessä.
Esimerkiksi jos olemme jatkuvasti tuoneet huomiomme takaisin hengitykseen pääasiallisena meditaatioharjoituksenamme, seurauksena on, ettemme ole tottuneet antamaan ajatusten tai tunteiden viipyillä pitkään tietoisuudessa meditaation aikana. Todennäköisesti olemme päätyneet pitämään tätä tiettyä meditaation tapaa ainoana oikeana tapana harjoittaa. Avoimen lähestymistavan opetuksiin törmätessämme saatamme kokea epäuskoisuutta, vastustustakin. Jos kuitenkin löydämme niistä jotain riittävän vakuuttavaa kokeillaksemme uudenlaista joustavampaa otetta, kuten vain istua ajatusten ja tunteiden kanssa tai jopa asettua dialogiin niiden kanssa, kertaiskulla tämä ohje sallii meidän rikkoa tapamme palata aina esimerkiksi hengitykseen. Tästä rikkomuksesta syntyy särö, josta uudenlaisen oivalluksen versot vähitellen pakottavat itsensä esiin. Se sallii antaa ajatusten ja tunteiden pysyä ja jatkua; ja tämä edelleen saa kyseenalaistamaan oletuksemme, että vaikkapa hengitystietoisuus on ainoa tapa meditoida. Joten vaikka palaammekin hengitykseen silloin tällöin, tämä tapahtuu suuremman kontekstin sisällä, jossa olemme vastaanottavaisia myös muille kokemuksen ulottuvuuksille. Esimerkkejä vastaanottavista harjoituksista ovat luonnollisen hengityksen havainnointi, tuntemusten nimeäminen ja avoin meditaatio.
Generatiivinen prosessi
Generatiivisessa (luovassa) prosessissa meditoija pyrkii aktiivisesti luomaan tai tuottamaan tiettyjä kokemuksia tai mielentiloja. Tähän tähtääviä harjoituksia ovat esimerkiksi metta-meditaatio, jossa pyritään tuottamaan rakkauden ja ystävällisyyden tila. Harjoituksissa generoinnin akti on tärkeä – ei riitä, että sattumalta kohtaa rakkauden ja ystävällisyyden tilan, vaan sen saavuttamiseen tulee käyttää asianmukaista meditaatioharjoitusta. Toki meditaatio-ohjeissa itsessään tavallisesti painotetaan lempeää huomion ohjaamista puristamisen sijaan. Painopiste on siis kyvyssä kehittää kykyä tuottaa tällaisia tiloja silloin, kun niitä tarvitaan.
Generatiivinen prosessi voi myös liittyä meditaatioharjoituksiin, joissa pyritään luomaan ns. ”alkuperäinen tila”. Näissä harjoituksissa on usein mukana ajatus, että alkuperäinen tila on ”totuus”, ”ydinolemus” tai ”asioiden todellinen laita”. Esimerkkinä hengityksen tietoisuuden harjoittaminen uskolla, että jatkuvasti hengitykseen palaaminen johtaa täysin heränneeseen ”puhtaaseen” tai ”alkuperäiseen” mielentilaan, on generatiivista. Pyrimme tuolloin luomaan mielentilan, jonka on kerrottu olevan perimmäinen tai optimaalinen tila.
On myös olemassa useita ohjattuja meditaatiomuotoja, jotka ovat epäilemättä generatiivisia, koska joku muu antaa suullisia ohjeita. Vaikka tällaiset meditaatiot ohjaavat harjoittajan tilaan, jota luonnehtii rauhallinen pysähtyminen ja tyyni vastaanottavaisuus kokemuksille, ne ovat silti generatiivisia harjoituksia.
Generatiivinen prosessi on pohjimmiltaan tekemisen prosessi. Se perustuu ponnisteluun, keskittymiseen ja sitkeyteen. Ponnistelun laatu voi olla aluksi karkeaa tai aggressiivistakin mutta tavallisesti se muuntuu hienovaraisemmaksi kokemuksen myötä. Huomion fokus on usein suunnattu yhteen asiaan kerrallaan, yhteen projektiin tai tavoitteeseen kerrallaan. Tällaisen keskittymisen ja ponnistelun ylläpitämiseen vaadittava sitkeys on usein julkimainitsematonta, jopa aliarvostettua, harjoitusperinteissä – ilman sitä ihmiset kuitenkin luopuisivat itselleen sopimattomaksi kokemistaan harjoitusmuodoista ennen aikojaan. Sitkeys kasvaa generatiivisen harjoittelun sivutuotteena. Tähän prosessiin kytkeytyvistä menetelmistä mainittakoon mantran toistaminen, rakastava ystävällisyys (metta) sekä monet hengityksen tarkkailun harjoitukset kuten sisään ja uloshengitysten seuraaminen ja hengitysten laskeminen.
Ristiriitainen prosessi
Ristiriitainen prosessi liittyy sisäiseen kamppailuun, tiukkaan kontrolliin ja vastarintaan. Se ilmenee, kun kokemuksiin suhtaudutaan tavalla, joka samalla pyrkii pääsemään niistä eroon. Ristiriitainen prosessi syntyy useimmiten, kun yritämme tehdä generatiivista harjoitusta, jota mielemme ryhtyy vastustamaan. Jos jatkamme generatiivista harjoitusta ristiriitaisessa prosessissa, tilanne usein pahenee, muuttuu jännittyneemmäksi, painostavammaksi ja kivuliaammaksi. Pitämällä tiukasti kiinni generatiivisista ohjeista, kun emme ole generatiivisessa prosessissa, luomme vain lisää sisäistä ristiriitaa. Otollinen keino irtautua konfliktin ruokkimisesta on luopua generatiivisesta harjoituksesta hetkeksi ja siirtyä vastaanottavaan harjoitukseen ja siten vastaanottavaan prosessiin.
Ristiriitainen prosessi ei ole vain kamppailua, joka johtuu yrittämisestä tehdä generatiivista harjoitusta, kun olosuhteet eivät ole sille suotuisat. Sen juuret usein ulottuvat paljon syvemmälle ja se on ilmiönä laajempi, sillä meditaatioharjoitukseen liittyy enemmän kuin vain ohjeet. Voimme olla ristiriidassa ohjeiden kanssa ja yrittää tukahduttaa epäilymme sekä jatkaa edelleen konfliktin kokemista harjoituksemme tunnustamattomana taustana. Tällainen konflikti koskien opetuksia ja näkemyksiä, jotka meille on opetettu ja jotka näin ollen oletettavasti pitäisi omaksua tai ymmärtää, ei ole jotakin jota tulisi torjua harjoituksessa – ennemmin se on jotain, joka olisi itsessään hyödyllistä ottaa tutkivan havainnoinnin kohteeksi.
Vastaavasti konfliktit moraalista, etiikasta tai mistä tahansa säännöistä ja normeista, jotka löytyvät harjoituksestamme, nousevat esiin vaatien tutkivaa huomiota – ei vain antautumista. Liian helposti omaksutaan vain kyselemättä vieras käyttäytymismalli, joka tulee kulttuurista, joka ei ole omamme ja josta tiedämme vähän. Annamme sille usein suuremman merkityksen kuin etiikalle ja moraalille, joiden kanssa itse kasvoimme. Esimerkiksi buddhalaiset munkkikoodit ja tapa, jolla länsimaiset munkit palvovat sekä seuraavat niitä kyseenalaistamatta, on tästä oivallinen esimerkki hieman kärjistäen.
Ristiriitaisen prosessin käynnistyessä on suotavaa viedä painopistettä generatiivisuudesta kohti vastaanottavaisuutta ja tutkimista. Mitä ristiriitainen kokemus haluaa viestittää? Onko ristiriitaa kohtaan mahdollista suhtautua lempeästi ja myötätunnolla? Tämä prosessi kutsuu käymään sisäistä dialogia tarkkaamattomien mielemme osatekijöiden kanssa. Mielestäni itsemyötätunnon harjoitusten suosio nykyisin on tervetullut lisä perinteiseen mindfulness-painotukseen tietoisuustaitojen kentällä juurikin tällaisen konfliktitaipumuksen vastavoimana.
Tutkiva prosessi
Tämä prosessi saattaa aluksi näyttää tavanomaiselta käsitteelliseltä ajattelulta, mielen rupattelulta, meditaatioharjoittelussa. Kun harjoituksessa käynnistyy sisäinen dialogi (tai monologi) siitä, mitä meditaatiossa tapahtuu (esimerkiksi meditaation kohteesta tai spontaanisti esiin nousevasta mielen ilmiöstä) on todennäköistä, että tutkiva prosessi on käynnissä.
Meditatiiviset tutkimukset ovat avoimia. Ei ole ensisijaista löytää vastausta, päästä johtopäätökseen tai saavuttaa päätöspiste. Olemme mukana tutkimusprosessissa ilman tarvetta paketoida lopputulosta heti saavuttaessamme oivalluksia, vaikka sellaisia saattaa esiintyä sarjoissakin – ja jopa siirtäen tutkimuksen fokusta yllättäviin suuntiin.
Yksi tärkeä osa tutkivaa prosessia on se, miten tartumme tiettyihin tutkimusalueisiin ja pysymme niissä jonkin aikaa. Tietty alue pitää meitä otteessaan – olemme siitä erittäin kiinnostuneita, ja tämä kiinnostus itsessään nostattaa uutta tarmokkuutta. Toinen puoli tutkivasta prosessista on tekemämme harjoituksen tutkiminen. Huomion kiinnittäminen tietämisemme tapoihin eli _miten_ tapahtuu (prosessi) on laadultaan erilaista kuin sen huomioiminen _mitä_ tiedämme (sisältö). Buddhalaisessa opetuksessa mindfulnessin neljästä perustasta tämä prosessi edustaa ilmiöiden (dharmojen) tutkimista.
Tutkivassa prosessissa tapahtuu suuri osa työstä, joka johtaa muutoskokemuksiin – pinttyneiden taipumusten tai rajoittavien uskomusten läpivalaisemiseen ja niistä vapautumiseen. Tämä prosessi johtaa oivalluksiin mielen toiminnan luonteesta. Oivallukset voivat olla myös tiedostamattomia tai valmistavia ja ilmetä vasta myöhemmin varsinaisen meditaatiosession jälkeen. Hyviä esimerkkejä tutkivasta meditaatiosta ovat avoimen meditaation ohella kysymisharjoitukset kuten huatou tai koan.
Ei-osallistuva prosessi
”Ei-osallistuva” prosessi on oma hassu suomennokseni, mutta Siff itse myöntää juuriterminkin ”non-taking-up” olevan lievästi kapulakielinen sanayhdistelmä. Käsitteellään Siff haluaa tehdä pesäeron esimerkiksi ”takertumattomuuteen” (non-grasping), sillä tämä edistynyt prosessi kuvaa tilaa, jossa ilmiöt nousevat ja poistuvat nopeasti tietoisuuden kentässä ilman orastavaakaan taipumusta pitää kiinni niistä. Ilmiöistä puuttuu itseyden tuntu, joka on liimaa takertumiselle. Ei-osallistuva prosessi on vapaan virtauksen tila, jossa kohteettomassa havainnoinnissa esiin nousevat ilmiöt eivät tule ruokituksi eivätkä siten saa mahdollisuutta viipyä ja kasvaa. Virtauksen voima ja itsettömyyden tuntu ovat tekijöitä, joka erottavat tämän prosessin esimerkiksi pelkästä vastaanottavasta prosessista.
Ollessamme tässä prosessissa voimme toisaalta kokea myös vastustusta, jolloin emme halua tulla vedetyksi mukaan haastaviin tunteisiin, ajatuskulkuihin tai epätavallisiin mielentiloihin. Saatamme lisäksi huomata olevamme avoimempia tietyille kokemuksille joskus ja vähemmän muina aikoina, vaikka pysymme ei-osallistuvassa tai vastaanottavassa prosessissa. Prosessi ilmenee kyvyssämme sallia kokemuksemme jatkua sellaisena kuin se on, riippumatta yllykkeistä muuttaa sitä esimerkiksi palaamalla meditaatio-ohjeeseen, joka meillä kenties aiemmin oli. Saatamme myös kokea epävarmuutta annammeko prosessin jatkua, ja kuitenkin luottaessamme sisäsyntyiseen viisauteemme huomaamme tällä prosessilla olevan oma älykäs tapansa toimia.
Ei-vastaanottava prosessi on myös tapa luovuttaa kontrolli meditaatioistuntojen kulusta ja suunnasta. Sitä voisi verrata lentämiseen yläilmakehässä, jossa tavanomaiset korjausliikkeet eivät enää toimikaan kuten alemmissa kerroksissa. Ei-vastaanottava prosessi vertautuu buddhalaisen perinteen upekhaan eli tasapuoliseen tyyneyteen. Myös anattan eli ei-itsen opetukset kytkeytyvät tähän prosessiin.
Yhdistetty prosessi
Yhdistetty prosessi esiintyy yleensä meditatiivisen syventymisen ja kohteeseen sulautumisen tiloissa – perinteisesti puhutaan dhyana-tiloista. Tämä prosessi on kaikista kuudesta prosessista eniten ”meditatiivinen”, sillä se vastaa perinteisen meditaation päämääritelmää: yhtenäinen mielentila. Se on meditatiivinen prosessi, jossa havaitsija ja havaittu yhdistyvät. Tähän johtaneita havainnon kohteita ovat tyypillisesti voineet olla esimerkiksi hengitys, ääni tai visualisaatio.
Yhdistettyyn prosessiin liittyvät kokemukset nousevat esiin tavallisesti, kun arkiset itsekeskeiset huolenaiheet ja minuuteen takertuminen höllentävät otteensa. Monille harjoittajille ne näyttävät synnyttävän kokemuksen transsendentista tai korkeammasta itsestä – puhtaasta tietoisuudesta. Näissä kokemuksissa voi nousta esiin tietoa tai intuitiota metafyysisestä todellisuudesta, joka on maallisen mielen ulkopuolella. Saatamme tuntea paitsi että tällaiset kokemukset yhdistävät meidät korkeampaan totuuteen, myös että kokemukset itsessään ovat tuo totuus. Kokemusten kuvaukset tai ilmiasut tyypillisesti vaihtelevat harjoitusperinteen mukaan – kuvaukset voivat sisältää vahvaakin uskonnollista symboliikkaa riippuen tunnustuksellisten elementtien painotuksesta.
Pinnallisesti katsottuna yhdistetty prosessi ei vaikuta prosessilta, koska sitä ei koeta muuttuvana. Se vaikuttaa liian vakaalta ja kiinteältä sopiakseen yhteen tavallisten käsitystemme kanssa jatkuvasti muuttuvasta mielestä. Järkähtämättömän vakautensa vuoksi se on kuin vuori, joka lepää pilvien verhon alla niin, että kun vuori löydetään, tuntuu kuin se olisi aina ollut olemassa. Siksi tiettyjä yhdistettyjä kokemuksia luonnehtii ikuisuuden tuntu, jonka läsnäolo korvaa näennäisen kiinteän minuuden subjektiivisen todellisuuden perustana. Kun prosessi hiipuu ja palataan tavallisempiin tietoisuuden tiloihin, voidaankin helposti uskoa kyseisen tilan olleen aina olemassa – tämä kokemus kuuluu leimallisesti yhdistettyyn prosessiin. Ohessa Siffin oppilaiden päiväkirjaluonnosteluja esimerkkeinä, miten yhdistetty prosessi näyttäytyy meditatiivisen syventymisen tilassa:
”Menen välittömästi samadhiin (syvämeditaatio). Meditaation jatkuessa mietin, olenko itse asiassa samadhissa koko meditaation ajan. Erilainen näkemys – että samadhi on aina olemassa jossain määrin – mikä muuttuu on se, huomaanko tämän.”
”Huomaan, että minulla on jonkin verran hienovaraista kiintymystä tähän tyytyväiseen mielentilaan, jossa olen ollut – toisin sanoen jonkin verran hienovaraista uskoa, että se kestää tai että se on kuka olen.”
Monien meditaatioharjoitusten tavoitteena on päästä yhdistettyihin kokemuksiin. Yleensä tie kohti tavoitteen saavuttamista käy generatiivisten harjoitusten kautta, kuten keskittymällä kuvaan, mantraan tai seuraamalla hengitystä. Harvoin lukee tai kuulee jonkun saavuttavan yhdistäviä (tai transsendentteja) kokemuksia vastaanottavan prosessin kautta. Yleinen käsitys onkin, että tällainen voimakas ja perustava erillisen itsen muurien sortuminen voi tapahtua vain suurten keskittymisponnistusten kautta.
Kuitenkin, yhdistetty prosessi ja siihen liittyvät kokemukset kuvataan toisinaan antautumisen termein. Haluamisen sammuminen, minän tarinasta irtautuminen, vain irtipäästö ja sulautuminen jumalalliseen olemukseen. Nämä ovat tyypillisiä kuvauksia generatiivisen harjoituksen seuraamisesta – kuten keskittymisestä yksitavuiseen mantraan ja lopulta harjoituksesta irtipäästämisestä sen johdettua rauhan ja vakaan keskittymisen tilaan. Yllättäen vastaanottava prosessi ottaa vallan hetkeksi, kunnes mieli löytää kohteen, johon se voi yhdistyä niin perusteellisesti, että syvämeditaatio ilmenee.
Lopuksi
Erilaiset meditaatiomenetelmät kytkeytyvät Siffin mallissa erilaisiin meditatiivisiin prosesseihin, jotka voidaan hahmottaa erillisinä mutta jotka käytännössä lomittuvat. Niin ikään eri menetelmissä edistyminen johtaa vaihtelevin painotuksin edistyneisiin prosesseihin, joita voidaan pitää harjoitusten päämäärinä. Avoimen meditaation joustava suhde muodolliseen harjoitukseen tarjoaa laajat kehykset lähestyä meditatiivista kokemusta, mikä voi merkitä joskus ennaltamääritettyjen menetelmien poisjättämistä tai toisaalta jonkin muodollisemman menetelmän seuraamista. Avainsana on herkkyys havaita mitä tilanne kulloinkin vaatii ja säilyttää siten lupa spontaaniuteen. Avoin meditaatio itsessään voi edustaa kutakin kuudesta prosessista ja johtaa kuhunkin kolmesta edistyneestä päämäärästä.
Kirjallisuutta
Kokkonen, Juhana (2015). Avoin meditaatio.
Siff, Jason (2010). Unlearning Meditation – What to Do When the Instructions Get In the Way.