Mitä viisaus on ja mikä siihen johtaa? Mitä tutkimuksella ja ihmiskunnan ajattomalla viisausperinnöllä on sanottavana aiheeseen? Miten viisaus kytkeytyy tietoisuustaitoharjoitteluun?
Minulla oli ilo avata 30-vuotisjuhlaansa viettävä Oulun Valonpäivät-festivaali luennolla viisaudesta. Teosofisen seuran Oulun looshille lämmin kiitos vuosikymmenien ahkerasta sivistystyöstä isojen teemojen parissa!
Ps. Mettaversumin youtube-kanava avattu. Olen siis nykyisin nolo tubettaja. 🙈
Viisauden tieteellinen määrittely on askarruttanut tutkijoita jo viisaustutkimuksen alkuvuosilta aina 70-luvulta lähtien. Kuinka asetella suurennuslasin alle, mitattavaan muotoon, niinkin monitahoinen ja historiallisesti latautunut termi kuin ”viisaus”? Tämä projekti on monitahoisuudessaan tuottanut aivan yhtä moniulotteisen kirjon tutkimusta – neurotieteestä ihmistieteisiin – kuin ilmiö merkittävyydessään ansaitseekin. Tässä kirjoitelmassa tunnustelen viisaustutkimuksen viimeisimpiä tuulia ja vertailen niitä valikoimieni kontemplatiivisten perinteiden ajattomaan sanomaan. Siinä missä aiempi artikkelini aiheesta lähestyi viisautta yleisen viisauden näkökulmasta, tässä tekstissä painopiste on henkilökohtaisessa viisaudessa. Löyhänä taustarakenteenani jäsentelen aihetta sosiologi ja viisaustutkija Monika Ardeltin kolmiulotteisen viisausmallin mukaisesti kognitiivisen, affektiivisen (tai myötätuntoisen) ja reflektiivisen ulottuvuuden kautta.
1. Henkilökohtainen viisaus
Tutkimuskentällä erästä merkittävää siirtymää edustaa tarkastelukulman vaihtaminen henkilökohtaiseen viisauteen (engl. personal wisdom) yleisen viisauden sijasta. Jälkimmäinen on nimittäin perinteisesti edustanut viisaustutkimuksen näkökulmaa aiheeseen. Tarkalleen yleisen viisauden tutkimus on merkinnyt universaalien eli kaikille kulttuureille yhteisten viisauden ominaisuuksien tarkastelua, mihin aineistoa on saatu esimerkiksi sananlaskuista ja historiallisten viisaina pidettyjen henkilöiden elämäntarinoista. Henkilökohtainen tai persoonallinen viisaus määrittyy rajatummin yksilön kyvyksi tai ominaisuudeksi – se on psykologiatieteen edustajien panos viisauden tieteelliseen tutkimukseen, ja sen ymmärtämiseen yksilön arkipäiväisessä elämässä ilmenevänä sekä hyvään elämään kytkeytyvänä hiljaisena tietona (engl. tacit knowledge). Aina teoreettisesta viitekehyksestä riippuen henkilökohtainen viisaus merkitsee yhtäältä syvällistä näkemystä (engl. insight) todellisuuteen ja elämän ilmiöihin sekä asiantuntevaa päätöksentekoa, jota luonnehtii itseohjautuvuus. Toisaalta henkilökohtainen viisaus näyttäytyy yksilön kykynä tai ominaisuutena, joka on mitattavissa neurologisina eroavaisuuksina suhteessa verrokkeihin. Viisaustutkimus siis kattaa niin psykososiaalisen kuin puhtaan biologisenkin ulottuvuuden, mistä voimme kiittää viime vuosikymmenien edistysaskelia aivokuvantamistekniikoiden alueella.
Muun muassa ikääntymistä tutkinut psykologi Granville Stanley Hall mainitsi luultavasti ensimmäisen kerran viisauden käsitteen tieteellisessä kontekstissa vuonna 1922. Viisaustutkimuksen siirtymä yleisestä viisaudesta henkilökohtaisen viisauden tarkasteluun puolestaan liitetään myös ikääntymistä tutkineen Ursula M. Staudingerin työhön. Kansanperinteessä ikääntyminen ja viisaus käyvätkin käsi kädessä, mikä on myös populaarikulttuurissa suosittu – ja pitkälle myyttinen – käsitys. Löytyyhän vanhan viisaan miehen arkkityyppi myös mytologioista ammentavasta jungilaisesta syvyyspsykologiasta. Tutkimuksen valossa ikä ei takaa viisautta, mutta iän mukana kenties karttuva kokemus on omiaan kerryttämään niin sanottua kitetytynyttä älykkyyttä erotuksena puhdasta älyllistä suorituskykyä ilmentävään joustavaan älykkyyteen (joka puolestaan heikkenee iän myötä). Meditaation vaikutuksia tutkineen Richard Davidsonin ja kollegoiden työssä vastaavalla tavalla pitkäaikaisia meditaation harjoittajia luonnehtii kiteytyneen älykkyyden kaltaiset ominaisuudet, kuten poikkeuksellinen resilienssi arjessa – kyky tyyneyden säilyttämiseen, myötätuntoon ja laajakatseisuuteen –, mitä ei ilmene lyhyempää meditaatiokokemusta tarkastelleissa interventioissa. Viisaus käsitteenä pitää sisällään kiteytyneeseen älykkyyteen kuuluvia elementtejä, mutta se on pelkkää älykkyyttä huomattavasti laajempi ilmiö.
Kuva: Tarot-korttien erakko vanhan viisaan arkkityyppinä
2. Kognitiivinen ulottuvuus ja olennaisen havaitseminen
Ikääntymistutkimus kuten viisaustutkimuskin poikkitieteellisinä tutkimusaloina liittyvät kiinteästi muun muassa kognitiotieteisiin. Viisaus on omiaan tehostamaan kognitiota (älyllistä suorituskykyä, ongelmanratkaisua, aistien toimintaa – se liittyy suoraan älykkyyteen ja tarkkaan ottaen olennaisen informaation havaitsemiseen aistiärsykkeiden paljoudesta (engl. relevance realization). Niin ikään kognitiivisen kyvykkyyden sekä edelleen viisauden kehittämisessä tehokas keino on harjoittaa kykyä huomata olennainen. Vanhastaan meditatiivinen työskentely on nähty keinona harjoittaa mielenselkeyttä, mikä ilmenee esimerkiksi joogafilosofian (esim. Patanjali) viveka:n käsitteessä: viveka käännetään usein erottelukyvyksi, joka auttaa näkemään mikä on totta ja mikä harhaa. Buddhalaisessa viisausperinteessä vipassana-harjoitus niin ikään tähtää selkeään näkemykseen ja oivallukseen. Mindfulness-harjoittelun vahvistama mielenselkeys on omiaan luomaan perustaa olennaisen havaitsemiselle, kuten Ari-Pekka Skarp (2022) aihetta oivaltavasti avaa nykyaikaisen tietoisuustaitoharjoituksen näkökulmasta.
Aivan kuin kontemplatiivisten perinteiden näkökulmassa usein painotetaan, mielenselkeyden luonnehtima viisaus ei tyhjene pelkkään älykkyyteen, joka viisaustutkimuksessa toki nähdään osana persoonallista viisautta. Ferrarin ja Weststraten mukaan viisaus merkitsee rationaalisuutta, joka ylittää itsensä, ja tämä edelleen lisää yksilön kykyä oivaltaa olennainen. Tällä tavalla viisasta henkilöä luonnehtii avoimuus uusille kokemuksille, syvällinen näkemyksellisyys (engl. insight), itsesäätely sekä laajaan näkökulmaan perustuva tietäminen – kaiken kaikkiaan reflektiivinen kyky tulkita maailmaa ja kokemuksia henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta käsin, mihin yhdistyy tunneäly ja tietoisuus omista arvoista. Staudingeria mukaillen tällainen kypsä persoonallisuus merkitsee henkilökohtaista viisautta.
Mielenkiintoisella tavalla mindfulness-termin paalinkielinen juuritermi sati merkitsee buddhalaisessa filosofiassa paitsi taitavaa tarkkaavuutta myös opetusten mielessä pitämistä – tässä mielessä mindfulness-harjoitukseen kytkeytyy olennaisesti myös mainittu arvotietoisuus. Viisauden, mielenselkeyden, erottelukyvyn tai kiteytyneen älykkyyden kehittäminen on siis pohjimmiltaan laajempi filosofinen ilmiö kuin mindfulnessin suosittu kabat-zinniläinen määritelmä ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo” ensikuulemalla antaa ymmärtää. Taustalla vaikuttavat arvot ohjaavat olennaisen havaitsemista, ja näiden arvojen eettisyydellä on painoarvoa, missä määrin yksilön toimintaa voi luonnehtia viisaaksi.
Kuva: Mindfulness-harjoittelu on tehnyt läpimurron populaarikulttuuriin, kuten Time-lehden kansi vuodelta 2014 osoittaa. Viime vuosikymmeninä myös tietoisuustaitoharjoittelun arvoulottuvuuteen on kiinnitetty huomiota kasvavassa määrin.
3. Affektiivinen ulottuvuus
3.1 Eettisyys ja arvot
Olennaisen oivaltaminen näyttäytyy tärkeänä muuttujana myös Robert J. Sternbergin viisauden tasapainoteoriassa (engl. balance theory of wisdom). Teoria painottaa viisauden prososiaalista puolta: sen mukaan persoonallinen viisaus valjastaa yksilön tiedot ja taidot yhteisen hyvän maksimointiin, missä yhdistyy yhteiskunnallisen edun sekä omien ja muiden edun huomioiminen pitkällä ja lyhyellä tähtäimellä. Olennaisessa roolissa Sternbergin mukaan ovat myönteiset eettiset arvot, jotka ohjaavat yksilön toimintaa. Eettistä toimintaa hän on hahmotellut johtajuuden kontekstissa laatimansa kahdeksan askeleen prosessin kautta, missä tausta-ajatuksena on johtajana menestymisen kytkeytyminen tämän toiminnan eettisyyteen. Eettisyydelle näyttää todella olevan kysyntää, jos jopa kova bisnesmaailma johtajuusoppeineen on innostunut siitä!
Viisauden ja eettisten ohjenuorien yhteys ei toki ole uusi oivallus – löytyyhän eettisiä järjestelmiä kaikista vanhoista viisausperinteistä aina Raamatun kymmenestä käskystä, buddhalaisuuden viiteen ohjesääntöön (pali: pañcasīla) tai joogafilosofian viiteen yamaan ja niyamaan. Itseäni henkilökohtaisesti inspiroi, että tähän arvojen ulottuvuuteen on kasvavassa määrin alettu kiinnittää huomiota myös sekulaarin mindfulnessin harjoittamisen piirissä. Tämän pohjatyönä ovat toimineet terapiamaailman oivallukset kuten hyväksymis-omistautumisterapiaan kuuluva tietoisuustaitoharjoittelun ja arvotyöskentelyn oivaltava yhdistäminen.
Ammensi yksilö arvomaailmaansa vaikutteita sitten viisausperinteistä, terapiasta tai tutkimuksesta, arvojen eettisyys on mielenkiintoisella tavalla yhteydessä hänen kokemaansa hyvinvointiin ja elämän merkityksellisyyteen. Esimerkiksi autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden (itsemääräämisteoria) ydinarvoja tai perustarpeita tutkittaessa opiskelijoita pyydettiin arvioimaan missä määrin he tavoittelevat määrättyjä asioita elämässään (ks. Niemiec & Ryan, 2009). Osa päämääristä oli linjassa kolmen ydinarvon kanssa – esimerkiksi hyvät ihmissuhteet ja ihmisenä kehittyminen –, kun taas toinen osa oli pintapuolisempia – rikkaus, kuuluisuus, kauneus. Vuoden kuluttua vastaajien tilannetta kartoitettiin ja ilmeni, että aktiivinen tavoitteita kohden suuntautuminen oli tuottanut haluttuja saavutuksia. Ihmissuhteita arvostaneet olivat kokeneet suhteiden syvenemistä ja rahan priorisoineet olivat saaneet sitä lisää. Samalla kuitenkin havaittiin myös erityyppisten päämäärien vaikutus hyvinvointiin: perustarpeiden kanssa linjassa olleet päämäärät näyttivät lisäävän hyvinvointia, kun taas niihin liittymättömät päämäärät eivät – itse asiassa jälkimmäiset näyttivät jopa hieman lisäävän kielteisiä tunteita. Niin ikään, on arvokasta valita arvonsa ja tavoitteensa viisaasti.
3.2 Viisauden MORE-malli ja tunnetaidot
Mainituista ydinarvoista usein keskeisimpänä pidetään yhteenkuuluvuutta, joka tunnustetaan myös psykologitutkijoiden Judith Glückin ja Susan Bluckin 2000-luvun puolivälissä laatimassa viisauden MORE-mallissa tunnetaitojen kategoriana. Neljä kirjainta viittaavat tutkijoiden näkemykseen neljästä voimavarasta, joita ihminen tarvitsee viisastuakseen. M (sense of mastery) voidaan kääntää elämänhallinnaksi, O (openness) avoimuudeksi, R (reflectivity) pohdinnaksi tai itsereflektioksi ja E (emotion control) tunteiden säätelyksi eli tunnetaidoiksi. Tunnetaitoihin liittyen Glück ja Bluck painottavat empatian tärkeyttä – rakentava yhteistoiminta on olennaista niin viisaiden yksilöiden, ryhmien kuin yhteiskuntienkin synnyssä.
Neljän MORE-voimavaran yhdistyessä yksilö kykenee kehittämään a) viisautta itsessään ja ympäristössään, b) resielienssiä vaativien ja monitulkintaisten elämäntilanteiden keskellä sekä c) pohtimaan reflektiivisesti kokemuksiaan sekä integroimaan ne osaksi mielekästä elämäntarinaa – tämä taas auttaa oppimaan kokemuksista ajan kanssa. Viisaus kukoistaa, kun se jaetaan muiden kanssa. Jopa mielikuvaharjoitus, jossa vain kuvittelemme keskustelevamme ystävämme tai viisaan opettajan kanssa, on havaittu hyödylliseksi viisastumisessa (Staudingerin ja Baltesin mukaan).
Ei lienee yllättävää, että tällainen arkkityyppisen viisaan hahmoon samastumisen harjoitus löytyy eri muodoissaan myös lukuisista kontemplatiivisesta perinteistä: hindulaisuuden piirissä tantriset visualisaatiot, taolaisuuden viisaan tietäjän esimerkin seuraaminen (ks. Tao Te Ching), buddhalaisuudessa buddhaluonnon oivaltaminen ja kristillisessä ajattelussa Kristuksen kontemploiminen (”What would Jesus do?”). Kreikan filosofisista perinteistä mainittakoon stoalaisuus, jossa muun muassa korostettiin Sokrateen kaltaiseksi tulemista; epikurolaisuudessa vastaavasti kuviteltiin Epikuroksen antamaa viisaan toiminnan mallia elämänvalintoja tehtäessä ja Platon käytti sokraattista dialogia henkisenä harjoituksena. Tällä elenkhos-menetelmällä pyrittiin sisäistämään Sokrates, viisaan tietäjän arkkityyppi. (Esittelen tekstini lopussa käytännöllisen harjoituksen arkkityyppisen myötätuntoisen hahmon kanssa työskentelystä.)
Kuva: Sokrates (470-399 eaa.)
4. Typeryys – viisauden vastakohta
Kuten Sokrates muotoili (Platonin mukaan), tieto itsessään ei riitä typeryyden ylittämiseen, mutta typeryyden ylittäminen on viisauden tunnusmerkki. Tässä yhteydessä suomennan typeryydeksi englanninkielisen termin foolishness, jota käytetään viisaustutkimuksessa merkitsemään viisauden vastakohtaa – viisaus ja typeryys voidaan nähdä yhden jatkumon kahtena ääripäänä. Tarkkaan ottaen typeryys ei ole yhtä kuin tietämättömyys, vaikka tämä voi toki johtaa typeryyteen. Tutkijat John Vervaeke ja Leonardo Ferraro määrittävät typeryyden ytimeksi ”puuttuvan käsityskyvyn (engl. insight), joka vääristää välittämisen”. Tästä seuraa, että esimerkiksi tietäväinen mutta ei viisas yksilö, voi toimia elämässään holtittomasti ja tuottaa suurta tuhoa – kuten lukuisat maailmanhistorian diktaattorit, jotka varmasti olivat omalla häikäilemättömällä tavallaan älykkäitä, mutta joita tuskin voidaan pitää viisaina.
Viisauteen sisältyy eettinen ulottuvuus, joka niin ikään puuttuu typeryydestä. Niin sanottuna Akseliaikana (n. 800–200 eaa.) kehittyi neljä perustavanlaatuista viisausperinnettä Kreikassa, Palestiinassa, Intiassa ja Kiinassa. Erottavana tekijänä esiaksiaalisiin perinteisiin näissä traditioissa painotettiin kriittistä ajattelua, jonka tarkoituksena edelleen oli johdatella kohti henkilökohtaista transformaatiota. Tämän perustavan sisäisen muutoksen olennaisena ulottuvuutena nähtiin väkivallattomuus ja kärsimyksestä vapautuminen. On syytä myös painottaa, ettei tähän muutokseen ylletty yksinomaan teoreettisen pohdiskelun kautta, vaan viisausperinteet myös tarjosivat käytännön työkaluja itsen ja oman elämän narratiivin muuntamiseen. Tässä suhteessa olennaisia työskentelyn alueita oli juurikin oman ymmärtämättömyyden tunnistaminen, kukoistaminen henkilökohtaisten voimavarojen löytämisen kautta sekä lopulta mainittu itsen transformaatio. Typeryyden mielenkiintoisena vastavoimana näyttäytyy esimerkiksi kreikkalaisen perinteen episteeminen nöyryys, jota Sokrates osoitti kuuluisalla lausahduksellaan ”tiedän, etten tiedä mitään”.
Toinen kreikkalaiseen perinteeseen liitetty kuuluisa lainaus liitetään Delfoin oraakkelin kehotukseen, ”tunne itsesi”. Typeryyden ylittäminen ja itsen tunteminen käyvät käsi kädessä, sillä molempiin kytkeytyvä syväoivalluksen (insight) käsite merkitsee pintatason itsen sekä ajattelu- ja havaintokyvyn vinoumien läpi näkemistä – itsen transformaatio on samalla tiedonkäsittelyn (kognition) transformaatiota, eräänlaista metakognitiota. Informaatioyhteiskunnassa viisaalle tiedonkäsittelylle on kysyntää juurikin aiemmin mainitun olennaisen havaitsemisen kontekstissa, sillä tietoa on enemmän kuin kykenemme käsittelemään. Informaatioähky näyttäytyy esimerkiksi arkisena ajattelun tyhjäkäyntinä – aivojen lepotilaverkoston valkoisena kohinana.
4.1 Kognition vinoumat
Typeryys ei tosiaan merkitse tietämättömyyttä, vaan ennemmin kykenemättömyyttä luovia taitavasti ristiriitaisen informaation aallokossa. Tätä kykenemättömyyttä havainnollistaa hyvin lukuisat – jo evoluution ihmislajiin iskostamat – ajattelun vinoumat, joita psykologi-taloustieteilijä Daniel Kahneman on maineikkaasti käsitellyt työssään. Näistä mainittakoon esimerkiksi ankkurointivaikutus, ylivertaisuusvinouma, saatavuusheuristiikka, edustavuusvinouma ja hahmottamisvirhe. Evoluutionäkökulmasta yhdet vinoumat ovat usein tavalla tai toisella edistäneet selviytymistä keräilijämetsästäjän ympäristössä, mutta ovat auttamatta vanhentuneita työkaluja nykymaailmassa – toiset vastaavasti heijastelevat ihmiskognition valmistautumattomuutta kohdata modernisoituneen maailman monimutkaisuutta.
1.) Ankkurointivaikutus: ihmiset tukeutuvat usein ensimmäiseen saamaansa tietoon (ankkuriin) tehdessään päätöksiä.
2.) Ylivertaisuusvinouma:Taipumus arvioida omaa suorituskykyään, kykyjään tai ominaisuuksiaan keskimääräistä paremmiksi. Voi johtaa itsearvioinnin vääristymiseen ja estää realistisen itsetuntemuksen kehittymisen, mikä puolestaan voi vaikuttaa päätöksentekoon ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen.
3.) Saatavuusheuristiikka: taipumus arvioida tapahtumien todennäköisyyttä sen perusteella, kuinka helposti vastaavia esimerkkejä muistuu mieleen.
4.) Edustavuusvinouma: päätelmien teko todennäköisyydestä ja syy-seuraussuhteista perustuen siihen, kuinka edustavalta jokin tietty esimerkki vaikuttaa. ”Näin nämä asiat koetaan.” (esim. stereotypiat).
5.) Hahmottamisvirhe: kyvyttömyys ymmärtää tai arvioida suuria numeroita ja todennäköisyyksiä.
4.2 Typeryyden juuret
Irvingin, Vervaeken ja Ferraron käsite itseorganisoituva kriittisyys pyrkii selittämään hermoston ja ympäristön vuorovaikutuksen monimutkaistumista ja sen myötä nousevaa tietoista toimijuutta. Itseorganisoituva kriittisyys kytkeytyy aiemmin esiteltyyn olennaisen havaitsemiseen: aivot prosessoivat informaatiota jatkuvasti, erittelevät ja integroivat sitä, sekä niin ikään monimutkaistuvat edelleen – tämä taas mahdollistaa yhä hienovaraisemman kognitiivisen toiminnan, taitavamman sopeutumisen muuttuviin ympäristöihin ja viisauden kasvamisen emergenttinä ominaisuutena. Kognitiotieteilijä David Perkinsin mukaan tuo sama sopeutumiseen olennaisesti kytkeytyvä ominaisuus selittää myös inhimillistä typeryyttä.
On kiinnostavaa, miten ihmislajin sopeutumista ja siten viisasta toimintaa ohjaava kompleksinen itseorganisoituminen on samalla mahdollistanut kognition vinoumat ja niin ikään viisauden vastavoiman – typeryyden, jota voi kutsua myös loisivaksi prosessoinniksi (engl. parasitic processing). Vertaus loiseen on osuva, sillä typeryyden taustalla vallitsevat kognitiiviset prosessit ovat niin ikään itseään vahvistavia ja syvälle juurtuneita kuin viisauden vastaavat prosessit. Loisiva prosessointi voi kuitenkin johtaa ei-toivottuihin ja haitallisiin ajattelu- ja toimintamalleihin. Loisen tavoin se myös kuluttaa isäntäorganisminsa eli ihmismielen kognitiivisia voimavaroja.
Kuva: Loisiva prosessointi (tekoälyn näkemys)
5. Reflektiivinen ulottuvuus ja omaelämäkerrallinen käänne
Henkilökohtaisen viisauden tutkimus on pyrkinyt korjaamaan abstraktia yleisluontoisuutta, joka on kriitikoiden mukaan leimannut aiempaa yleisen viisauden tutkimuksen perinnettä. Esimerkiksi Ardeltin 3D-WS-teoria on saanut osansa tästä samaisesta kritiikistä. Merkittävänä oivalluksena henkilökohtaisen viisauden tutkimuksen kentällä näyttäytyy niin sanottu omaelämäkerrallinen käänne (engl. autobiographic turn), jossa viisautta lähestytään henkilökohtaisten elämäntarinoiden, narratiivien kautta. Tällainen omaelämäkerrallinen reflektiivinen työskentely väistää abstraktiuden sudenkuopat – sillä saavutetaan aiempaa tarkempi kuva, millaiset tapahtumat ja prosessit lopulta kuvaavat eri tavoin viisaiden ihmisten kehityspolkuja. Itse asiassa omaelämäkerrallisen narratiivin tuottamisen sinänsä on jo havaittu edistävän henkilökohtaista viisautta!
Tarinallisuuden ja viisauden suhteen oivalsivat gerontologit William L. Randall ja Gary M. Kenyon ja 2000-luvun alussa, mutta empiiriset kokeet aiheesta antoivat odotella itseään muutamalla vuodella. Sittemmin koeasetelmat ovat tarkastelleet muun muassa elämänkaaren aikana kohdattujen elämän oppituntien vaikutusta henkilökohtaiseen kasvuun ja itsereflektion suhdetta viisauteen. Persoonallisuuspsykologian klassikko Dan McAdams määrittelee narratiivisen elämäntarinan ”sisäistetyksi ja kehittyväksi narratiiviksi, joka tuo merkityksen, tarkoituksen ja yhtenäisyyden tunnetta ajan mittaan”. Psykologien Tilmann Habermasin ja Susan Bluckin määritelmässä omaelämäkerrallinen järkeily (engl. autobiographic reasoning) niin ikään merkitsee ”pohdinnan prosessia, jossa itseään peilaava ajattelu tai keskustelu henkilökohtaisesta menneisyydestä yhdistää elämän määrättyjä tapahtumia laajempaan ymmärrykseen itsestä ja maailmasta”. Tämän edelleen nähdään johtavan yhtenäisen narratiivi-identiteetin rakentumiseen sekä edelleen viisauteen.
6. Yhteenveto – viisauden haaste
Mihin viisautta tarvitaan maailmassa, jossa välitön biologinen selviytymisemme ja geeniemme eteenpäin välittäminen ei enää ole päällimmäisenä huolenaiheena? Modernit ympäristömme ovat tehneet sopeutumisesta verrattain helppoa verrattuna keräiljämetsästäjän tai vaikkapa antiikin kreikkalaisen arkeen. Siinä missä taitavat keinot olivat entisajan ihmiselle elintärkeitä – esimerkiksi työkalujen valmistamiseen vaadittava luovuus –, ei kamppailu hyvän elämän eteen ole päättynyt. Se on vain muuttanut muotoaan, ja monin osin piiloutunut arjen turruttavien mukavuuksien alle.
Kysymys viisaudesta on aina ollut myös kysymys hyvästä elämästä. Viisauden ilmenemismuodoissa on jossain määrin kulttuurisidonnaisia painotuseroja, mutta tämä perusta luonnehtii viisautta kaikkialla maailmassa. Homo sapiensin sosiaalisen perusluonteen myötä viisauskin kukoistaa parhaiten yhteisöissä – kuinka hyvän elämän projektimme palvelisi myös muiden etua eikä latistuisi itsekkääksi kyynärpäätaktiikaksi. Homo sapiensin suurin pelonaihe ei enää ole pimeässä luolassa vaaniva vuoristokarhu, vaan paljon kärsivällisemmin maastoutuva luonnonvoima: ilmastokriisi, resurssipula, kulttuuriset ja uskonnolliset konfliktit, yksilölliset ja kollektiiviset kognition vinoumat… Nämä arkkiviholliset, viheliäiset ongelmat, ovat omiaan pitämään viisauden haasteen ajankohtaisena. Haastetta ei ratkaista kääntämällä maailmalle selkä ja suuntaamalla kohti henkilökohtaista valaistumista tai taivaspaikkaa. Hindulaisessa ja mahayana-buddhalaisessa mytologiassa Indra-ukkosenjumalan verkko on osuva vertaus maailman keskinäisriippuvaisesta luonteesta: verkon jokainen solmukohta – luontokappaleista ihmisyksilöihin ja kansakuntiin – on universumi pienoiskoossa, mikä sisältää vahvan vastuun ja vastavuoroisuuden eetoksen. Samaan vastuun periaatteeseen viitataan maineikkaasti Jeesuksen sanoilla ” kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”.
Viisaus on jotain, joka ytimeltään pakenee tarkkaa määrittelyä. Itseorganisoituvana prosessina se elää tilanteen mukaan – siinä on paljon samaa kuin zeniläisissä koan-arvoituksissa, jotka paradoksaalisuudessaan eivät koskaan tyhjene pelkkään teoretisointiin. Koanin lailla viisauden saavuttaminen merkitsee loogisen kuilun ylittämistä: tavanomaisten sääntöjen ja sosiaalisten normien tuolle puolen näkemistä, ja siten inhimillisen kulttuurin pioneerimaista edelleen kehittämistä. Viisas on kotonaan ei-kenenkään maalla, kompleksisten ja monitulkintaisten tilanteiden keskellä. Zen-munkki Shunryu Suzuki kutsui tällaista tuntemattoman avosylin kohtaavaa asennetta aloittelijan mieleksi. Tietoisuustaitoharjoituksen näkökulmasta viisautta ei voi vangita ohjesääntöihin, mutta se voi hyötyä menetelmistä ja muodoista, joita viisausperinteet ovat säilyttäneet ja kehittäneet eteenpäin satojen ja jopa tuhansien vuosien ajan – samoin se voi hyötyä apurakenteiden pois pudottamisesta aika ajoin etsiytyen aloittelijan mielen tuoreudella tietoisuutemme kartoittamattomien korpimaiden tuolle puolen.
Kuva: Indran verkko, elonkehän keskinäisriippuvuuden symboli
7. Harjoitus
Nykyaikaisen mindfulnessin piirissä painottuu vahvana läsnäolon eetos – kuuluuhan mindfulness-pioneeri Jon Kabat-Zinnin määritelmäkin suomennettuna ”hyväksyvä, tietoinen läsnäolo”. Viisaustutkimus laajentaa kiinnostavalla tavalla tietoisuustaitoharjoittelun aikaskaalaa kattamaan koko menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus-jatkumon: omaelämäkerrallinen narratiivinen työskentely on todistetusti tehokas keino tavoittaa viisauden oivalluksia siinä missä meditatiivinen nykyhetkeen porautuminenkin voi olla. Tällainen työskentely edustaa Monika Ardeltin 3D-WS-mallia mukaillen viisauden reflektiivistä ulottuvuutta. Niin ikään meditatiiviseen oivalluskykyyn kytkeytyvä olennaisen havaitseminen liittyy mielessäni viisauden kognitiiviseen ulottuvuuteen. Kirjoitelman päätteeksi esittelen kolmanteen eli affektiiviseen tai myötätunnon ulottuvuuteen pureutuvan käytännön harjoituksen, myötätuntoisen hahmon sisäistämisen (mukailtu: Gilbert, 2009 & Grandell, 2015).
Myötätuntoisen hahmon sisäistäminen
Useissa tantrisissa perinteissä – esoteerisessa taolaisuudessa, joogassa tai buddhalaisuudessa – uskotaan, että jokaisessa ihmisessä on monen erilaisen ’minän’ siemenet. Mitä niistä valitsemmekaan ruokkia ja hoitaa sitoutuneella harjoittelulla on avain kehitykseemme. Viisaan tietäjän luonto on jo meissä. Se odottaa vain kasvun mahdollistavaa ’henkistä kastelua’.
Aloita harjoitus tyynnyttämällä hengityksesi. Vedä muutamia syviä, rauhallisia hengenvetoja, jotka ovat hieman syvempiä kuin tavallisessa hengityksessäsi.
Hengitä ulos ja sisään sinulle sopivaan tahtiin, samalla tarkkaillen ilmanvirran tuottamia liikkeitä kehossa – kuten rintakehän ja vatsan liikkeitä tai ilman tunnetta sieraimissasi.
Mieti seuraavaksi henkilöä tai hahmoa, jonka koet ilmentävän myötätuntoa. Tämä voi olla joku tuttu, kuten perheenjäsen, opettaja tai ystävä, tai vaikkapa julkisuuden henkilö, fiktiivinen tai mytologinen hahmo – esimerkkeinä Äiti Teresa, Nelson Mandela, Gandalf tai mestari Yoda.
Jos mieleesi juolahtaa useampia henkilöitä, valitse yksi heistä tämän harjoituksen ajaksi.
Pohdi, millainen tämä myötätuntoinen hahmo on vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Miten hän puhuu, millaisella äänensävyllä. Huomioi hänen kasvojensa ilmeet ja toimet, kuten lohduttava halaus tai avun antaminen hädän hetkellä. Pohdi, miten myötätuntoinen hahmo kohtaa toisten kärsimyksen… Auttamisen halulla? Ystävällisyydellä tai lämmöllä? Jotenkin muutoin?
Tunnustele, mitä tämän hahmon ajatteleminen sinussa herättää: Millaisia ajatuksia nousee mielessä, sisäistä puhetta? Millainen tunnelma hahmoa ympäröi? Millaisia tunteita nousee? Miten nämä tunteet ja ajatukset edelleen resonoivat kehollisina tuntemuksina?
Onko hahmoon mahdollista sulautua täysin siten, ettei ole enää eroa itsen ja hahmon välillä?
Kiitä hahmoa parantavasta läsnäolostaan. Anna mielikuvan häipyä, palaten tietoiseen hengitykseen. Vedä muutama syvä, rauhallinen hengitys, ja pidä asentosi rentona mutta ryhdikkäänä. Avaa silmäsi omaan tahtiisi ja palaa takaisin huoneeseen.
Kuva: mestari Yoda
Lähteitä
Broo, M. (2010). Joogan filosofia: Patañjalin Yoga-sutra. Gaudeamus.
Erber, J.T. (2020). Aging and older adulthood (4. painos). Malden, MA: Wiley-Blackwell.
Ferrari, M., & Weststrate, N. M. (toim.). (2013). The scientific study of personal wisdom. Springer.
Gilbert, P. (2009). The Compassionate Mind. London: Constable & Robinson.
Goleman, D., & Davidson, R. J. (2017). Altered Traits: Science Reveals How Meditation Changes Your Mind, Brain, and Body. Avery.
Grandell, R. (2015). Itsemyötätunto. Tammi.
Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow. Farrar, Straus and Giroux.
Niemiec, C. P. & Ryan, R. M. (2009). Autonomy, competence, and relatedness in the classroom: applying self-determination theory to educational practice. Theory and Research in Education, 7(2), 133-144.
Pietikäinen, A. (2021). Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Kustannus Oy Duodecim.
Skarp, A.-P. (2022). Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto. Basam Books.
Spännäri, J., & Kallio, E. K. (2020). Viisaus – Käyttäjän opas. Tuuma.
Sternberg, R. J. (n.d.). Ethical reasoning. Robert J. Sternberg. http://www.robertjsternberg.com/ethical-reasoning . Luettu 30.1.2024.
Nykyistä maailmaa luonnehtivat paradoksit: kulttuurimme korostaa yhtäältä yksilökeskeistä hyvän elämän rakentamista ja toisaalta elämäntapaamme varjostavat maailmanlaajuiset dilemmat – tai ”viheliäiset ongelmat” (wicked problems) – kuten ekokriisi, joka haastaa radikaaliin yhteistyöhön kestävän tulevaisuuden eteen. Monimutkaisessa maailmassa viisaudella onkin aivan uudenlaista kysyntää. Viisaus itsessään on myös moniulotteinen ilmiö: Sen sosiaalinen ulottuvuus voidaan nähdä vastavoimana eristäytyneisyydelle, joka seuraa yksilökeskeisyyden ylikorostumisesta. Vastaavasti viisauden kognitiivinen ulottuvuus näyttäytyy vastavoimana viheliäisiä ongelmia luonnehtivalle tiedolliselle kompleksisuudelle ja silkalle informaatioähkylle. Kiinalaisessa kulttuurissa viisautta merkitseekin termi Zhi Hui, jossa pelkkä Zhi viittaa älylliseen tietoon, mutta koko sanayhdistelmä kokonaisvaltaiseen intuitiivis-henkiseen tietoon. Viisaus on siis jotain enemmän kuin vain tietoa sekä jotain, joka ei ole ainoastaan erillisen yksilön omaisuutta.
”Viisaus”-sanan alkuperä on indoeurooppalaisessa sanajuurella *ueid, joka viittaa havaitsemiseen ja näkemiseen, ja se voi verrata Kreikan sanaan idein, ’idea’ ja Latinan sanaan videre, ’nähdä’. Viisauden määritelmää voidaan hahmotella esimerkiksi seuraavanlaisten tekijöiden kautta: laajojen asiakokonaisuuksien havaitsemista, selkeää näkemystä, tilannesidonnaisuutta, itsetuntemusta, prososiaalista eettistä toimintaa… Eräs kätevä malli viisauden määrittelemiseksi on sosiologi Monika Ardeltin kolmiulotteinen viisausmalli (3D-WISE), jossa viisaus rakentuu kolmesta ulottuvuudesta: kognitiivisesta, reflektiivisestä ja myötätuntoisesta. Tämä kolmijako heijastelee mielenkiintoisella tavalla myös vanhoissa viisausperinteissä tunnettuja erittelyjä; kuten buddhalaisen kahdeksanosaisen tien jaottelua viisauteen (prajñā), moraaliin (śīla )ja meditaatioon (samādhi); tai Platonin ajatuksia viisaudesta logos- ja mythos-ajattelun tasapainon tuloksena. Logoksen edustaessa objektiivista, kognitiivista tai järkiperäistä ajattelua, mythos edustaa subjektiivisuutta, tunnetta, intuitiota, kehollisuutta sekä esimerkiksi luovuutta. Logos ja mythos vertautuvat kiinnostavasti myös psykologian kognitiiviseen ja humanistis-eksistentialistiseen suuntaukseen.
Nykyaikainen viisaustutkimus niin ikään herättelee henkiin tieteellistä kiinnostusta viisauden, hyveen ja eettisyyden kaltaisiin teemoihin, jotka ovat perinteisesti olleet pappien, runoilijoiden ja filosofien suosikkiaiheita, mutta jotka unohtuivat pitkäksi aikaa tieteellisestä keskustelusta esimerkiksi kovaa luonnontiedettä korostaneen positivismin sekä psykologian toista aaltoa luonnehtineen behaviorismin myötä. Kiinnostus näihin teemoihin heräsi kuitenkin jälleen filosofien keskuudessa toisen maailmansodan jälkeen – maailmaa ravistellut sota arvatenkin herätteli tarvetta etsiä merkitystä hävityksen keskeltä, mihin vastauksia tarjosivat osaltaan esimerkiksi eksistentialismi, hermeneutiikka ja fenomenologia. Filosofian – ja sittemmin myös psykologian kolmannen aallon – niin sanottu ”kehollinen käänne” haastoi yhtäältä uusplatonismista, keskiaikaisesta teologisesta ajattelusta sekä kartesiolaisuudesta kumpuavaa dualistista ajattelua ihmistieteissä, jotka pitkään lähestyivät tutkimuskohdettaan ihmistä ikään kuin mekanistisena koneena positivistis-behavioristista näkemystä mukaillen. Keho ja mieli yhtyivät vuorovaikutteiseksi keho-mieleksi, joka ei kellu tyhjiössä, vaan vuorovaikuttaa orgaanisena osana laajempaa monimuotoista ekosysteemiä tai yhteiskuntaa.
Kehollisen käänteen kaltaiset ajattelutavan muutokset raivasivat maaperää 1990-luvulla käynnistyneelle psykologian kolmannelle aallolle, jonka suuntauksista esimerkiksi humanistinen ja positiivinen psykologia lomittuvat nykyiseen viisaustutkimukseen. Humanistisessa psykologiassa korostetaan merkitystä ja itseymmärrystä kohti kasvavaa ainutlaatuista yksilöä ja toisaalta empatiaa muita kohtaan. Positiivinen psykologia on sittemmin kunnostautunut inhimillisten voimavarojen tutkimuksessa, missä tässäkin kirjoitelmassa mainitut viisausperinteet ovat olleet arvokas lähde. Varsinkin onnellisuustutkimus linkittyy vahvasti myös viisaustutkimukseen. Nykyaikaisen viisaustutkimuksen piirissä tunnistetaan aiempaa laajemmin esimerkiksi viisauden sosiaalinen ja yhteisöllinen ulottuvuus – yhteenkuuluvuus muiden ihmisten ja laajemmin luonnon kanssa tunnistetaan olennaisimmaksi perustarpeeksi myös motivaatio- ja työpsykologian piirissä suositussa itsemääräämisteoriassa.
Ajatus ihmisestä kokonaisvaltaisena, elimellisenä osana laajempaa keskinäisriippuvaista universumia, ei toki ole uusi: Kiinan taolaisessa ajattelussa viisas elämä on nimenomaan tuota perusykseyttä ilmaisevan Taon ymmärtämisen ja seuraamisen tulosta. Tao eli ”Tie” käsitetään universaalina perusperiaatteena, joka ohjaa kaikkea olemassaoloa ja jota sinänsä ei voi havaita muutoin kuin esimerkiksi luonnossa ilmenevän jatkuvassa virtauksessa olevan muutoksen kautta. Tätä muutosta kuvastaa taolaisuuden yin-yang-symboli, joka ilmaisee vastavoimien harmoniaa ja siitä syntyvää yhdistymistä wuji:a. Kiinasta puheen ollen viisauden käsitettä (Zhi Hui) onkin käytetty ensimmäisen kerran konfutselaisuuden, Kiinan toisen pääuskonnon, synnyn aikoihin n. 400 eaa.
Siinä missä viisaus on historian varrella usein ollut erottamaton osa uskontoa, jota ei monissa vanhoissa kulttuureissa ole samalla tavalla erotettu omaksi erilliseksi elämänalueekseen kuten tieteellis-rationaalisessa modernissa kulttuurissamme, yksi yleinen viisauden kategorisointi onkin jako inhimilliseen ja jumalalliseen viisauteen sekä käytännölliseen ja teoreettiseen viisauteen. Usein nämä tosiaan yhdistyvät keskenään, kuten Patanjalin joogafilosofiassa, jossa henkisen harjoituksen sekä eettisten ohjenuorien viitoittama viisas elämä johtaa vapautumiseen jumalyhteyden kautta. Jumalallisesta viisauden saavuttamisen polusta mainittakoon myös kristillisen teologi-filosofi Pseudo-Dionysios Areopagitan (n. 400–500 jaa.) kolmen tason malli, joka koostuu puhdistumisen, valaistumisen ja yhdistymisen vaiheista. Puhdistuminen viittaa synneistä vapautumiseen tunnustamalla ja työstämällä omaa kielteistä puoltaan, valaistuminen edelleen hyveiden harjoittamiseen ja Jumalan rakkauden mietiskelyyn sekä yhdistyminen jumalyhteyden saavuttamiseen rukouksen ja muun henkisen harjoituksen valmistamana armolahjana.
Viisauden maallistuneempi hahmottaminen kuvaa tietysti nykyistä viisaustutkimusta, kuten mainittua Monika Ardeltin viisauden kolmiulotteista mallia, mutta sekulaarimmalla viisauden filosofisella pohdinnalla on juurensa jo Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajattelussa. Esimerkiksi Platonin kirjoitusten kautta välittynyt tietomme Sokrateesta maalaa kuvan filosofista, jota luonnehtii nykytermein episteeminen nöyryys, eli ymmärrys oman tietämyksen rajallisuudesta. Tämä hahmotetaan viisaustutkimuksessa toisinaan yhdeksi viisaan tunnusmerkiksi – ”tiedän etten tiedä”. Aristoteles puolestaan hahmotteli loogista mallia, joka edelleen näyttäytyy taustavaikuttimena modernissa logiikassa ja argumentaation analyysissä – hänelle logiikka oli olennainen osa viisautta.
Kaiken kaikkiaan, vanha ja uusi lyövät kiehtovalla tavalla kättä viisaustutkimuksen kentällä. Viisausperinteiden klassikoita ei siis turhaan kutsuta ”ajattomiksi” – niissä kiteytyy jotain universaalia. Tästä esimerkkinä eri perinteistä löytyvien kolmijakojen samankaltaisuus Ardeltin viisausmallin kanssa: Buddhalaisen kahdeksanosaisen polun luokitus moraaliin, mietiskelyyn ja viisauteen voi nähdä vastaavan Ardeltin myötätuntoista, kognitiivista ja reflektiivistä ulottuvuutta. Samansuuntainen yhtäläisyys löytyy myös Pseudo-Dionysios Areopagitan puhdistumisesta myötätunnon tai etiikan ulottuvuutena, valaistumisesta kognitiivisena tai meditatiivisena ulottuvuutena sekä yhdistymisestä reflektiivisenä tai viisausulottuvuutena. Tämä on toki vapaata tulkintaa ja eroavaisuuksiakin traditioiden välillä tietysti löytyy. Siinä missä Kuuta osoittavat sormet ovat kautta aikojen näyttäytyneet erimuotoisina tai värisinä ympäri maailman, saman Kuun valaisevat säteet vaikuttavat kuitenkin paljastaneen ihailijoilleen totuuksia, jotka ovat edelleen ajankohtaisia – ehkä nyt enemmän kuin koskaan.
Kirjallisuus
Mindfulness: Practical Guide to Awakening (Joseph Goldstein)
Viisaus – käyttäjän opas (Jenni Spännäri & Eeva K. Kallio)
Kuva: Huushollimme viisausopettaja Sulevi meditoimassa