Kaleva jututti Oulun mindfulness ry -ryhmäämme parhaillaan käynnissä olevan meditaation tutkimushankkeen tiimoilta, jossa Oulun yliopisto on osana kansainvälistä tiimiä. Linkki itse artikkeliin tämän blogipostauksen lopussa. Ohessa kuitenkin tiivistelmää Kalevan toimittaja Tinja Huovialan alkuperäistekstin pohjalta…
~ ~ ~
Oulun mindfulness ry:n ohjaajat Ari-Pekka ja Kirsi Skarp, Roosa Kämäräinen sekä Antti Salmiaho auttavat ihmisiä pysähtymään, hengittämään ja olemaan läsnä. Säännöllinen mindfulness-harjoittelu tuo osallistujille mm. selkeyttä, stressinhallintaa ja apua kehon jännityksiin.
Oulun yliopistossa tutkitaan parhaillaan osana kansainvälistä hanketta, miten meditaatio vaikuttaa kehoon solutasolla. Professori Seppo Vainion tutkimusryhmä on löytänyt verinäytteistä nanopalloja, eli aivojen tuottamia kalvorakkuloita, jotka sisältävät mikro-RNA:ta. Nämä voivat liittyä meditaation terveyshyötyihin – mm. tulehduksen säätelyyn ja solujen korjaamiseen. Tutkijat ovat kehittäneet laitteen, joka mittaa mielen toimintaa verestä. Mielen ja kehon välinen viestintä avautuu luonnontieteen keinoin.
Meditaatio voi ulkoisesti näyttää toimettomuudelta, mutta harjoittajan sisällä tapahtuu paljon. Harjoitus on sekä henkilökohtainen polku, hyvinvointikeino että uudenlaisen tieteen tutkimuskohde. Ajatukset liikkuvat, tunteet nousevat, keho viestii… Tämän mielen ja kehon vuoropuhelun ymmärtämiseksi Oulussa yhdistetään ohjattu mindfulness-harjoittelu ja huipputason luonnontiede. Säännöllinen harjoittelu voi laskea kierroksia, parantaa keskittymiskykyä ja lisätä myötätuntoa itseä ja muita kohtaan. Meditaatiolla on jo pitkään tiedetty olevan terveyshyötyjä – nyt niitä pystytään myös mittaamaan entistä tarkemmin.
”Se, joka rukoilee laulaen, rukoilee kahdesti”, totesi liturgisen laulun opettajani aikoinaan kirkkomusiikin opintovuosinani. Aktiivisesti laulua jo nuorukaisesta asti harrastaneena ja uskonnollis-filosofiseen tarkasteluun taipuvaisena musiikinopiskelijana tuo lausunto oli helppo allekirjoittaa. Noilta ajoilta mieleeni ovat jääneet elävästi pitkät kuorolaulutreenirupeamat, jotka olivat omiaan tuottamaan meditatiivista tyyneyttä tai jopa joukkovoiman lataamaa euforiaa. Tunne vastaa kuvausta, jonka Heinonen (2024) esittää äskettäisessä artikkelissaan intialaisen hartausmusiikin, kirtanin, roolista uushenkisissä ryhmissä: yhteiset lauluhetket näyttäytyivät tutkittaville yhteenkuuluvuutta vahvistavana kokemuksena, jossa laulu, tunne, kehollinen ilmaisu ja keskittyminen nivoutuivat yhteen turvallisessa sakraalissa tilassa.
Toki laulun ja laulamisen juuret ulottuvat paljon etäämmällekin kuin klassisia lauluopintojaan aloitteleva ja renessanssi-barokin arkaaisista sävelkuluista lumoutunut muusikonalku välttämättä aavistikaan. Kirkkomusiikin ja kirtanin ohella laulu on edustanut tärkeää kommunikaation kanavaa useimmille alkuperäiskansoille niin arkisessa kuin sakraalissakin mielessä – saamelaisista samaaneista aina kalevalaisiin laulaja-tietäjiimme, mitä tulee muinaissuomalaiseen kulttuurihistoriaan. Laulun funktio henkisenä harjoituksena on tunnistettu jo pitkään niin idässä kuin lännessäkin mantrojen laulamisesta loitsurunoihin.
Laulussa on alkuvoimaa – väkeä. siinä yhdistyy sujuvasti kehollisen resonanssin tutkimus, symbolinen ulottuvuus ja tunneilmaisu. Tietoisuustaitotyöskentelynkin kautta tuttu tunteen, ajatuksen ja tahdon kolmiyhteys (esim. Klemola, 2021) nivoutuu soljuvaksi kokonaisuudeksi, kun laulamiseen ottaa mukaan istumatyynyllä harjoitetun kehollis-meditatiivisen asenteen. Heinonen (2024) nostaakin esiin kuvaukset pyhästä laulusta rauhoittavana ja meditaatiota tukevana kehollisen tunneilmaisun muotona. Rummuttamisen ohella laulaminen on niin ikään tärkeässä roolissa samanistisessa työskentelyssä, ja samanistis-animistista maailmankuvaa olennaisesti länsimaissa popularisoinut Michael Harner (1990) analysoikin ääniaaltojen resonanssin roolia aivotasolla tietoisuuden syventäjänä.
Mielenkiintoni meditaation ja äänen suhteen tarkasteluun virisi uudelleen tänä syksynä, jolloin pitkän linjan tutkija-harjoittaja Francis Joy pääsi viimein kotikulmillemme Keminmaahan pitämään samanistisen työskentelyn jatkokoulutuksen sielunpalautuksen teemalla. Kurssiviikonlopussa oli erityistä symboliikkaa, sillä se toteutui samalla korpitilalla, jossa menin puolisoni Miian kanssa naimisiin kesällä. Viikonlopun jälkeen myös sukunimenvaihdoksemme (Salmiaho) tuli viimein voimaan pitkän byrokraattisen viiveen päätöksenä. Franciksen kurssit ovat aina syväluotaavia, ja tämänkertainen tuntui nyt kuin toiselta hääsakramentilta. Laulajataustani pois lukien varsinaisen meditatiivisen äänenkäytön kokemukseni kytkeytyvät enimmäkseen qigong-harjoitukseen – erityissijalle nostettakoon klassinen kuuden äänen harjoitus (liu zi jue) ja yiquan-perinteestä tuttu äänen tunnustelu (shi sheng). Samanistinen rituaalinen laulu puolestaan toi sakraalin laulamisen uudella tavalla ajankohtaiseksi meditatiivisessa työskentelyssäni. Äänen tunnustelun harjoituksesta esitän muunnelman artikkelin lopulla, mutta tarkastelen seuraavaksi äänenkäytön roolia kotoisessa kansanperinteessämme – alkuun myös muutama sana ekopsykologiasta, jolla on ollut tärkeä rooli kansanperinteen profiilin nostamisessa viime vuosikymmeninä.
Ekopsykologia ja luonnon ääni
Ekopsykologian tutkimushaaran kansainvälisesti tunnetuimmat alkumuodot ajoittuvat 1980-luvun Yhdysvaltoihin, jossa ekologinen liike ja psykologian ammattiala kävivät vuoropuhelua. Ekopsykologian yksi tärkeä tehtävä on tuoda ihmisen ja luonnon suhteen tarkasteluun kokemuksellisuutta ja yhteenkuuluvuutta (integratiivisuutta) painottavaa otetta vastapainona luonnontieteiden perinteiselle subjekti-objektierottelulle (reduktionismi). Kummallekin lähestymistavalle on paikkansa, mutta jälkimmäisen ylikorostuminen on johtanut yksinkertaistuksiin, josta on seurannut luonnosta vieraantumista sekä luontosuhteen taantumista hyväksikäyttösuhteeksi.
Ekologinen minuus on käsite, jolla pyritään hahmottamaan ihmisen keskinäisriippuvaista suhdetta ympäristöönsä. Ympäristö merkitsee tässä yhteydessä kaikkea, mihin ihmisen minäkokemus kiinnittyy: perhe, ihmisyhteisö, asuinpaikka, luonto, ja edelleen koko biosfääri. Ekologisen minuuden käsitteeseen sisältyy ajatus vastuusta, vastavuoroisuudesta ja yhteenkuuluvuudesta. Se kyseenalaistaa yksilön ja ympäristön tiukkaa kahtiajakoa – luonnon hyvinvointi on pohjimmiltaan omaa hyvinvointiamme. Tällainen laaja näkökulma ihmisen paikasta luonnossa löytyy myös lukuisten alkuperäiskansojen ajattelusta, ja perinnetieto onkin yksi ekopsykologian kiinnostuksen kohteista. Ekologisen minuuden käsitteellisenä taustavaikuttimena voitaneen nähdä vanhoja samanistisia perinteitä yhdistävä animistinen maailmankatsomus, jossa niin ikään korostetaan kaikkien elävien asioiden perimmäistä yhteyttä.
Laulaminen muinaissuomalaisittain
Heiskasta (2006) mukaillen musiikki ja laulaminen on pyyntikulttuurien aikaan ollut kaunis keskinäisen kommunikaation väylä, jossa tiukka eronteko yksilön ja ympäristön tai kulttuurin ja luonnon välillä katoaa. Laulu kietoutuu osaksi ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta, henkis-aineellisen tasapainon säilyttämistä. Luonto ääni-ilmiöineen oli osa ihmisten jokapäiväistä kokemusta: ukkosen jyrinä, linnunlaulu, eläinten äänet, tuulen humina säestivät arkista olemista, ja näyttäytyivät jopa pyhinä elementteinä. Entisaikojen metsästäjät kiinnittivät tarkkaa huomiota eri lintulajien kumppaninkutsuhuutoihin, niiden sointiin vaikkapa reviirien rajojen ilmoittamisesta laulaen. Laulamisesta tuli apuväline paitsi metsästykseen ja eläinten ohella eläväksi koetun luonnonhenkien maailman kanssa kommunikointiin. Laulamisella oli roolinsa lapsen tuudittamisessa uneen, lohduttajana vaikeina aikoina, ilontuojana juhlissa ja varmastikin yleisesti viihdyttäjänä pitkillä vaellusmatkoilla, kuten Heiskanen (2006) kuvaa. Musiikki ja laulu auttoivat varautumaan elämän erilaisiin siirtymävaiheisiin ja jopa vuosisatojen kuluessa kerääntyneen tietotaidon välittämisessä. Pyyntikulttuurin perustuneilla suomalaisugrilaisilla kansoilla laulut ja runot virittivät vastavuoroiseen antamisen ja saamisen suhteeseen ihmisten ja muiden lajien välillä – sekä niin ikään kosmiseen ulottuvuuteen.
Tavallaan on harhaanjohtavaa puhua ihmisen luontosuhteesta, sillä hän oli erottamaton osa luontoa – kysymys luonnon ja ihmisen erillisyydestä alkoi hiljalleen konkretisoitua ihmisen asetuttua aloilleen viljelemään maata, mikä merkitsi keräilijämetsästäjän elämäntavan vähittäistä loppua ja uudenlaista kulttuurista vallankumousta. Suomalaisessa kansanuskossa vallankumous ilmeni pronssikaudella 1700-500 eaa., jolloin maanviljelijän elämäntapa valtasi alaa Suomen rannikolla ja tietäjäinstituutio alkoi syrjäyttää samanismia. Salaisen perimätiedon tuntija, laulaja-tietäjä, hallitsi ilmiöiden syntysanat ja otti vanhastaan samaanille kuuluneen roolin yhteisössä. Kouri (2024) erittelee samanistisen noidan ja laulaja-tietäjän olemusta: siinä missä edellinen perustaa toimintansa vastavuoroiseen yhteyteen henkimaailman kanssa, jälkimmäinen ottaa omaehtoisemman roolin perimätiedon ja laulu-loitsusanojen taitajana. Myöhempi kolonialistinen luonnon haltuunoton ajatusmalli alkoi nähdäkseni mielenkiintoisella tavalla ottaa esimuotojaan, vaikkakin tietäjälaitos oli vielä vahvasti yhteydessä luonnon rytmeihin.
Kuva: Louhi, Nicolai Kocherginin mukaan. Kalevalassa siirtymä kohti miesvaltaista tietäjäinstituutiota ja toisaalta kristinuskon luoma paine yhteensovittaa kansanperinnettä uuden opin mukaiseksi selittää Kailoa (2006) ja Kouria (2024) mukaillen esimerkiksi Louhen – Pohjolan vahvan samaaninaisen – esittämisen kielteisessä valossa. Neitsyt Marian edustaman naiseuden arkkityypin katsottiin ilmenevän paremmin uhrautuvassa Lemminkäisen äidissä kuin entisaikojen kunnioitetussa jumalatarhahmo Louhi-Lowettaressa.
Mainittu siirtymä ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä, vaan jopa vuosituhansien kuluessa, Kouri (2024) huomauttaa. Esimerkiksi karhun pyyntikulttiin liittyviä rituaaleja metsän kuninkaan lepyttämiseksi ja tasapainon säilyttämiseksi ihmisyhteisön ja luonnon voimien välillä alettiin aktiivisesti purkaa vasta ristiretkien aikaan 1100-luvun lopulta 1200-luvun puoliväliin, jolloin Paavi Gregorious IX kirjoitti (tarkalleen vuonna 1229) Suomen piispalle vahvistuskirjeen muinaissuomalaisten pyhien lehtojen ja pyhäkköjen haltuun ottamisesta kirkolle (Klemettinen, 2023). Tämä merkitsi myös karhunpyyntikultissa olennaisten karhunkallopetäjien kaatamista. Ihmiskulttuurin ja luonnon välisen railon kasvu kiihtyi entisestään viimeistään 1600–1700-luvulla alkaneen valistuksen ajan myötä, mikä hitaasti mutta varmasti alkoi rantautua myös Suomeen. Syvään juurtuneiden perinteiden kitkeminen on luonnollisestikin hidasta, ja esimerkiksi karhunpyyntiin liittyviä karhun synnyn loitsulaulun sanoja tavataan vielä 1800–1900-luvultakin – usein mielenkiintoisella yhdistelmällä kristillistä kuvastoa, kuten oheisessa Karhun synty -runossa.
Miss’ on otso synnytetty, Mesikämmen käännytelty?
Tuoll’ on otso synnytetty, Mesikämmen käännytelty, Luona kuun, tykönä päivän, Otavaisten olkapäillä. Sielt’ on maahan laskettuna Sisälle salon simaisen, Vierehen vihannan viian, Maksankarvaisen malohon. Sinisirkku metsän neiti Tuu’itteli, liekutteli, Kultaisessa kätkyessä, Hihnoissa hopeisissa, Alla kuusen kukkalatvan, Alla pensovan petäjän.
Siitä otso ristittihin, Harvakarva kastettihin, Korvalla tulisen kosken, Pyhän virran pyörtehellä. Ken rupesi ristijäksi? Itse Himmerkin kuningas, Tuo rupesi ristijäksi, Harvakarvan kastajaksi, Neitsy Maaria emonen, Pyhä piika pikkarainen, Sepä kummiksi kuvautui, Sekä kantoi kastehelle. Mikäs pantiin nimeksi? Lullamoinen, lallamoinen, Karva kaunis röyhetyinen, Mesikämmen källeröinen.
(trad., Lönnrot, 1880.)
Kuva: Vuoden luontokuva 2016 -kilpailun Luonto ja ihminen -sarjan voittanut kuva: ”Veneilijä”. Kuvaaja: Ilkka Niskanen
Samanistinen voimalaulu
Samanistisen laulamisen perinne – eli laulaminen rituaalisena kommunikaationa – on alkanut elpyä sitä mukaa, kuin uusi kiinnostus samanistista työskentelyä kohtaan on kasvanut. Kouria (2024) mukaillen vähitellen alkaa olla yhä hankalampi erottaakaan, mikä on perinteistä samanismia ja mikä uussamanismia, sillä vanha ja uusi alkaa iloisesti sekoittua eri tahojen ottaessa vaikutteita toisistaan. Tässä lyhyessä katsauksessa samanistiseen voimalauluun en pureudukaan tarkemmin perinteiden ja modernin rajapintoihin – mikä on vanhaa, mikä uutta –, vaan pitäydyn yleisluontoisella tasolla. Vastaavasti samanistiseen työskentelyyn liittyvän henkimaailman ontologista luonnetta koskeva keskustelu vaatisi oman esseensä. Monille nykyajan samanisteille henkimaailma edustaa psykologis-symbolista merkityskiteytymien tasoa, kun taas animistisissa perinteissä henkimaailmaan suhtaudutaan yhtä totena – tai jopa todempana – kuin vaikkapa fyysiseen olemiseen. Olemassaolon eri tasoilla nähdään myös vallitsevan omanlaiset lainalaisuutensa ja logiikkansa. Tasapuolisuuden nimissä lisättäköön vielä, että vastaavasti symbolisen määrittelystä voidaan päästä omaan mielenkiintoiseen semanttiseen keskusteluunsa… (Edes Carl Jungille symbolinen ei ollut vain symbolista mitä tulee hänen aktiivisen imaginaation menetelmäänsä, joka sai tärkeitä vaikutteita samanistisesta työskentelystä. Aihe avautuu harvinaisen kokemuksellisella tasolla Jungin (2009) Punaisen kirjan kautta.)
Samanistista työskentelyä kuvatessaan Kouri kertoo voimalaulun edustavan olennaista tapaa luoda yhteyttä henkimaailmaan – parantavan työskentelyn mahdollistajaan –, ja usein samanistista polkuaan aloittelevan suositellaankin etsivän oman voimalaulunsa. Laulu auttaa pitämään mielessä työskentelyn tarkoituksen. Se on nerokas keino välittää informaatiota ja emotionaalista latausta intuitiivisella tavalla, mihin olisi vaikeampi yltää vain sanallistamalla. Kouri kertoo lauluilla olevan erilaisia käyttötarkoituksia: jotkut laulut ovat yhteisöllisiä kuin kansanlaulut, osa taas yksilöllisempiä tai vain tiettyyn rajattuun tarkoitukseen – kuten parantamiseen – liittyviä. Voimalaulun etsinnässä pyritään jättämään aktiivinen järkeily tai ponnistelu syrjään ja antamaan laulun vain tapahtua. Tässä mielessä samanistinen voimalaulu muistuttaakin meditatiivista työskentelyä. Laulu voi koostua paitsi äänteistä, myös huudoista, kuiskauksista, suhinasta, sanoista, viheltämisestä…
Heiskasta (2006) mukaillen oheinen J. H. Erkon runo kuvaa oivaltavasti luonnon ja ihmisen alkuperäisen yhteyden uudelleenlöytämistä. Tässä löytämisessä laulu ja musiikki ovat runossa näkyvästi – tai ehkä ennemmin kuuluvasti – esillä. Kysymys siitä, kumpuaako voimalaulu ennemmin luonnosta vai ihmiskulttuurista, muuttuu toissijaiseksi elämän virran ilmaistessa itseään milloin linnun ja milloin runon kertojan suulla:
En tiedä miksi laulaa lintunen ja miksi jyräjääpi ukkonen, vaan itse tiedän siksi laulavani, kun sävelehet soivat rinnassani! Jo tiedän, miksi laulaa lintuset; kun heissäkin soi kevättoivehet.
Ja ukonjyrinässä vuorostansa taas luonto purkaa sydäntuskiansa. Niin mielessä vaihtuu tuntehet kuin taivaan tähdet, meren aaltoset. Ne säveliä luovat rintahani, ja siksi juuri tiedän laulavani!
(J. H. Erkko, n. 1906)
Aivan kuin muinaisissa pyyntikulttuureissa, myös uussamanistisessa harjoituksessa laulu toimii yksilön ja ympäristön välittäjänä – sama resonanssi, joka resonoi omassa kehomielessä, päästetään kaikumaan myös ympäristöön. Laulussa on samanlaista aineellisen ja aineettoman yhdistävää alkuvoimaa kuin hengityksessä, joka onkin yleismaailmallisuudessaan luultavasti suosituin meditaation kohde. Sikäli ei ole yllättävää, miten lukuisilla eri tavoilla laulaminen ilmenee niin henkisen kuin rajatummin meditatiivisen työskentelyn muodoissa eri kulttuureissa. Samanistisessa voimalaulussa itseäni kiehtoo erityisesti tapa, jolla ympäristö otetaan mukaan tärkeäksi osaksi työskentelyä. Kouri mainitseekin voimalaulun etsimisen yhdistyvän luontevasti itselle merkityksellisen voimapaikan etsimiseen luonnosta.
Kuvat: Ilmatar, Robert Wilhelm Ekman (1860) & Eru Ilúvatar, Jerrel Salvatierra. Niin Kalevalassa kuin J. R. R. Tolkienin legendaariossa laulu ja musiikki ovat keskeisessä roolissa maailman luonnissa ja muokkaamisessa. Kalevalassa tämä ilmenee erityisesti Väinämöisen laulamissa loitsuissa ja soitossa. Vastaavasti Tolkienilla maailma saa alkunsa musiikin kautta, ja Kalevalan tapaan laulun ja sanojen voima muodostavat keskeisen osan monien hahmojen voimista. Silmarillionissa luojajumala Eru Ilúvatar on nimeä myöten kumarrus ilmanhenki Ilmattaren suuntaan. (Korpua, 2022.)
Hoitava resonanssi ja musiikkiterapia
Heiskanen (2006) kuvaa, miten kätilövalaat tukevat synnyttävää valasta tuottamalla sopivalla äänentaajuudella myötävärähtelevää ääntä. Vastaavalla tavalla synnytysvalmennuksessa tunnistetaan synnytyskipua lievittävä rauhallisen uloshengityksen saattelema vokalisointiharjoitus, jossa a-o-u-m-vokaaleja toistetaan. Tämä tuottaa resonanssiperiaatteella kehoon ja aina soluihin asti keinuvan laajenemisen ja supistumisen vuorovaikutuksen. Heiskanen (2006) mainitsee, että jopa vanhaan kirkkolauluun pohjaavaa laulua hyödynnetään Suomessa synnytyksen yhteydessä sen resonanssiominaisuuksien ansiosta. Heiskanen ehdottaa vastaavasti maitovalaiden laulun ja hengitysäänien kuuntelun hyödyllisenä toimena synnyttäjille – ekopsykologisesti tämä olisi omiaan myös rakentamaan luontosuhdetta, lajien välistä kuulumisen tunnetta.
Musiikin hoidolliset mahdollisuudet on toki tiedostettu musiikkipsykoterapiassa jo pidempään, ja musiikkipsykoanalyytikko Kimmo Lehtonen (2022) kuvaakin musiikkia ruumiin ja mielen rajapinnoilla ”kelluvana” prosessina, jossa ovat läsnä virittyvät ja purkautuvat jännitteet. Tällä musikaalisella jännitteen ja rentouden vuoropuhelulla on esikielellistä muutosvoimaa, mikä tekee siitä oivallisen hoidollisen työkalun esimerkiksi vauvojen, pienten lasten tai muutoin kielellisesti vaikeasti tavoitettavien hoidettavien kohdalla. Lehtonen (2022, s. 527) edelleen mainitsee musiikkiin kytkeytyvän psyykkisen työn olevan läheisesti kytköksissä unityöskentelyyn: hänen mukaansa sekä unen että musiikin sisällöt nousevat samoista piilotajuisista merkityksistä, ja tämä kytkös edustaa psykoanalyyttisessä musiikintutkimuksessa jopa erästä pääsuuntausta. Sigmund Freudia lainaten unet ovat kuninkaantie piilotajuntaan, mihin Lehtonen lisää musiikin olevan avain piilotajunnan ymmärtämiseen.
Heiskanen (2006) puolestaan viittaa uniajan käsitteellä perinteiseen käsitykseen siirtymätilasta todellisuuden eri tasojen välillä – menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden leikkauskohtaan –, ja vanhoihin kehtolauluihin tämän uniaikaisen arkkityyppisen symboliikan välittäjänä. Kehtolaulut lohduttavat ja välittävät niin kielellistä kuin esikielellistäkin tietoa. Unimaailman rooli yhdistää kiehtovalla tavalla sekä kansanperinteistä ja samanistista maailmankuvaa että freudilaista ja jungilaista syvyyspsykologiaa. Kutsutaanhan Jungin aktiivisen imaginaation menetelmää toisinaan unen näkemiseksi hereillä ollessa, kuten Pyykkönen (2024) huomauttaa.
Lehtonen (2022, s. 528) erittelee musiikillis-kuvataiteellisen symbolisen prosessin ominaisuuksia neljän vaiheen kautta. Nämä ovat 1.) metonymia (merkitysyhteyksien laajentuva levittäytyminen eri tahoille), 2.) kyky käsitellä poissaolevaa läsnä olevana, 3.) kielelliset valmiudet ja 4.) työkalujen valmistamisen ja työn tekemisen kyky. Vaiheista olennaisin on Lehtosen erittelyssä toinen eli kyky käsitellä poissaolevaa läsnäolevana. Näkemyksen mukaan luova taiteellinen prosessi siis mahdollistaa jäsentymättömän, hankalasti tavoitettavan ja esimerkiksi trauman kautta piilotajuntaan työnnetyn materiaalin tuomisen konkreettiseen ja käsiteltävään muotoon. Tämä vie mietteeni Heiskasen näkemykseen uniaikaisen lauluperinnön muutosvoimasta menneen ja nykyisen yhdistäjänä – sillä on ollut niin yksilön persoonallisuutta kuin yhteisöä integroiva rooli. Kehtolauluperinnöstä tässä yhteydessä erityisenä mainittakoon Onnimanni-ketjuruno, joka Heikkilää (2022) mukaillen kuvaa luomisen metamorfoosia eli maailman ja ihmisen syntyä.
Heikkilä arvelee äidin lämpimään läsnäoloon ja runon poljentoon kytkeytyvän tuutulaulun toimineen kokemuksellisena tapana välittää lapselle vaikutelmia maailmasta runossa esitettyjen syy-yhteyksien ketjuuntumisen kautta. Onnimanni-runon laulamisen lasta nukutettaessa on siis uskottu tukevan lapsen minuuden eheää kehittymistä tiedostamattomalla tasolla. En voi välttyä vertaamasta Onnimannin kahdentoista säkeen alkulukua buddhalaisessa filosofiassa keskeiseen ideaan riippuvuussyntyisyyden kahdestatoista linkistä (paṭicca-samuppāda), joka niin ikään selittää ilmiöiden ja kokemusten syntyä niiden keskinäisen riippuvuuden kautta. (Tästä oivalluksesta kunnia Myllykoskelle, 2023). Onnimanni-runo kuuluu seuraavasti:
Kirikässä nuoret miehet miehet nuoret naimattomat vielä viinan juomattomat punovat punaista köyttä rautaköyttä rahmikoivat millä sitovat meren sivuja Kannanlasta kaunistavat jotta meri tyynenä pysyy Kannanlapsi kaunehena.
(trad., Heikkilä, 2022)
Luvun päätteeksi todettakoon, että jo oma kansanperinteemme sisältää runsaasti tietotaitoa laulun hoidollisesta hyödyntämisestä niin kehollisen resonanssin kuin symbolisen kokemisen välineenä – ritualistisesta kommunikaatiosta puhumattakaan. Aihepiirin laajuuden vuoksi olen tässä kirjoitelmassa enimmäkseen keskittynyt siihen, mikä on lähimpänä: kotoiseen kansanperinteeseemme. En kuitenkaan malta olla nostamatta esiin kiinalaiseen yiquan-perinteeseen luettavaa äänen tunnustelun (kiin. shi sheng) harjoitusta, jossa Heiskasenkin (2006) kuvailemaa vokalisointia hyödynnetään kehotietoisuuden meditatiiviseen tutkimiseen. Harjoitus tehdään perinteisesti seisaaltaan, ja huomiota suunnataan kehon osiin käyttämällä käsiä apuna. Itse olen tavannut tehdä äänen tunnustelua myös istumameditaationa äänimaljalla säestäen, jolloin huomion suuntaaminen on tapahtunut mielen tasolla. Ohessa sovellettu versio perinteisestä äänen tunnustelun harjoituksesta. Syvällisemmän katsauksen shi shengistä voi lukea Klemolan (2021) teoksesta Yiquan – liikettä liikkumattomuudessa.
Harjoitus: äänen tunnustelu (shi sheng)
Alkuun linjataan asento. Harjoituksen voi tehdä istualtaan tai seisten. Jos seisot, yiquanille tyypilliseen tapaan, koe samalla ikään kuin istuvasi korkealla jakkaralla, jolloin polvet joustavat kevyesti – eivät ole lukossa. Yiquanin perusseisonta-asentoon kuuluu dynaaminen jännite alas istumisen ja ylös ojentumisen vastavoimien välillä. Istuma-asennossa (ks. kuvat alla) puolestaan suosittelen jämäkkää risti-istuntaa sopivan korkuisella tyynyllä, jossa selkä pääsee kaareutumaan luontaisesti. Leuka hieman sisäänpäin, jolloin niska ojentuu kevyesti, ja kieli kitalaessa. Istutaan tyynyn etureunalla istuinluilla.
Asennon linjaamisen jälkeen tutkitaan äänen resonointia kehossa käyttäen yiquanille tyypillisesti käsiä apuna. (Äänimaljalla itseä säestettäessä yksi käsi luonnollisestikin on varattu, jolloin huomion siirron tukena voi käyttää toista kättä tai liikuttaa huomiota puhtaasti mielen tasolla.)
– Tarkoituksena on, että käsien asento vastaa äänen resonanssialuetta kehossa.
– Käytetään vokaaleja i, e, a, o ja u; jotka resonoivat pään, kurkun, rinnan pallean ja alavatsan alueilla.
1.) Harjoitus aloitetaan lausumalla mm-äänne suljetuin huulin. Annetaan äänen resonoida vapaasti koko kehossa.
2.) Kädet pään korkeudella: Nosta kädet ylös pään tasolle, kämmenet ylöspäin käännettyinä.
– Lausu vokaali i.
– Havainnoi, kuinka ääni resonoi nenäontelossa, ja kuvittele pienivärähtelevä pallo sinne.
– Ota useita rauhallisia, pitkiä uloshengityksiä tämän mielikuvan ja äänen kanssa.
3.) Kädet kurkun tasolla: Laske kädet hitaasti kurkun korkeudelle.
– Anna äänen siirtyä vokaalista i kohti e-vokaalia.
– Havainnoi, kuinka resonoiva pallo liikkuu alaspäin ja taaksepäin kurkkuun, kielen taakse, samalla hieman laajeten.
– Tunne, kuinka vokaali e muuntuu laajemmaksi värähteleväksi palloksi, joka laskeutuu rinnan keskialueelle muuntuen a:ksi.
5.) Pallean alue: Jatka samalla tavalla siirtyen o-vokaaliin.
– Tunne, kuinka resonanssipallo värähtelee pallean alueella.
6.) Alavatsan alue: Siirry lopuksi u-vokaaliin.
– Huomaa, kuinka värähtelevä pallo kasvaa suureksi ja tuntuu alavatsan alueella.
7.) Sarjan lopetus: Vedä koko äänisarja i-e-a-o-u läpi ylhäältä alas yhden pitkän uloshengityksen aikana.
– Mielikuvapallo laskeutuu vähitellen alaspäin, laajenee ja avaa äänelle tien aina vatsan syvyyksiin asti.
– Mielikuvana voi käyttää kaivoon putoavaa kiveä.
– Lopulta äännesarja sulaa kuin yhtenäiseksi äänteeksi. Anna itsen ja äänen rajojen sulautua samoin.
– Harjoituksen päätteeksi istu tai seiso muutama minuutti hiljaisuudessa
Kirjallisuus
Chinese Health Qigong Association. (2008). Liu ZiJue: Six sounds approach to qigong breathing exercises. Singing Dragon.
Harner, M. (1990). The way of the shaman. HarperOne.
Heikkilä, T. (2022). Ihmeinen – Tietäjän ihmiskäsitys ja mielen arkeologia. Viides Askel.
Heinonen, T. (2024). Uushenkinen musiikki ja uskonnon rooliteoriat. Teoksessa Pauha, T., & Haimila, R. (toim.) Uskonto mielessä: Psykologisia näkökulmia uskonnollisuuteen ja henkisyyteen (s. 325–336). Gaudeamus.
Heiskanen, I. (2006). Lauluinen luontomme. Teoksessa Heiskanen, I., &Kailo, K. (toim.). Ekopsykologia ja perinnetieto (s. 143–175). Green Spot.
Jung, C. G. (2009). The Red Book: Liber Novus (S. Shamdasani, toim., M. Kyburz, käänt.). W. W. Norton & Company.
Kailo, K. (2006). Kave, Louhi ja Pandoran lipas – Miesnäkökulmaisen mytologian uudelleenarviointia. Teoksessa Myyttien hyrinässä. Toim. Eeva Miettinen ja Saija Pietiläinen. Oulun yliopiston taideaineiden ja antropologian laitos, Oulu.
Klemettinen, P. (2023). Karhu: Pohjoisten kansojen myyttejä. SKS Kirjat.
Klemola, Timo (2021). Yiquan – liikettä liikkumattomuudessa. Tampere: Finevision.
Korpua, J. (2022). Tolkien ja Kalevala. SKS Kirjat.
Kouri, J. (2024). Tulitanssi: Askeleita samaanin polulla. SKS Kirjat.
Lehtonen, K. (2022). Musiikki ja psykoanalyysi. Teoksessa Louhivuori, J., Saarikallio, S., & Toiviainen, P. (toim.). Musiikkipsykologia (2. uudistettu painos.) (s. 523–549). Eino Roiha -säätiö.
Lönnrot, E. (1880). Suomen kansan muinaisia loitsurunoja. Salakirjat. (2008 painos).
Myllykoski, E. (2023). Onnimannista sekä ehdollisen ja ei-ehdollisen olemassaolon kuvauksesta. [Viestiketju yksityisessä Facebook-ryhmässä]. Saatavilla yksityisessä ryhmässä: Buddhalaisuus Suomessa.
Pyykkönen, N. (2024). Samanistinen työskentely aktiivisen imaginaation muotona. Teoksessa Pauha, T., & Haimila, R. (toim.) Uskonto mielessä: Psykologisia näkökulmia uskonnollisuuteen ja henkisyyteen (s. 311–324). Gaudeamus.
Voiko läsnäolon taitoa ja opetussuunnitelmaa sovittaa yhteen? Onko oppiminen vain tiedon keräämistä vai voisiko meditatiivisella ei-tietämisellä olla annettavaa myös luokkahuoneessa? Kuka se oikeastaan on, joka oppii? Tietoisuustaitoharjoittelu on tehnyt tuloaan luokkahuoneisiin kontemplatiivisen pedagogiikan kautta tavoitteenaan monipuolistaa vallitsevaa käsitystä siitä, mitä oppiminen pohjimmiltaan merkitsee.
Kontemplatiivinen pedagogiikka haastaa vanhan rationalistispainotteisen oppimiskäsityksen kysyessään, voiko ihmisenä kasvaminen merkitä muutakin kuin mielen ja kehon hallintaa sekä tiedon kasvua. Informaatioähkyisessä, hälyisessä maailmassa onkin paikallaan kysyä Pulkkia ja Saarta (2014) mukaillen, voiko hiljaisuudesta oppia? Länsimaisessa opetusfilosofiassa oppiminen näyttäytyy perinteisesti melko rationaalisena, ajattelua painottavana toimintana. Tällaista oppimistapahtumaa luonnehtii tiedon tallettamisen metafora, jossa opettaja ikään kuin siirtää tiedon oppilaaseen mekaanisesti – kuin tallentaisi informaatiota tietokoneen kovalevylle.
Antiikin filosofiassa hyvää elämää koskevat kysymykset olivat keskiössä myös kasvatuksessa ja opetuksessa. Platon esitteli Valtio-teoksessaan koulutuksen jakamisen kolmeen vaiheeseen, joiden lopullisena päämääränä oli saavuttaa ymmärrystä ikuisten ja muuttumattomien ideoiden maailmasta – ainoasta todellisesta tiedosta. Tähän päästiin alkeisopetuksen (lukeminen, kirjoittaminen matematiikka), fyysisen harjoittelun (ruumiin ja luonteenpiirteiden kehittäminen) sekä filosofisen harjoittelun kautta (korkein ja harvoille valituille varattu koulutuksen muoto sekä tie ideaopin sisäistämiseen). Aristoteles toisti kolmijaon omalla tavallaan. Hän painotti kolmea tiedon ja niin ikään oppimisen päätyyppiä: teoreettista (episteme), käytännöllistä (phronesis) ja tuotannollista (techne). Siinä missä ensimmäinen eli teoreettinen tieto edusti loogis-matemaattista ja metafyysista tietoa, käytännöllinen tieto merkitsi moraalista hyveellisyyttä ja viisautta – teorian sovelluskykyä. Tuotannollinen tieto edelleen edusti käden taitoja kuten käsityötä.
Lienee selvää, että aristoteelisittain episteme eli teoreettinen tieto on saavuttanut vahvimman jalansijan moderneissa opetussuunnitelmissa, mihin on kuitenkin viime vuosikymmeninä tullut piristävä muutos. Jopa opetushallitus on linjannut tunnetaidot osaksi koulujen opetussuunnitelmia. Vastaavasti positiivinen ja kontemplatiivinen pedagogia ovat pyrkineet laajentamaan näkökulmaa kokemuksellisempaan suuntaan tasapainottavana tekijänä loogis-matemaattiselle painotukselle. Tämä itse asiassa edustaa paluuta juurille, antiikissa suosittuun ihmis- ja oppimiskäsitykseen, jossa koulutuksen nähtiin ensisijaisesti valmistavan filosofis-käytännölliseen elämäntaitoon. Aristotelesta mukaillen tähän kytkeytyviä ulottuvuuksia ovat päämäärä (telos), hyve (arete), yhteisöllisyys ja onnellisuus (eudaimonia).
Kontemplatiivinen pedagogia valjastaa tietoisuustaidot osaksi oppimistapahtumaa, mihin linkittyy myös laajempi yhteiskunnallinen perspektiivi: kasvatuksen, tiedon ja oppimisen kysymykset ovat aina myös kysymyksiä vallasta ja totuuden määrittelystä. Kuka päättää, mikä on oikein ja totta, millaisia arvoja seurata oman elämän johtotähtenä? Miten kirkastaa itselle sitä, kuka oikeastaan oppii? Tässä valossa itse rationaalisuus tulee uudelleen määritellyksi – phronesis, käytännöllinen viisaus, astuu tasa-arvoisena epistemen rinnalle. Oppiminen on tiedollis-kehollis-sosiaalinen tapahtuma – ei ainoastaan jotain erillisen yksilön aivoissa tapahtuvaa synapsien sähköistymistä.
Kontemplatiivisen pedagogian perusharjoitukset, kuten hengityksen seuraaminen ja kehon skannaus ovat vakiintuneet osaksi urheiluvalmennusta ja osittain jopa koulujen liikuntatunneille. Hiljainen, yhdessä toteutuva tietoisen hengittämisen hetki tukee kehoon juurtumista ja mielen selkeytymistä. Jatkuvasti arvioitavana olemisen tunne on omiaan ruokkimaan suoritusmentaliteettia, joka sisäistettynä periytyy sitten aikuisena työelämän orjuuttavaksi taustapiruksi, joka näyttäytyy esimerkiksi kroonisena riittämättömyytenä tai perfektionismina. Hengityksen äärelle hiljentyminen tai kehon skannaus turvallisessa ympäristössä voi olla tehokas vastalääke pakonomaiselle suorittamiselle somaattisten jumien höllentäessä otettaan. Tässä mielessä oppiminen näyttäytyy eräänlaisena ei-oppimisena: kehon rentoutuessa myös ajatusten valkoinen kohina saa tilaa laantua, vapauttaa tilaa avaruudellisemmalle olemisen tunteelle ja tuoreelle näkökulmalle, joka on hedelmällinen kasvualusta luovuudelle ja oivaltamiselle.
Nämä ovat toki vain eräitä esimerkkejä kontemplatiivisen pedagogiikan lähestymistavoista, ja on syytä myös painottaa tietoisuustaitoharjoittelun rajoitteita: mitään rakentavaa ei saavuteta pakon kautta, ja koulumainen ympäristö voi osalle oppilaista näyttäytyä viimeisenä paikkana, jossa mindfulnessa tuntuu mielekkäältä saati turvalliselta harjoittaa. Populaaripsykologisissa yhteyksissä puhutaan paljon trauman kohtaamisesta – tähän ei kuitenkaan opettajan aloitteesta tulisi missään nimessä ajaa vaikeista oloista ponnistavaa oppilasta luokkahuonetilanteessa. Opettajan tehtävänä ei ole yrittää toimia psykologina, vaikka kontemplatiivisen pedagogiikan työkalupakki tarjoaakin potentiaalisesti muutosvoimaista vastapainoa perinteiselle oppimistilanteelle.
Tietoisuustaitosovellutusten luovalle sisäänajolle on lukuisia väyliä niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin. Mainitun liikunnanopetuksen ohella kontemplatiivinen pedagogiikka hiljentymisen painotuksineen istuu luontevasti elämänkatsomustiedon ja uskonnon opetukseen – onhan sinänsä sekulaarin mindfulnessinkin juuret itäisissä viisausperinteissä, ja meditaatio esiintyy myös kristillisessä traditiossa. Mindfulnessin ainakin näennäistä arvovapautta voidaan toki kritisoida, mutta sen ehdoton etu on tieteellisen lähestymistavan tuomassa joustavuudessa. Mindfulness-tyyppinen tietoisuustaitoharjoittelu istuukin loistavasti vaikkapa biologian tunnin yhteyteen, jossa tarkastellaan omaa sisäisen luonnon ilmenemistä hengityksen rytmissä, tai miksei ihan ulkoilmassakin metsäkylvyn kautta. Oman musiikkipedagogin kokemukseni valossa molemmat lähtökohdat – luokassa harjoittelu ja luontoaltistus – toimivat mainiosti motivoituneella oppilasporukalla.
Kuva: sisäisen luonnon tarkkailua
Kontemplatiivisella pedagogialla on potentiaali tuoda oppimiseen syvyysulottuvuutta: suoritusmentaliteettia liennytetään olemismentaliteetilla. Niin tärkeää kuin onkin muotoilla tavoitteita, joita kohden kurkottaa, yhtä olennaista on kyetä höllentämään välillä otetta tekemisestä. Jälkimmäinen on itse asiassa omiaan myös kirkastamaan näkemystä siitä, mikä perimmäinen tavoite ylipäätään oli, kuinka sitä kohden kannattaa suunnata tai jopa onko tavoitetta viisainta vaihtaa. Opettajan oma läsnäolo tai käänteisesti automaattiohjaus vaikuttaa oppimistapahtuman laatuun luonnollisesti olennaisella tavalla. Tietysti koulumaailmaa ohjailevat pitkälle myös rakenteelliset tekijät, uuvuttavat opetussuunnitelmat ja ylimääräisen sälätyön kasaantuminen yksittäisen opettajan harteille – nämä kasvavassa määrin haastavat nykyaikaista opettajaa tavalla, johon mikään pedagoginen lähestymistapa ei aina tarjoa tyhjentävää vastausta.
Kontemplatiivisen ja esimerkiksi positiivisen pedagogiikan edustama kokemuksellisempi, kehollisempi, ja yleisesti humaanimpi lähestymistapa tarjoaa kaivattua vastalääkettä myös yleisesti länsimaista ajatusmaailmaa kehystävälle individualismin eetokselle. Monimutkaistuneessa maailmassa harva kykenee suurtekoihin yksin. Yhteenkuuluvuus on voimavara, jonka jo Aristoteles tunnisti selkeästi (, kuten aiemmassa blogipostauksessani esittelin). Työ- ja koulumaailman rakenteelliset murrokset haastavat elinikäiseen oppimiseen, minkä ei tarvitse merkitä ainoastaan jatkuvaa osaamisen päivittämistä – se voi, ja mielestäni sen pitääkin, merkitä myös elävän kosketuksen säilyttämistä omaan inhimilliseen syvyysulottuvuuteen. Tämä ulottuvuus laajenee kehon rajojen yli koskettamaan aina laajempaa yhteisöä ja elävää ekosysteemiä.
Tietoisuustaitojen harjoittamisella on potentiaali valaista yksilön kehomielen syvärakenteita, mutta yhtälailla sosiaalis-yhteiskunnallisia rakenteita, joiden keskellä hän elää. Tämä näkökulma on syytä pitää esillä tuotaessa kontemplatiivista harjoitusta koulumaailmaan – näin vältetään mindfulness-harjoittelun rappeutuminen loputonta suorituskykyä palvovan talouskasvuajattelun rengiksi. Hyväksyminen, myötätunto ja mielenselkeys voivat tukea resilienssiä vaativissa olosuhteissa, mutta yhtälailla ne tilanteen vaatiessa ohjaavat kohti radikaalia muutosliikettä olosuhteiden säätämiseksi. Niin ikään tietoisuustaitoharjoittelu on paljon laajempi kokonaisuus kuin vain tekniikkapakki stressin hallintaan. Kun harjoittelun myötä vahvistettu mielenselkeys ja myötätuntoinen ote omaa ja maailman kärsimystä kohtaan yhdistetään arvotyöskentelyn viitoittamaan viisaaseen toimintaan, on kontemplatiivisella pedagogiikalla konkreettista annettavaa kestävän yhteisön rakentamiseen. Tässä projektissa läsnäolon taidossaan harjaantuneilla pedagogeilla ja opetussuunnitelmien laatijoilla on merkittävä näköalapaikka.
Kontemplatiivisen pedagogiikan tutkimuksesta
Siinä missä tietoisuustaitojen tutkimuksen mittakaava on laajentunut– etenkin Jon Kabat-Zinnin MBSR-sovellutusten myötä –1970- ja 1980-lukujen pioneerivuosista 2000- ja varsinkin 2010-luvun eksponentiaaliseen kasvuun, myös kontemplatiivisen pedagogiikan tutkimus on ollut kasvusuhdanteista, vaikka tietysti pienemmässä mittakaavassa. Mindfulness-tyyppinen harjoittelu on ollut näkyvimmin esillä tietoisuustaitotutkimuksessa, mitä on edesauttanut kabat-zinniläisen mindfulness-pohjaisen stressinhallinnan (MBSR) lähtökohtaisesti tutkimusnäkökulmaa huomioiva standardisoitu muoto. Terveydenhuollosta aina yrityskulttuuriin, työhyvinvointiin ja populaarikulttuuriin levinnyt tietoisuustaitoharjoittelu on luonnollisesti herättänyt kiinnostusta koulumaailmassakin, jossa tutkijoiden kiinnostus on koskenut oppilaiden stressinhallintaa ja hyvinvointia, keskittymiskyvyn ja oppimistulosten edistämistä sekä sosiaalisten taitojen ja empatian lisäämistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tutkimuksien kertyminen on mahdollistanut kattavat meta-analyysit, jotka ovat tarjonneet lupaavaa näyttöä mainituilla alueilla.
Kriittisenä äänenä on tässäkin toki paikallaan huomioida mindfulness-tutkimuksia perinteisesti vaivannut vinouma, jossa myönteisiä tuloksia raportoidaan ja niistä uutisoidaan herkemmin kuin neutraaleja tai jopa kielteisiä tuloksia. Pienet verrokkiryhmät ja pitkäaikaistutkimusten vähäinen määrä ovat olleet eräs kritiikin aihe. Mindfulness-tutkimusyhteisö on myös reagoinut näihin puutteisiin itsereflektiolla, mistä mainittakoon esimerkiksi Van Damin ja kollegoiden (2017) artikkeli kehitysehdotuksineen.
Merkittävistä meta-analyyseistä nostettakoon esiin Watersin ja kollegoiden (2015) Contemplative Education: A Systematic, Evidence-Based Review, joka analysoi 15:ä erilaista vertaisarvioitua tutkimusasetelmaa, joissa tarkasteltiin meditaatio-ohjelman toteuttamista kouluympäristössä. Kaiken kaikkiaan ohjelman tyypistä ja kestävyydestä riippuen havaittiin merkittävää oppilaiden ahdistuksen ja stressin lievenemistä. Artikkelikokoelmista mittavaa kokonaisesitystä edustaa esimerkiksi Schonert-Reichlin ja Roeserin (2016) Handbook of mindfulness in education:Integrating theory and research into practice.
Suomessa Helsingin yliopiston ja Folkhälsanin Terve oppiva mieli -hanke (TOM) on niin ikään kunnianhimoinen ja merkittävä tekijä kotimaisen kontemplatiivisen pedagogiikan tutkimuksessa. Hankkeen tiimoilta vuosina 2014–2016 toteutetussa interventiotutkimuksessa osoitettiin tietoisuustaitojen harjoittamisen vahvistavan lasten ja nuorten resilienssiä sekä sosio-emotionaalisia taitoja. Edelleen sen havaittiin vähentävän masennusoireiden esiintyvyyttä. 3519 oppilaan otoksen vahvuudessaan TOM-interventio on ensimmäinen lajiaan Suomessa ja yksi kansainvälisestikin laajimmista ja metodologisesti vahvimmista tutkimuksista tietoisuustaitojen vaikuttavuudesta.
Kirjallisuutta
Pulkki, J., & Saari, A. (2014). Voiko hiljaisuudesta oppia? Kriittisiä näkökulmia kontemplatiiviseen pedagogiikkaan. Teoksessa Kortelainen, I., Saari, A., & Väänänen, M. (toim.). Mindfulness ja tieteet – Tietoisuustaidot ja kehotietoisuus monitieteisen tutkimuksen kohteena (s. 141-157). Tampere University Press.
Schonert-Reichl, K. A., & Roeser, R. W. (toim.). (2016). Handbook of mindfulness in education:Integrating theory and research into practice. Springer.
Van Dam, N. T., van Vugt, M. K., Vago, D. R., Schmalzl, L., Saron, C. D., Olendzki, A., … & Meyer, D. E. (2018). Mind the hype: A critical evaluation and prescriptive agenda for research on mindfulness and meditation. Perspectives on Psychological Science, 13(1), 36-61. https://doi.org/10.1177/1745691617709589
Waters, L., Barsky, A., Ridd, A., & Allen, K. (2015). Contemplative education: A systematic, evidence-based review of the effect of meditation interventions in schools. Educational Psychology Review, 27(1), 103-134. https://doi.org/10.1007/s10648-014-9258-2
Kiitollisuus ei ole ainoastaan suurin hyveistä vaan myös muiden hyveiden äiti.
– Marcus Tullius Cicero (106 eaa. – 43 eaa.; vapaamuotoinen suomennos omani.)
Alkukeväällä 2022 minulla oli ilo osallistua dharma-opettaja James Barazin Awakening Joy -etäkurssille. Baraz oli mukana perustamassa Spirit Rock Meditation Centeriä yhdessä Jack Kornfieldin, Joseph Goldsteinin ja Sharon Salzbergin kaltaisten meditaatioskenen tervaskantojen kanssa. Mukavan yhteisöllisyyden ohella – kiitos mainion oululaisen porukkamme – kurssilta jäi päällimmäisenä mieleeni kiitollisuutta koskenut moduuli, jonka sanoma juurtui pian osaksi arkeani. Tämänkertainen blogipostaus on siis hedelmää tuosta siemenestä versoneesta puusta: pääasiallisena lähteenäni toimii Barazin kurssin ohella hänen samaa nimeä kantava kirjansa. Buddhalaisuuteen nojaavan viisausperinteisen näkökulman ohella tarkastelen myös kiitollisuuden tutkimusta, jota on ansiokkaasti tehty esimerkiksi positiivisen psykologian piirissä.
Kiitollisuus: viides brahmavihara?
Buddhalaisessa viisausperinteessä tunnistetaan vanhastaan neljä rajatonta mielentilaa eli brahmaviharaa. Ne ovat rakastava ystävällisyys (metta), myötätunto (karuna), myötäilo (mudita) ja tasapuolinen tyyneys (upekkha). Rajattomuus merkitsee, että nämä mielentilat lisäävät henkisiä voimavaroja sen sijaan että kuluttaisivat niitä. Tässä mielessä brahmaviharoita voitaisiin verrata emootiotutkija Barbara Fredricksonin (2013) kollegoineen tuottamaan näyttöön myönteisten emootioiden voimasta, joka näkyy nimenomaan yksilön ja yhteisön voimavarojen laajentamisena ja rakentamisena (broaden and build –hypoteesi).
Jotkut buddhalaisittain suuntautuneet meditaatio-opettajat ovat ehdottaneet, että kiitollisuutta voitaisiin pitää viidentenä brahmaviharana, johtuen sen syvällisestä muutosvoimasta ja tunnetasolla parantavasta vaikutuksesta. Kiitollisuus yhdistää sillan lailla kokijansa lempeästi tähän hetkeen ja toimii näkökulman avartajana. Sitä voi verrata myös peiliin, joka heijastaa katsojalleen takaisin kaiken sen ympäröivän hyvän, joka on muutoin altis hukkumaan arjen sumuverhon taakse.
Kiitollisuuden harjoittaminen
Yksinkertainen tapa lisätä kiitollisuutta arjessa on ottaa se esimerkiksi viikon teemaksi ja työstämisen kohteeksi: aktiivisesti pistää merkille ja herätellä arvostusta kaikkeen arjessa ilmenevään hyvään. Persoonallisuuspsykologin ja kiitollisuustutkija Robert A. Emmonsin suositusta mukaillen voimme pitää kiitollisuuspäiväkirjaa – tai vain päivittäin varata hetki aikaa satunnaisin väliajoin kiitollisuuden aiheiden huomaamiseen. Emmonsin (2013) varhaistutkimuksissa kiitollisuuspäiväkirjaa pitäneet raportoivat 25 % kasvaneesta koetun onnellisuuden tasosta kirjoitettuaan päivittäin viisi kiitollisuudenaihetta ylös kymmenen päivän ajan. Eräs tehokas keino on myös ottaa viikko-ohjelmaan kiitollisuusmeditaatio (ks. blogipostauksen loppupuoli), jossa määrätietoisesti mutta pakottamatta kutsumme esiin kiitollisuuden kokemusta.
Muutamia käytännön suuntaviittoja:
Aloita päiväsi miettimällä viisi asiaa, joista olet kiitollinen.
Kirjoita ylös asioita, joista olet kiitollinen, ja palaa niihin, kun tunnet tarvetta muistutukselle elämäsi hyvistä puolista.
Jaa kiitollisuutesi muiden kanssa. Tämä ei ainoastaan vahvista omaa koettua kiitollisuutta, vaan voi myös inspiroida muita tunnistamaan hyvää omassa elämässään.
On paikallaan muistaa, ettei kiitollisuus ole vain tunne vaan myös aktiivinen valinta. Voimme valita huomioida sitä mikä on hyvää jopa haasteiden kohtaamisen hetkellä. Tämä ei tarkoita vaikeuksien kieltämistä tai vähättelyä, vaan se on tapa tuoda tasapainoa ja perspektiiviä kokemukseemme. Evolutiivisesti ihminen on ehdollistunut skannaamaan ympäristön uhkatekijöitä, mikä nykymaailmassa on harvemmin samalla tavalla rakentavaa kuin keräilijämetsästäjän aikoina – tätä voisi kutsua negatiivisuusvinoumaksi. Positiivisessa psykologiassa ajatellaan, että tietoinen hyvässä rypeminen auttaa tasapainottamaan kielteisyysvinoumaa (Seligman, 2002). Kiitollisuuden harjoitus haastaa lähestymään elämää välttämisen sijaan: huomaamaan hyvän, mutta myös ne vaikeat asiat, jotka kaipaavat huomiota. Hiljattain edesmenneen zen-mestarin ja rauhanaktivistin Thich Nhat Hanhin (1926–2022) toteamusta lainaten: ”Viime viikolla podin hammassärkyä. Tänään se on tiessään. Kuinka ihmeellistä!”.
Rauhanaktivismista puheen ollen, kiitollisuuden voi nähdä myös voimakkaana myönteisen kapinan muotona kulttuurissamme, joka usein keskittyy siihen mitä meillä ei ole – luoden täten kroonista tyytymättömyyttä. Kiitollisuuden harjoittaminen auttaa näkemään, kuinka paljon rikkautta elämäämme oikeastaan kuuluu. Tällainen voimavara antaa virtaa myös esimerkiksi aktivismin vaativan polun valinneelle arjen shambhala-soturille (ks. esim. Macy & Johnstone, 2012).
Kiitollisuus muutosvoimana
Kiitollisuuden voima on muuntava: se voi alkemistisella kosketuksellaan muuttaa arkisen juhlavaksi, rutiinin iloksi ja tavallisen erityislaatuiseksi. Kiitollisuuden elämänlaatua kohentava vaikutus voi ilmetä monella alueella. Kenties huomaamme ihmissuhteidemme voivan paremmin, koemme enemmän iloa ja tyytyväisyyttä tai olemme yleisesti ottaen onnellisempia. Kun hyvän huomaamisesta tulee tapa, se kantaa kaunista hedelmää. Tästä on myös lupaavaa tutkimusnäyttöä, minkä saattelemana kiitollisuus löytyy Barbara Fredriksonin kymmenen myönteisen emootion listalta, samoin Martin Seligmanin ja kollegoiden (2002) 24:n luonteenvahvuuden listalta. Luonteenvahvuudet edelleen kategorisoidaan kuuden positiivisen psykologian ydinhyveen alle. Nämä hyveet ovat viisaus ja tieto, inhimillisyys ja rakkaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja transsendenssi, joista viimeisimpään kiitollisuus muiden muassa lukeutuu.
Kinin ja kollegojen (2016) mukaan kiitollisuuden harjoittamisen tuottamat muutokset aivojen aktiivisuudessa voivat olla voimavara jopa ahdistuneisuuden ja masennuksen keskellä – ainakin jos sairaus ei ole akuuteimmillaan. Tietoisuustaitojen näkökulmasta kiitollisuuden harjoittaminen auttaa lisäämään tilan tuntua lannistavien ajatuskulkujen keskelle – niin vaikealta kuin tuossa tilassa kenties onkaan kokea kiitollisuutta. Tämä ei tarkoita, että kiitollisuus ihmelääkkeenä poistaisi ongelmat, mutta se auttaa suhtautumaan niihin eri tavalla. Kiitollisuus voi olla myös oivallinen tapa rakentaa resilienssiä eli kykyä selviytyä vastoinkäymisistä (ks. esim. Lasota ja kollegat, 2022).
Kiitollisuus on lahja, jonka voimme antaa itsellemme päivittäin. Se ei maksa mitään tai vaadi paljoa aikaa, mutta sen vaikutukset voivat olla syvällisiä. Kiitollisuuden harjoittamisen muutosvoimaa kannattaakin kokeilla.
Viisausperinteinen näkökulma kiitollisuuteen
Buddhalaisen dharman ydinkokoelman, eli Paali-kaanonin, koostajat rakastivat listoja. Tämän innoittamana ohessa vaatimatonta pohdintaani kiitollisuuden ja dharman suhteesta yhteenvetomaisen listan muodossa. Lähteenä pääasiassa Barazin ja Alexanderin (2010) teos.
Kiitollisuus siunauksena ja ilona. Buddhan ”siunausten puheessa” eli mangalam suttassa – kiitollisuus on eräs siunatun ihmisen ominaisuuksista. Kiitollisuus tunnistetaan itsessään siunaukseksi ja iloon johtavaksi portiksi. Se voi toimia kehyksenä, josta käsin tarkastella maailmaa.
Mindfulness ja kiitollisuus.Mindfulness eli taitava tarkkaavuus on myös kiitollisuuden harjoittamisessa olennainen tietoisuustaito, jolla voidaan heikentää kärsimystä tuottavia tiloja sekä herättää ja vahvistaa onnellisuuteen johtavia tiloja kuten ystävällisyyttä, myötätuntoa ja selkeyttä. Tietoinen huomion kiinnittäminen kiitollisuuteen voimistaa kiitollisuuden tunnetta ja edesauttaa koettua onnellisuutta.
Kiitollisuus muodollisena harjoituksena. Kun yksilö alkaa etsiä hyvää elämästään, hän harjaantuu näkemään sitä kaikkialla. Tehokkaana harjoituksena mainittakoon Martin Seligmanin kuvaama kiitoskirjeen kirjoittaminen ja henkilökohtaisesti toimittaminen valitulle henkilölle, jota emme kenties koskaan päässeet kiittämään haluamallamme tavalla – tai helpompana aloituksena kirjeen laatiminen elämälle itselleen niin saavutetusta hyvästä kuin rakentavista oppitunneistakin.
Kiitollisuus ja anteliaisuus. Buddhalainen dharma korostaa antamisen ja jakamisen arvoa, mitä ei nähdä uhrauksena vaan onnellisuuden lähteenä. Antamisen viisautta kutsutaan danaprajnaparamitaksi, joka on siis yksi kymmenestä paramitasta eli viisauden täydellistymästä. Anteliaisuudella on sydäntä avaava ja siten iloa (pīti) lisäävä vaikutus.
Kiitollisuus ja suotuisat mielentilat. Huomion tietoinen kiinnittäminen iloa ja kiitollisuutta tuottaviin asioihin lisää taipumusta kokea ns. suotuisia mielentiloja. Kun ihminen on ystävällinen, antelias, rento ja rauhallinen, hän on altis kokemaan onnellisuutta ja hyvinvointia. Nämä ovat esimerkkejä suotuisista mielentiloista buddhalaisessa opetuksissa, ja kiitollisuus nähdään keinona kehittää niitä. Martin Seligman viittasi samansuuntaiseen ilmiöön hyvän huomaamisen harjoituksellaan.
Kiitollisuus näkökulman avartajana. Kielikuvana kiitollisuus on kuin satelliittilautanen, joka avaa aistimme laajalti vastaanottamaan ulottuvillamme olevaa runsautta. Näköaistin tutkimus on tärkeä osa neuropsykologista tietoisuuden tutkimusta – homo sapiens on korostuneen visuaalisesti suuntautunut laji. Niin ikään näköaistimme pieni keskusalue, huomion polttopiste, edustaa korkean resoluution tarkkaavuuden aluetta – vastaavasti suuri osa näkökentästä on matalamman huomiotason periferiaa (ks. esim. Baars & Cage, 2010). Arvomaailmamme ja taipumuksemme ohjaavat, mitkä ympäristön ärsykkeet nousevat periferiasta tarkemman havainnon kohteeksi, mikä asettaa mielestäni kiitollisuuden harjoittamisen muutospotentiaalin kiinnostavaan valoon. Vastaavasti koen aiheen avaavan mielenkiintoisia pohdintoja karman käsitteen lähestymiseen.
Opettajien ja opetusten tunnustaminen. Kiitollisuuden harjoittamiseen voi perinteiseen tapaan sisällyttää myös henkiset opettajat ja hyväntekijät, jotka ovat omistautuneet maailman kärsimyksen vähentämiselle viitoittaen suuntaa muille.
Lopuksi
Kiitollisuuden voidaan nähdä olevan syvällisessä yhteydessä rajattomien mielentilojen eli brahmaviharoiden (rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäilo, tasapuolinen tyyneys) harjoituspolkuun. Se edistää suotuisia mielentiloja, ilon ja hyvinvoinnin tunnetta. Kiitollisuus on myös yksi positiivisen psykologian klassisista tutkimuksen kohteista, jonka juuria voidaan tavoitella myös syvältä länsimaisen filosofian kulttuuriperinnöstä. Niin ikään rajauksen ulkopuolelle jääneenä kiinnostavana jatkoperehtymisen aiheena mainittakoon antiikin stoalaisen koulukunnan – ja tarkalleen roomalaisfilosofi Senecan (4 eaa. – 65 jaa.) – pohdinnat kiitollisuudesta moraalisena hyveenä. Kiitollisuuden tutkimus filosofian ja psykologian alueella on jälleen mainio esimerkki perinteisen ja modernin ystävällismielisestä kättelystä.
Kiitollisuusmeditaatio
Ohessa Patricia Ellsbergin Awakening Joy -kurssilla (2008) ohjaama kiitollisuusmeditaatio. Suomennos on omani.
——
Avaa mielesi kiitollisuudelle…
… hengitykselle, joka ravitsee jokaista solua kehossasi ja on ylläpitänyt sinua syntymäsi hetkestä lähtien.
… kehon ihmeelle, joka mahdollisista heikkouksista tai rajoitteistaan huolimatta palvelee sinua ja antaa sinun aistia maailman ihmeet.
… aivollesi, joka koordinoi kaikkia kehosi toimintoja ilman, että edes tiedostat sitä.
… tietoisuudelle, joka mahdollistaa sinun havaita, tuntea ja hämmästyä.
… silmille, jotka antavat sinun nähdä ympärilläsi olevan runsaan kauneuden – värit ja muodot, rakkaiden kasvot.
… korville, jotka mahdollistavat sinun kuulla lintujen laulun, tuulen kahinan lehdissä, ihmisten sanat sinulle ja lasten naurun.
… hajuaistille, joka antaa sinun nauttia kukkien tuoksusta, raikkaan ilman tuoksusta, lempiruoastasi.
… suullesi ja kielellesi, jotka mahdollistavat sinun maistaa maan hedelmiä, nauttia kypsästä persikasta tai suussasi sulavasta suklaasta.
… iholle, joka paitsi suojaa myös mahdollistaa sinun koskettaa ja aistia maailmaa, tuntea lämmön, viileyden, pehmeyden ja rakastetun kosketuksen.
… sydämelle, joka on sykkinyt uskollisesti koko elämäsi ajan, jopa ennen kuin synnyit.
Avaa itsesi ihmettelyn ja kiitollisuuden tunteelle tästä uskomattomasta lahjasta olla hereillä ja elossa tässä arvokkaassa ihmismuodossa. Se tosiasia, että olemme olemassa tai että mitään ylipäätään on olemassa, on ihmeellinen mysteeri. Elämme kaikki keskellä ihmettä.
——
Lähteet
Baars, B. J. & Gage, N.M. (2010). Cognition, brain, and consciousness: Introduction to cognitive neuroscience (2. painos). Oxford: Elsevier.
Baraz, J., & Alexander, S. (2010). Awakening Joy: 10 Steps to Happiness. Bantam.
Baraz, J. (2022). Awakening Joy -kurssi.
Emmons, R. A. (2013). Gratitude Works! A 21-Day Program for Creating Emotional Prosperity. Jossey-Bass.
Fredrickson, B. L. (2013). Positive Emotions Broaden and Build. Advances in Experimental Social Psychology, 1–53. doi:10.1016/b978-0-12-407236-7.00001-
Kini, P., Wong, J., McInnis, S., Gabana, N., & Brown, J. W. (2016). The effects of gratitude expression on neural activity. NeuroImage, 128, 1–10. doi:10.1016/j.neuroimage.2015.12.040
Lasota, A., Tomaszek, K., & Bosacki, S. (2022). How to become more grateful? The mediating role of resilience between empathy and gratitude. Current Psychology, 41, 6848-6857. https://doi.org/10.1007/s12144-020-01178-1
Macy, J., & Johnstone, C. (2012). Active Hope: How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. New World Library.
Seligman, M. E. P. (2002). Authentic Happiness: Using the New Positive Psychology to Realize Your Potential for Lasting Fulfillment. Free Press.
Amerikkalainen meditaatio-opettaja Jason Siff on tunnettu Recollective Awareness:iksi kutsumastaan meditaatiotyylistä, jota luonnehtii utelias, avoin ja joustava lähestyminen meditatiiviseen harjoitukseen. RA-meditaation avoimuus merkitsee vapautta käyttää tai olla käyttämättä ennalta laadittuja menetelmiä harjoituksessa. Se kannustaa vastuunottoon, omakohtaiseen asiantuntijuuteen sekä herkkyyteen havaita itsessä eri aikoina nousevia tarpeita suhteessa tietoisuustaitoharjoitteluun. Recollective Awareness -tyyppiseen harjoitteluun kuuluu olennaiselta osin meditaatiopäiväkirjan kirjoittaminen, joka tuo uudenlaisen reflektiivisen otteen prosessiin. Tämä edelleen mahdollistaa hyvin omannäköisen suhteen luomisen meditatiiviseen työskentelyyn varsinkin harjoituspolun edetessä. Päiväkirjatyössä astutaan ulkopuolisen havainnoijan rooliin, mistä käsin omassa harjoitushistoriassaan voi nähdä elementtejä, jotka muutoin jäisivät helposti huomaamatta. Tässä Siffiä vahvasti referoivassa kirjoitelmassa puhun paljon myös avoimesta meditaatiosta, jollaista siis myös Recollective Awareness edustaa. Suomessa avoimesta meditaatiosta on puhunut niin ikään Siffin ajattelusta ammentanut Juhana Kokkonen kirjassaan ”Avoin meditaatio”.
Siff esittelee teoksessaan ”Unlearning Meditation” kuusi meditaation prosessia. Nämä ovat:
Vastaanottava prosessi (The Receptive Process)
Generatiivinen prosessi (The Generative Process)
Ristiriitainen prosessi (The Conflicted Process)
Tutkiva prosessi (The Explorative Process)
Ei-osallistuva prosessi (The Non–Taking-Up Process)
Yhdistetty prosessi (The Connected Process)
(Suomennokset omiani)
Tietoisuus prosesseista tukee esimerkiksi mainittua reflektoivaa päiväkirjatyöskentelyä. Siff korostaa kuitenkin, että prosessit ovat kokemuksia koskevia käsitteitä – työhypoteesejä – eivät kiveenhakattua totuuksia meditatiivisesta kokemuksesta. Niiden tiedostaminen voi silti auttaa jäsentämään myös varsinaisen harjoituksen kulkua. Jokainen prosessi on erilainen ja erillinen, mutta ajan myötä ne alkavat limittyä ja muuttua vähemmän erottuviksi, Siff päättää. Esittelen seuraavaksi kolme perusprosessia (vastaanottava, generatiivinen ja ristiriitainen) ja jatkan kolmella edistyneellä prosessilla (tutkiva, ei-osallistuva ja yhdistetty).
Vastaanottava prosessi
Vastaanottavassa prosessissa ollaan avoimia ja vastaanottavaisia ajatuksille, tunteille, aistimuksille ja havainnoille meditaation aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kokemukset olisivat miellyttäviä tai helppoja – vastaanottavuus voi olla myös kivuliasta ja epämiellyttävää, ajoittain kaoottistakin. Vastaanottavuus merkitsee, että annetaan mielen toimintojen vain rullata omalla painollaan ilman aktiivista pysäytyspyrkimystä. Se ei ole jatkuvasti miellyttävä, rauhallinen tai optimaalinen tila.
Vastaanottavassa prosessissa meditaation harjoittaja antaa kokemuksen jatkua sellaisena kuin se on, vaikka esiin nousisi tarve muuttaa kokemusta tekemällä jotakin muuta, kuten noudattamalla ennestään tuttua meditaatio-ohjetta. Tässä prosessissa voi ilmetä myös vastarintaa, sillä mielelle on tyypillistä vastustaa uudenlaista radikaalia avoimuutta prosessin syventyessä.
Esimerkiksi jos olemme jatkuvasti tuoneet huomiomme takaisin hengitykseen pääasiallisena meditaatioharjoituksenamme, seurauksena on, ettemme ole tottuneet antamaan ajatusten tai tunteiden viipyillä pitkään tietoisuudessa meditaation aikana. Todennäköisesti olemme päätyneet pitämään tätä tiettyä meditaation tapaa ainoana oikeana tapana harjoittaa. Avoimen lähestymistavan opetuksiin törmätessämme saatamme kokea epäuskoisuutta, vastustustakin. Jos kuitenkin löydämme niistä jotain riittävän vakuuttavaa kokeillaksemme uudenlaista joustavampaa otetta, kuten vain istua ajatusten ja tunteiden kanssa tai jopa asettua dialogiin niiden kanssa, kertaiskulla tämä ohje sallii meidän rikkoa tapamme palata aina esimerkiksi hengitykseen. Tästä rikkomuksesta syntyy särö, josta uudenlaisen oivalluksen versot vähitellen pakottavat itsensä esiin. Se sallii antaa ajatusten ja tunteiden pysyä ja jatkua; ja tämä edelleen saa kyseenalaistamaan oletuksemme, että vaikkapa hengitystietoisuus on ainoa tapa meditoida. Joten vaikka palaammekin hengitykseen silloin tällöin, tämä tapahtuu suuremman kontekstin sisällä, jossa olemme vastaanottavaisia myös muille kokemuksen ulottuvuuksille. Esimerkkejä vastaanottavista harjoituksista ovat luonnollisen hengityksen havainnointi, tuntemusten nimeäminen ja avoin meditaatio.
Generatiivinen prosessi
Generatiivisessa (luovassa) prosessissa meditoija pyrkii aktiivisesti luomaan tai tuottamaan tiettyjä kokemuksia tai mielentiloja. Tähän tähtääviä harjoituksia ovat esimerkiksi metta-meditaatio, jossa pyritään tuottamaan rakkauden ja ystävällisyyden tila. Harjoituksissa generoinnin akti on tärkeä – ei riitä, että sattumalta kohtaa rakkauden ja ystävällisyyden tilan, vaan sen saavuttamiseen tulee käyttää asianmukaista meditaatioharjoitusta. Toki meditaatio-ohjeissa itsessään tavallisesti painotetaan lempeää huomion ohjaamista puristamisen sijaan. Painopiste on siis kyvyssä kehittää kykyä tuottaa tällaisia tiloja silloin, kun niitä tarvitaan.
Generatiivinen prosessi voi myös liittyä meditaatioharjoituksiin, joissa pyritään luomaan ns. ”alkuperäinen tila”. Näissä harjoituksissa on usein mukana ajatus, että alkuperäinen tila on ”totuus”, ”ydinolemus” tai ”asioiden todellinen laita”. Esimerkkinä hengityksen tietoisuuden harjoittaminen uskolla, että jatkuvasti hengitykseen palaaminen johtaa täysin heränneeseen ”puhtaaseen” tai ”alkuperäiseen” mielentilaan, on generatiivista. Pyrimme tuolloin luomaan mielentilan, jonka on kerrottu olevan perimmäinen tai optimaalinen tila.
On myös olemassa useita ohjattuja meditaatiomuotoja, jotka ovat epäilemättä generatiivisia, koska joku muu antaa suullisia ohjeita. Vaikka tällaiset meditaatiot ohjaavat harjoittajan tilaan, jota luonnehtii rauhallinen pysähtyminen ja tyyni vastaanottavaisuus kokemuksille, ne ovat silti generatiivisia harjoituksia.
Generatiivinen prosessi on pohjimmiltaan tekemisen prosessi. Se perustuu ponnisteluun, keskittymiseen ja sitkeyteen. Ponnistelun laatu voi olla aluksi karkeaa tai aggressiivistakin mutta tavallisesti se muuntuu hienovaraisemmaksi kokemuksen myötä. Huomion fokus on usein suunnattu yhteen asiaan kerrallaan, yhteen projektiin tai tavoitteeseen kerrallaan. Tällaisen keskittymisen ja ponnistelun ylläpitämiseen vaadittava sitkeys on usein julkimainitsematonta, jopa aliarvostettua, harjoitusperinteissä – ilman sitä ihmiset kuitenkin luopuisivat itselleen sopimattomaksi kokemistaan harjoitusmuodoista ennen aikojaan. Sitkeys kasvaa generatiivisen harjoittelun sivutuotteena. Tähän prosessiin kytkeytyvistä menetelmistä mainittakoon mantran toistaminen, rakastava ystävällisyys (metta) sekä monet hengityksen tarkkailun harjoitukset kuten sisään ja uloshengitysten seuraaminen ja hengitysten laskeminen.
Ristiriitainen prosessi
Ristiriitainen prosessi liittyy sisäiseen kamppailuun, tiukkaan kontrolliin ja vastarintaan. Se ilmenee, kun kokemuksiin suhtaudutaan tavalla, joka samalla pyrkii pääsemään niistä eroon. Ristiriitainen prosessi syntyy useimmiten, kun yritämme tehdä generatiivista harjoitusta, jota mielemme ryhtyy vastustamaan. Jos jatkamme generatiivista harjoitusta ristiriitaisessa prosessissa, tilanne usein pahenee, muuttuu jännittyneemmäksi, painostavammaksi ja kivuliaammaksi. Pitämällä tiukasti kiinni generatiivisista ohjeista, kun emme ole generatiivisessa prosessissa, luomme vain lisää sisäistä ristiriitaa. Otollinen keino irtautua konfliktin ruokkimisesta on luopua generatiivisesta harjoituksesta hetkeksi ja siirtyä vastaanottavaan harjoitukseen ja siten vastaanottavaan prosessiin.
Ristiriitainen prosessi ei ole vain kamppailua, joka johtuu yrittämisestä tehdä generatiivista harjoitusta, kun olosuhteet eivät ole sille suotuisat. Sen juuret usein ulottuvat paljon syvemmälle ja se on ilmiönä laajempi, sillä meditaatioharjoitukseen liittyy enemmän kuin vain ohjeet. Voimme olla ristiriidassa ohjeiden kanssa ja yrittää tukahduttaa epäilymme sekä jatkaa edelleen konfliktin kokemista harjoituksemme tunnustamattomana taustana. Tällainen konflikti koskien opetuksia ja näkemyksiä, jotka meille on opetettu ja jotka näin ollen oletettavasti pitäisi omaksua tai ymmärtää, ei ole jotakin jota tulisi torjua harjoituksessa – ennemmin se on jotain, joka olisi itsessään hyödyllistä ottaa tutkivan havainnoinnin kohteeksi.
Vastaavasti konfliktit moraalista, etiikasta tai mistä tahansa säännöistä ja normeista, jotka löytyvät harjoituksestamme, nousevat esiin vaatien tutkivaa huomiota – ei vain antautumista. Liian helposti omaksutaan vain kyselemättä vieras käyttäytymismalli, joka tulee kulttuurista, joka ei ole omamme ja josta tiedämme vähän. Annamme sille usein suuremman merkityksen kuin etiikalle ja moraalille, joiden kanssa itse kasvoimme. Esimerkiksi buddhalaiset munkkikoodit ja tapa, jolla länsimaiset munkit palvovat sekä seuraavat niitä kyseenalaistamatta, on tästä oivallinen esimerkki hieman kärjistäen.
Ristiriitaisen prosessin käynnistyessä on suotavaa viedä painopistettä generatiivisuudesta kohti vastaanottavaisuutta ja tutkimista. Mitä ristiriitainen kokemus haluaa viestittää? Onko ristiriitaa kohtaan mahdollista suhtautua lempeästi ja myötätunnolla? Tämä prosessi kutsuu käymään sisäistä dialogia tarkkaamattomien mielemme osatekijöiden kanssa. Mielestäni itsemyötätunnon harjoitusten suosio nykyisin on tervetullut lisä perinteiseen mindfulness-painotukseen tietoisuustaitojen kentällä juurikin tällaisen konfliktitaipumuksen vastavoimana.
Tutkiva prosessi
Tämä prosessi saattaa aluksi näyttää tavanomaiselta käsitteelliseltä ajattelulta, mielen rupattelulta, meditaatioharjoittelussa. Kun harjoituksessa käynnistyy sisäinen dialogi (tai monologi) siitä, mitä meditaatiossa tapahtuu (esimerkiksi meditaation kohteesta tai spontaanisti esiin nousevasta mielen ilmiöstä) on todennäköistä, että tutkiva prosessi on käynnissä.
Meditatiiviset tutkimukset ovat avoimia. Ei ole ensisijaista löytää vastausta, päästä johtopäätökseen tai saavuttaa päätöspiste. Olemme mukana tutkimusprosessissa ilman tarvetta paketoida lopputulosta heti saavuttaessamme oivalluksia, vaikka sellaisia saattaa esiintyä sarjoissakin – ja jopa siirtäen tutkimuksen fokusta yllättäviin suuntiin.
Yksi tärkeä osa tutkivaa prosessia on se, miten tartumme tiettyihin tutkimusalueisiin ja pysymme niissä jonkin aikaa. Tietty alue pitää meitä otteessaan – olemme siitä erittäin kiinnostuneita, ja tämä kiinnostus itsessään nostattaa uutta tarmokkuutta. Toinen puoli tutkivasta prosessista on tekemämme harjoituksen tutkiminen. Huomion kiinnittäminen tietämisemme tapoihin eli _miten_ tapahtuu (prosessi) on laadultaan erilaista kuin sen huomioiminen _mitä_ tiedämme (sisältö). Buddhalaisessa opetuksessa mindfulnessin neljästä perustasta tämä prosessi edustaa ilmiöiden (dharmojen) tutkimista.
Tutkivassa prosessissa tapahtuu suuri osa työstä, joka johtaa muutoskokemuksiin – pinttyneiden taipumusten tai rajoittavien uskomusten läpivalaisemiseen ja niistä vapautumiseen. Tämä prosessi johtaa oivalluksiin mielen toiminnan luonteesta. Oivallukset voivat olla myös tiedostamattomia tai valmistavia ja ilmetä vasta myöhemmin varsinaisen meditaatiosession jälkeen. Hyviä esimerkkejä tutkivasta meditaatiosta ovat avoimen meditaation ohella kysymisharjoitukset kuten huatou tai koan.
Ei-osallistuva prosessi
”Ei-osallistuva” prosessi on oma hassu suomennokseni, mutta Siff itse myöntää juuriterminkin ”non-taking-up” olevan lievästi kapulakielinen sanayhdistelmä. Käsitteellään Siff haluaa tehdä pesäeron esimerkiksi ”takertumattomuuteen” (non-grasping), sillä tämä edistynyt prosessi kuvaa tilaa, jossa ilmiöt nousevat ja poistuvat nopeasti tietoisuuden kentässä ilman orastavaakaan taipumusta pitää kiinni niistä. Ilmiöistä puuttuu itseyden tuntu, joka on liimaa takertumiselle. Ei-osallistuva prosessi on vapaan virtauksen tila, jossa kohteettomassa havainnoinnissa esiin nousevat ilmiöt eivät tule ruokituksi eivätkä siten saa mahdollisuutta viipyä ja kasvaa. Virtauksen voima ja itsettömyyden tuntu ovat tekijöitä, joka erottavat tämän prosessin esimerkiksi pelkästä vastaanottavasta prosessista.
Ollessamme tässä prosessissa voimme toisaalta kokea myös vastustusta, jolloin emme halua tulla vedetyksi mukaan haastaviin tunteisiin, ajatuskulkuihin tai epätavallisiin mielentiloihin. Saatamme lisäksi huomata olevamme avoimempia tietyille kokemuksille joskus ja vähemmän muina aikoina, vaikka pysymme ei-osallistuvassa tai vastaanottavassa prosessissa. Prosessi ilmenee kyvyssämme sallia kokemuksemme jatkua sellaisena kuin se on, riippumatta yllykkeistä muuttaa sitä esimerkiksi palaamalla meditaatio-ohjeeseen, joka meillä kenties aiemmin oli. Saatamme myös kokea epävarmuutta annammeko prosessin jatkua, ja kuitenkin luottaessamme sisäsyntyiseen viisauteemme huomaamme tällä prosessilla olevan oma älykäs tapansa toimia.
Ei-vastaanottava prosessi on myös tapa luovuttaa kontrolli meditaatioistuntojen kulusta ja suunnasta. Sitä voisi verrata lentämiseen yläilmakehässä, jossa tavanomaiset korjausliikkeet eivät enää toimikaan kuten alemmissa kerroksissa. Ei-vastaanottava prosessi vertautuu buddhalaisen perinteen upekhaan eli tasapuoliseen tyyneyteen. Myös anattan eli ei-itsen opetukset kytkeytyvät tähän prosessiin.
Yhdistetty prosessi
Yhdistetty prosessi esiintyy yleensä meditatiivisen syventymisen ja kohteeseen sulautumisen tiloissa – perinteisesti puhutaan dhyana-tiloista. Tämä prosessi on kaikista kuudesta prosessista eniten ”meditatiivinen”, sillä se vastaa perinteisen meditaation päämääritelmää: yhtenäinen mielentila. Se on meditatiivinen prosessi, jossa havaitsija ja havaittu yhdistyvät. Tähän johtaneita havainnon kohteita ovat tyypillisesti voineet olla esimerkiksi hengitys, ääni tai visualisaatio.
Yhdistettyyn prosessiin liittyvät kokemukset nousevat esiin tavallisesti, kun arkiset itsekeskeiset huolenaiheet ja minuuteen takertuminen höllentävät otteensa. Monille harjoittajille ne näyttävät synnyttävän kokemuksen transsendentista tai korkeammasta itsestä – puhtaasta tietoisuudesta. Näissä kokemuksissa voi nousta esiin tietoa tai intuitiota metafyysisestä todellisuudesta, joka on maallisen mielen ulkopuolella. Saatamme tuntea paitsi että tällaiset kokemukset yhdistävät meidät korkeampaan totuuteen, myös että kokemukset itsessään ovat tuo totuus. Kokemusten kuvaukset tai ilmiasut tyypillisesti vaihtelevat harjoitusperinteen mukaan – kuvaukset voivat sisältää vahvaakin uskonnollista symboliikkaa riippuen tunnustuksellisten elementtien painotuksesta.
Pinnallisesti katsottuna yhdistetty prosessi ei vaikuta prosessilta, koska sitä ei koeta muuttuvana. Se vaikuttaa liian vakaalta ja kiinteältä sopiakseen yhteen tavallisten käsitystemme kanssa jatkuvasti muuttuvasta mielestä. Järkähtämättömän vakautensa vuoksi se on kuin vuori, joka lepää pilvien verhon alla niin, että kun vuori löydetään, tuntuu kuin se olisi aina ollut olemassa. Siksi tiettyjä yhdistettyjä kokemuksia luonnehtii ikuisuuden tuntu, jonka läsnäolo korvaa näennäisen kiinteän minuuden subjektiivisen todellisuuden perustana. Kun prosessi hiipuu ja palataan tavallisempiin tietoisuuden tiloihin, voidaankin helposti uskoa kyseisen tilan olleen aina olemassa – tämä kokemus kuuluu leimallisesti yhdistettyyn prosessiin. Ohessa Siffin oppilaiden päiväkirjaluonnosteluja esimerkkeinä, miten yhdistetty prosessi näyttäytyy meditatiivisen syventymisen tilassa:
”Menen välittömästi samadhiin (syvämeditaatio). Meditaation jatkuessa mietin, olenko itse asiassa samadhissa koko meditaation ajan. Erilainen näkemys – että samadhi on aina olemassa jossain määrin – mikä muuttuu on se, huomaanko tämän.”
”Huomaan, että minulla on jonkin verran hienovaraista kiintymystä tähän tyytyväiseen mielentilaan, jossa olen ollut – toisin sanoen jonkin verran hienovaraista uskoa, että se kestää tai että se on kuka olen.”
Monien meditaatioharjoitusten tavoitteena on päästä yhdistettyihin kokemuksiin. Yleensä tie kohti tavoitteen saavuttamista käy generatiivisten harjoitusten kautta, kuten keskittymällä kuvaan, mantraan tai seuraamalla hengitystä. Harvoin lukee tai kuulee jonkun saavuttavan yhdistäviä (tai transsendentteja) kokemuksia vastaanottavan prosessin kautta. Yleinen käsitys onkin, että tällainen voimakas ja perustava erillisen itsen muurien sortuminen voi tapahtua vain suurten keskittymisponnistusten kautta.
Kuitenkin, yhdistetty prosessi ja siihen liittyvät kokemukset kuvataan toisinaan antautumisen termein. Haluamisen sammuminen, minän tarinasta irtautuminen, vain irtipäästö ja sulautuminen jumalalliseen olemukseen. Nämä ovat tyypillisiä kuvauksia generatiivisen harjoituksen seuraamisesta – kuten keskittymisestä yksitavuiseen mantraan ja lopulta harjoituksesta irtipäästämisestä sen johdettua rauhan ja vakaan keskittymisen tilaan. Yllättäen vastaanottava prosessi ottaa vallan hetkeksi, kunnes mieli löytää kohteen, johon se voi yhdistyä niin perusteellisesti, että syvämeditaatio ilmenee.
Lopuksi
Erilaiset meditaatiomenetelmät kytkeytyvät Siffin mallissa erilaisiin meditatiivisiin prosesseihin, jotka voidaan hahmottaa erillisinä mutta jotka käytännössä lomittuvat. Niin ikään eri menetelmissä edistyminen johtaa vaihtelevin painotuksin edistyneisiin prosesseihin, joita voidaan pitää harjoitusten päämäärinä. Avoimen meditaation joustava suhde muodolliseen harjoitukseen tarjoaa laajat kehykset lähestyä meditatiivista kokemusta, mikä voi merkitä joskus ennaltamääritettyjen menetelmien poisjättämistä tai toisaalta jonkin muodollisemman menetelmän seuraamista. Avainsana on herkkyys havaita mitä tilanne kulloinkin vaatii ja säilyttää siten lupa spontaaniuteen. Avoin meditaatio itsessään voi edustaa kutakin kuudesta prosessista ja johtaa kuhunkin kolmesta edistyneestä päämäärästä.
Kirjallisuutta
Kokkonen, Juhana (2015). Avoin meditaatio.
Siff, Jason (2010). Unlearning Meditation – What to Do When the Instructions Get In the Way.
Meditaatio on nostanut länsimaissa suosiotaan ja sitä pidetään usein vastakohtana hektiselle sekä informaatiotäyteiselle elämälle, mutta mitä se oikeistaan on ja kenelle se sopii? Tähän kysymykseen vastaa meditaatiota ja mindfulnessia harjoittava Antti Salminen, jonka meditaatioura käynnistyi hänen ollessaan siviilipalveluksessa Muhoksen kirjastossa vuonna 2007.
”Olin aina ollut kiinnostunut uskonnosta ja filosofiasta, erityisesti eksistentialismista, ja meditaation käsitteeseen törmääminen oli iso ahaa-elämys”, Antti Salminen avaa alkuinnostustaan meditaatiota kohtaan. Ensimmäiset kosketukset meditaatioharjoituksiin Salmiselle tulivat muun muassa mindfulness-pioneeri Jon Kabat-Zinnin tuotannosta sekä zen-kirjallisuudesta. Jälkimmäiselle ominainen samuraimentaliteetti innoitti Salmista omistamaan istumameditaatiolle vakituisen paikan vuorokausirytmissään, mikä jäsentää edelleen hänen arkeaan, joskin Salminen korvaa istumista toisinaan myös liikunnallisilla kehomieliharjoituksilla. Salmisen meditaatioharjoittelua potki eteenpäin mukavan ryhmän löytäminen, nykyinen Oulun mindfulness ry., jossa hän myös jakaa ohjaajavastuuta.
Pysähtymistä kokemuksen äärelle
Mitä meditaatio oikein on? ”Itselleni meditaatio merkitsee pysähtymistä kokemuksen äärelle — ikään kuin kysymistä ’mitä minulle kuuluu juuri nyt’. Paalinkielinen termi sati, josta mindfulness on johdettu, kääntyy suurin piirtein valppaaksi tarkkaavuudeksi ja oman toiminnan mielessä pitämiseksi”, Salminen kiteyttää. Yksinkertaisimmillaan mindfulness onkin systemaattista tarkkaavuuden suuntaamista, joskin se voidaan hahmottaa myös laajemmin koko inhimillisen olemisen oivaltavaan ymmärtämiseen tähtäävänä tietoisuustaitojen kokonaisuutena. Länsimaisen mindfulnessin vaikutusvaltaisimmat juuret ovat buddhalaisissa viisausperinteissä, joissa varsinainen mindfulness on yksi osa-alue laajemmassa paletissa, Salminen valottaa.
Omien mielenliikkeiden havaitseminen vinoumineen helpottaa muiden ymmärtämistä, mikä taas luo pohjaa empatialle.
Salmisen mukaan esimerkiksi itsemyötätunnon tutkimus terapeuttisine sovelluksineen linkittyy kiinteästi myös mindfulnessiin — se niin ikään on ammentanut vaikutteita buddhalaisesta ajattelusta, jossa myötätunnon käsite on keskeinen. Tietoisuustaitojen ja myötätunnon kaltaiset teemat ovat kuitenkin niin yleisinhimillisiä, että olisi väärin liittää ne vain jonkin yksittäisen perinteen omiksi. Sikäli on tervetullutta, että näitä perinteisesti uskonnon piiriin liitettyjä teemoja on alettu lähestyä vakavasti myös kokeellisessa mielessä, Salminen toteaa.
Kohti universaalia näkökulmaa
Salmisen mukaan meditatiiviseen olemisen tutkimiseen ja tarkasteluun näyttää liittyvän yleishyödyllisiä arvoja, kuten empatia eli myötätuntoinen eläminen. ”Tarkkaillessani vaikkapa hengitystä, keholla on taipumus hiljentää kierroksia ja edelleen mielellä tyyntyä, mistä seuraa selkeämpi ajatusten ja tunteiden havainnointi. Omien mielenliikkeiden havaitseminen vinoumineen puolestaan helpottaa muiden ymmärtämistä, mikä taas luo pohjaa empatialle,” Salminen avaa meditaation saloja. Mittauksissa tätä on havainnoitu nousseina oksitosiinitasoina, mikä liitetään tyyntymiseen, perusturvallisuuteen ja yhteenkuuluvuuteen. Yhteenkuuluvuus voidaan toki laajentaa muuhunkin elävään luontoon kuin ihmiseen, Salminen toteaa. ”Näen tietoisuustaitojen roolin erityisen polttavana nykyisenä ilmastokriisin aikana, mitä tulee tarpeeseen irtautua suppeasta heimoajattelusta kohti laajempaa universaalia näkökulmaa, jossa välittämisen piiri ulottuu oman navan ulkopuolelta koko ekosysteemiin.”
Meditaatio tutkimuskohteena
Meditaation suuntauksista mindfulness-meditaatiota on kaiketi tutkittu eniten. Viime vuosina vuosittain julkaistujen tutkimusten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti siitä mitä se oli vaikkapa 15 vuotta sitten, Salminen toteaa.
Tutkimuksissa on todettu esimerkiksi kasvanutta kivunsietokykyä, ahdistuneisuuden ja masennuksen uusiutumisen vähenemistä, fyysisen ja psyykkisen stressin vähenemistä sekä parempaa tunteidensäätelyä, muistia ja keskittymiskykyä, Salminen luettelee. Tutkimuksia löytyy hyvin kirjavasti ja varsinkin varhaisista tutkimuksista moni kaipaisi kehittelyä sekä tutkimustoistoja. Lisää tutkimuksia kaivattaisiin myös pitkän meditaatiokokemuksen vaikutuksista, sillä valtaosa tutkimuksista on ollut lyhyitä interventioita ja ne on tehty tyypillisesti vähemmän meditoinneilla henkilöillä, Salminen kertoo. Salmisen mielestä erityisen kiinnostavia kuitenkin ovat huolellisella otteella laaditut tutkimukset, jollaisia löytyy esimerkiksi psykologi Richard Davidsonin nimissä.
”Kokonaisuudessaan näyttää, että rentoutumisen ja tyyntymisen kaltaisiin vaikutuksiin voidaan yltää hyvinkin lyhyillä meditaatiohetkillä, mutta tietoisuustaitojen säännöllisellä harjoittamisella on mahdollista vaikuttaa myös kiinteämpiin persoonallisuuden piirteen kaltaisiin ominaisuuksiin kuten arjen resilienssiin”, toteaa Salminen.
Salminen hahmottaa tietoisuustaitojen harjoittamisen samalla tavalla yleishyödylliseksi kuin vaikkapa liikunnan harrastamisen.
Meditaation haasteet
Salminen hahmottaa tietoisuustaitojen harjoittamisen samalla tavalla yleishyödylliseksi kuin vaikkapa liikunnan harrastamisen. Kaikki liikuntalajit — saati meditoinnin muodot — eivät epäilemättä sovi kaikille, joten on hyödyllistä löytää juuri omalle kehomielikokonaisuudelle sopiva lähestymistapa. ”Usein kuulee, että varsinkin meditaation harjoittelutaipaleen alussa olisi hyvä edetä maltillisesti mitä tulee määrään, mikä on helppo allekirjoittaa — eihän maratonillekaan kannata lähteä minimivalmistautumisella.” Vähemmän kuitenkin puhutaan meditaation mahdollisista kielteisistä vaikutuksista myös kokeneemmille harjoittajille. Harjoituksen syventyessä tietoisuuden pintaan nousee monenlaista syvälle juurtunutta tavaraa, joka voi haastaa määrittelemään uudelleen, mitä ylipäätään on olla tietoinen olento.
”Oman meditaatiohistoriani varrelle osuneet suurimmat haasteet liittyvät juuri oman näkökulman yllättävään muuntumiseen ja suuntautumiseen. Psykologi ja meditaatio-opettaja Tara Brachia lainaten meditatiivisen syventymisen tiloja voisi verrata lentomatkana ilmakehän ulompiin kerroksiin, joissa normaalit aerodynamiikan lait eivät enää pädekään ja joissa navigoiminen edellyttää ennemmin ohjauspyrkimyksistä irti päästämistä kuin tavanomaisia korjausliikkeitä. Täydellisyyteen pyrkivänä ihmisenä irti päästämisen ja luottamuksen harjoittelussa on itselläni ollut tekemistä.”
Ei lääke kaikkeen
Salmisen mukaan mindfulnessia ei kuuluisi nähdä ihmelääkkeenä kaikkiin elämän ongelmiin. Sellaisena sitä toisinaan tavataan markkinoida. Tietoisuustaitojen harjoittamisella hiottu herkkyys kuunnella kehon ja mielen viestejä voi kuitenkin auttaa suuntaamaan huomiota työstämistä vaativille elämänalueille. Sen tyynnyttävä vaikutus luo myös turvallista pohjaa haastavien asioiden lähestymiseen — oli kyse sitten trauman kohtaamisesta tai työpaikkailmapiirin puheeksi ottamisesta, hän valistaa. Salmisen mukaan buddhalaisuuden ja hindulaisuuden piiristä löytyy tuhansien vuosien ajan luostariolosuhteissa koeteltuja näkemyksiä tietoisuuden luonteesta sekä systemaattisista tavoista lähestyä sitä kokemuksellisesti — olisi hieman ylimielistä tyhjentää näiden ydinarvo ainoastaan terveysvaikutuksiin, jotka toki ovat arvokas näkökulma myös. ”Samasta syystä joogan ja mindfulnessin kaltaiset harjoitukset ovat kestäneet aikaa. Ne ovat vanginneet jotain yleisinhimillistä, tarjonneet käytännön keinot lähestyä merkityksellisyyden kokemista, jota voisi varovaisesti kutsua myös pyhyyden kohtaamiseksi. Tämä merkityksellisyys on myös riippumaton tunnustuksellisuudesta, joskin uskonto voi itse kunkin luonteenlaadusta riippuen tuoda kaivatut linssit olemisen mysteerin ihmettelyyn”, Salminen päättää.
