Tekijä: Antti Salmiaho

Näkökulmia yhteenkuuluvuuteen (osa 1)

Posted on by Antti Salmiaho

Kevätsiivous suoritettu eli Bodhidharma ry:n vuotuinen kevätretriitti istuttu! Ryhmässä meditoimisessa on voimaa, mikä sai minut pohtimaan yhteenkuuluvuuden tärkeää roolia tietoisuustaitoharjoittelussa. Tuonnempana mainitsin tämän blogin nimestäkin löytyvän mettan (rakastava ystävällisyys) olevan myös eräs itsemyötätunnon ulottuvuuksista – muut ulottuvuudet ovat mindfulness ja yleinen ihmisyys, mistä jälkimmäisestä enemmän siis seuraavaksi. Yhteenkuuluvuuden mietiskely istuu lisäksi hyvin kevääseen, jolloin – Thich Nhat Hanhia vapaasti mukaillen – maasta puskee kukkamaisia kokoonpantuja muodostelmia, joissa näemme auringonpaisteen, sateen, ravinteikkaan maaperän, tuulen… muttemme millään kukan syvintä olemusta! Edes kukka ei siis ole kukka yksin, vaan ainoastaan yhdessä muiden elementtien kanssa.

Kuva: Pixabay

Yhteenkuuluvuuden kehityshistoriaa

Ihmislajin menestyksen kenties suurin selittävä tekijä on kykymme yhteistyöhön ainutlaatuisessa mittakaavassa. Tarve kokea yhteyttä muihin on tukenut selviytymistä: keräilijämetsästäjän heimossa hyvät suhteet muihin ovat mahdollistaneet keskinäisen huolenpidon, ravinnon hankkimisen yhdessä metsästämällä ja keräilemällä sekä jälkikasvusta huolehtimisen. Yksilöt, jotka ovat käyttäytymisellään rikkoneet yhteisön sisäistä harmoniaa, ovat nopeasti joutuneet ryhmän ulkopuolelle, mikä on alkuihmisen elämässä ollut äärimmäisen vakava tilanne selviytymisen kannalta. Tämä selittää myös nykyihmisen tarvetta kuulua yhteisöihin – vahvimmat kokemamme myönteiset ja kielteiset tunteet liittyvät tavallisesti jollain tavalla ihmissuhteisiimme.

Ihmisen yhteisöllinen historia selittää myös pitkälle ihmisaivojen suurta kokoa ja tiheitä hermoyhteyksiä suhteessa muun kehon kokoon. Tällainen aivojen otsa-, ohimo- ja päälaenlohkojen kehitys olisi ollut mahdotonta eristyneessä yksinäisyydessä. Aivojen ja koko muun hermoston kehitys sekä sosiaalinen vuorovaikutus ovat tarkkaan ottaen muodostaneet kehityshistoriansa varrella itseään vahvistavan kehän, jossa vuorovaikutus on mahdollistanut yhä monimutkaisempien hermostojen kehityksen ja kehittynyt hermosto puolestaan yhä monimutkaisemman vuorovaikutuksen. Tilannetta voi verrata lapsen kehitykseen, jossa vauva oppii aluksi aistikokemusten ja elekielen kautta yhdistämään kokemuksensa äänteisiin ja vähitellen puhuttuun kieleen, joka varastoi alkuperäiset kokemukset symboliseen asuun. Nämä jaetut symbolit edelleen mahdollistavat kokemuksen yhteenkuuluvuudesta perheeseen, kansallisuuteen, ihmiskuntaan… Toisaalta symbolinen kieli on mahdollistanut myös etäisyyden ottamisen alkuperäiseen kokemukseen, mikä osaltaan selittää nykyihmisen psykologista luonnosta vieraantumista.

Yhteisöllisyys sinällään ei ole ihmislajille ainutlaatuinen piirre – viihtyväthän lukuisat muutkin lajit ryhmissä, mikä on tukenut niiden selviytymistä ja kehittymistä nykyisenkaltaisiksi. Ihmisyhteisöille ominaisia monimutkaisia sosiaalisia kiemuroita on kuitenkin ollut mahdollistamassa juurikin mainittu alkeellisista eleistä kehittynyt kieliopillinen kieli, fonologinen kuvittelu eli kyky käyttää kieltä mielikuvien luomiseen, mielen teoria eli kyky ymmärtää ja ottaa huomioon muiden mielentiloja (vrt. mentalisaatio) sekä tietyt älykkyyden muodot kuten intuitio. Suhteessa muihin lajeihin ihmisaivojen erityisyyttä selittää ennemmin aivojen hermostollinen tiheys kuin varsinainen koko.

Tehokkaalla älyllisellä suorituskyvyllä on ollut myös hintansa, sillä aivot kuluttavat paljon energiaa – noin 20–40 % päivittäisestä kokonaisenergiasta. Tarvittavan lisäenergian saamista on ollut mahdollistamassa esimerkiksi ruoan kypsentämisen taidon oppiminen: tällöin ruoka on paitsi ollut ravitsevampaa, myös kovan tai sitkeän ruoan pureskeluun on kulunut vähemmän aikaa, joka on sitten voitu hyödyntää muilla kulttuurin syntyä ennakoivilla tavoilla. Yhteistyötaitojen ja älykkyyden kehitys ovat siis mahdollistaneet uudet taidot ja keksinnöt, jotka ovat edelleen vapauttaneet voimavaroja kiihtyvään sosiaalis-älylliseen kehittymiseen.

Tietoisuuden kehittyminen suhteissa

Ihmisaivoista löytyy lisäksi tietty hermosolujen luokka, jollaista ei löydy muilta eläimiltä ainakaan samassa mittakaavassa: nimittäin von Economo -hermosolut. Puhtaasti aivojen tasolla tarkasteltuna nämä erityiset hermosolut mahdollistavat osaltaan mielen teorian, mikä siis merkitsee muiden mielentilojen ymmärtämistä – tämä edelleen mahdollistaa empatian. Näiden solujen yleisyys ihmisaivoissa selittää kehittyneempää sosiaalis-älyllistä taitoa sekä itsetietoisuutta. Vuorovaikutustaitojen ja itsetietoisuuden taustalla on siis hermostollisesti sama soluluokka, mikä antaa viitteitä, että yhteisöllisyys on suoraan liitoksissa jopa itsemme kokemiseen tietoisena yksilönä. Tällainen yksilöllisen minuuden syntyminen lukuisten keskinäisriippuvaisten suhdeverkostojen tuloksena on kiinnostava paradoksi, jota filosofian puolella on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863–1931). Tietoisuuden kokoinen ilmiö on tietty vaikeaa mahduttaa vain solutieteeseen, mutta biologia ja sosiaalinen vuorovaikutus käyvät kauniisti käsi kädessä myös tietoisuuden kehittymisessä.

Niin ikään, tietoisuus on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa esiin nouseva ilmiö, mitä toisinaan hahmotellaan vertauksella virtauksista ja pyörteistä. Mikrotasolla suhde- ja vuorovaikutuskuviot elävät sisäistettyinä yksilössä aistimusten, ajatusten ja tunteiden monimutkaisina virtoina, jotka yhdistyessään muodostavat tietoisuutena ilmeneviä pyörteitä. Buddhalaisen psykologian tiivistävässä Abhidhamma-kirjallisuudessa tietoisuuden hetket (citta) puolestaan seuraavat ketjuna toisiaan kuin helminauhan helmet. Helmet edustavat nykyhetken kokemiseen liittyvää sisältöä, jota määrittävät esimerkiksi aistimukset, tunteet, ajattelu… Yksittäinen helmi voisi siis edustaa vaikkapa voimakasta tööttäysääntä, joka kaappaa huomiomme liikenteessä. Tästä näkökulmasta tietoisuustaitojen harjoittaminen on enenevässä määrin kasvattaa vapautta suunnata ja ylläpitää huomiota halutussa kohteessa, jolloin helminauhan kokoonpano on vähemmän arjen kaoottisten olosuhteiden armolla. Abhidhamman yleismallissa aistikokemukset siis nousevat peräkkäin. Neurotiede tarkentaa tätä näkemystä huomauttamalla, että aistikokemukset oikeastaan nousevat myös rinnakkain ja lomittain. Tässä päästäänkin jälleen virtauksiin ja pyörteisiin, jotka tuovat helminauhamalliin kaivatun dynaamisen ulottuvuuden: keskenään kilpailevien pyörteiden voimakkuus määrittää, mikä niistä ottaa virtauksen eli huomiomme haltuunsa – tai vaihtoehtoisesti kuinka taitavasti kykenemme itse luovimaan ristiaallokossa.

Zoomataan seuraavaksi huomion linssiä laajemmaksi. Makrotasolla vuorovaikuttamisen virrat ulottuvat ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin ja luontoon asti, mikä muistuttaa ihmisen paikasta osana laajempaa ekosysteemiä – ennemmin kuin siitä erillisenä hallitsijalajina. Inhimilliset makrotason pyörteet ilmenevät järjestäytyneinä yhteisöinä, jollaisia ovat perheet, kansat ja laajemmin kulttuurit. Luonnossa tällainen järjestäytyminen ilmenee esimerkiksi muurahaisten yhteistoimintana kekojen rakentamisessa ja kurkien järjestäytymisessä auraksi. Kukaan ei päätä tästä järjestäytymisestä yksin, vaan kokonaisuus nousee eräänlaisena ylätasona näennäisen kaaoksen keskeltä – aivan kuin sinfonia, jonka yksittäiset nuotit kokoonpanevat kauniisti soivan kokonaisuuden. Tietoisena yksilönä eläminen osana laajempaa yhteisöä on kaksisuuntainen prosessi, jossa yhtäältä muokkaamme maailmaa toiminnallamme ja samalla tulemme itse sen muokkaamiksi. Tämän näkökulman mukaan tietoisuus ja ympäröivä maailma ovat siis pohjimmiltaan erottamattomalla tavalla yhtä: tietoisuus ilman aistimuksia, ajatuksia ja tunteita olisi kuin pyörre ilman vettä. Samoin sinfonia ilman yksittäisiä säveliä olisi melko erikoinen ajatus. Makrotason pyörteet – kuten kulttuuri ja erilaiset ryhmittymät – eivät tietenkään ole itsessään tietoisia toimijoita kuten ihminen, lisättäköön.

Yhteenkuuluvuuden ulottaminen koko ekosysteemiin on ekopsykologiasta ja järjestelmäajattelusta tuttu teema, joka on ajankohtainen varsinkin nykyisenä ekokriisin aikana. Viisausperinteissä aihetta on otettu haltuun esimerkiksi natiiviamerikkalaisissa kulttuureissa, ekoteologiassa ja osallistuvassa buddhalaisuudessa (engaged Buddhism) tai ekodharmassa. Palataan tähän tarkemmin tuonnempana… Luonnosta puheen ollen, itsetietoisuuden kykyä on havaittu myös muun muassa apinoilla, delfiineillä, eräillä valaslajeilla ja nykyisin jopa variksilla. Homo sapienseina emme siis ole ainoita taitavia veneenkäsittelijöitä olemassaolon virtauksissa ja pyörteissä!

Kirjallisuutta

Anuruddha, A. & Bodhi, B. (1993). A comprehensive Manual of Abhidhamma : the Abhidhammattha Sangaha of Ācariya Anuruddha. Buddhist Publication Society.

Bregman, R. (2020). Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa. Atena-kustannus.

Heiskanen, I. & Kailo, K. (2007) Ekopsykologia ja perinnetieto – polkuja eheyteen. Suomi: Green Spot -kustannus.

Kolb, B., & Whishaw, I. Q. (2015). Fundamentals of human neuropsychology. New York, NY: Worth Publishers.

Neff, K. (2011). Self-compassion: stop beating yourself up and leave insecurity behind. New York: William Morrow.

Skarp, A.-P. (2018). G. H. Mead: Mieli ja minä. Helsinki: Books On Demand.

Skarp, A.–P. (2019). Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus. Helsinki: Basam Books.

Virtanen, A. (2021). Psykologinen palautuminen. Suomi: Tuuma-kustannus.

Haastattelu: Meditaatiolla kohti universaalia näkökulmaa

Posted on by Antti Salmiaho

Kansan tahto 1/2022

Teksti: Petteri Moilanen

Meditaatio on nostanut länsimaissa suosiotaan ja sitä pidetään usein vastakohtana hektiselle sekä informaatiotäyteiselle elämälle, mutta mitä se oikeistaan on ja kenelle se sopii? Tähän kysymykseen vastaa meditaatiota ja mindfulnessia harjoittava Antti Salminen, jonka meditaatioura käynnistyi hänen ollessaan siviilipalveluksessa Muhoksen kirjastossa vuonna 2007.

”Olin aina ollut kiinnostunut uskonnosta ja filosofiasta, erityisesti eksistentialismista, ja meditaation käsitteeseen törmääminen oli iso ahaa-elämys”, Antti Salminen avaa alkuinnostustaan meditaatiota kohtaan. Ensimmäiset kosketukset meditaatioharjoituksiin Salmiselle tulivat muun muassa mindfulness-pioneeri Jon Kabat-Zinnin tuotannosta sekä zen-kirjallisuudesta. Jälkimmäiselle ominainen samuraimentaliteetti innoitti Salmista omistamaan istumameditaatiolle vakituisen paikan vuorokausirytmissään, mikä jäsentää edelleen hänen arkeaan, joskin Salminen korvaa istumista toisinaan myös liikunnallisilla kehomieliharjoituksilla. Salmisen meditaatioharjoittelua potki eteenpäin mukavan ryhmän löytäminen, nykyinen Oulun mindfulness ry., jossa hän myös jakaa ohjaajavastuuta.

Pysähtymistä kokemuksen äärelle

Mitä meditaatio oikein on? ”Itselleni meditaatio merkitsee pysähtymistä kokemuksen äärelle — ikään kuin kysymistä ’mitä minulle kuuluu juuri nyt’. Paalinkielinen termi sati, josta mindfulness on johdettu, kääntyy suurin piirtein valppaaksi tarkkaavuudeksi ja oman toiminnan mielessä pitämiseksi”, Salminen kiteyttää. Yksinkertaisimmillaan mindfulness onkin systemaattista tarkkaavuuden suuntaamista, joskin se voidaan hahmottaa myös laajemmin koko inhimillisen olemisen oivaltavaan ymmärtämiseen tähtäävänä tietoisuustaitojen kokonaisuutena. Länsimaisen mindfulnessin vaikutusvaltaisimmat juuret ovat buddhalaisissa viisausperinteissä, joissa varsinainen mindfulness on yksi osa-alue laajemmassa paletissa, Salminen valottaa.

Omien mielenliikkeiden havaitseminen vinoumineen helpottaa muiden ymmärtämistä, mikä taas luo pohjaa empatialle.

Salmisen mukaan esimerkiksi itsemyötätunnon tutkimus terapeuttisine sovelluksineen linkittyy kiinteästi myös mindfulnessiin — se niin ikään on ammentanut vaikutteita buddhalaisesta ajattelusta, jossa myötätunnon käsite on keskeinen. Tietoisuustaitojen ja myötätunnon kaltaiset teemat ovat kuitenkin niin yleisinhimillisiä, että olisi väärin liittää ne vain jonkin yksittäisen perinteen omiksi. Sikäli on tervetullutta, että näitä perinteisesti uskonnon piiriin liitettyjä teemoja on alettu lähestyä vakavasti myös kokeellisessa mielessä, Salminen toteaa.

Kohti universaalia näkökulmaa

Salmisen mukaan meditatiiviseen olemisen tutkimiseen ja tarkasteluun näyttää liittyvän yleishyödyllisiä arvoja, kuten empatia eli myötätuntoinen eläminen. ”Tarkkaillessani vaikkapa hengitystä, keholla on taipumus hiljentää kierroksia ja edelleen mielellä tyyntyä, mistä seuraa selkeämpi ajatusten ja tunteiden havainnointi. Omien mielenliikkeiden havaitseminen vinoumineen puolestaan helpottaa muiden ymmärtämistä, mikä taas luo pohjaa empatialle,” Salminen avaa meditaation saloja. Mittauksissa tätä on havainnoitu nousseina oksitosiinitasoina, mikä liitetään tyyntymiseen, perusturvallisuuteen ja yhteenkuuluvuuteen. Yhteenkuuluvuus voidaan toki laajentaa muuhunkin elävään luontoon kuin ihmiseen, Salminen toteaa. ”Näen tietoisuustaitojen roolin erityisen polttavana nykyisenä ilmastokriisin aikana, mitä tulee tarpeeseen irtautua suppeasta heimoajattelusta kohti laajempaa universaalia näkökulmaa, jossa välittämisen piiri ulottuu oman navan ulkopuolelta koko ekosysteemiin.”

Meditaatio tutkimuskohteena

Meditaation suuntauksista mindfulness-meditaatiota on kaiketi tutkittu eniten. Viime vuosina vuosittain julkaistujen tutkimusten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti siitä mitä se oli vaikkapa 15 vuotta sitten, Salminen toteaa.

Tutkimuksissa on todettu esimerkiksi kasvanutta kivunsietokykyä, ahdistuneisuuden ja masennuksen uusiutumisen vähenemistä, fyysisen ja psyykkisen stressin vähenemistä sekä parempaa tunteidensäätelyä, muistia ja keskittymiskykyä, Salminen luettelee. Tutkimuksia löytyy hyvin kirjavasti ja varsinkin varhaisista tutkimuksista moni kaipaisi kehittelyä sekä tutkimustoistoja. Lisää tutkimuksia kaivattaisiin myös pitkän meditaatiokokemuksen vaikutuksista, sillä valtaosa tutkimuksista on ollut lyhyitä interventioita ja ne on tehty tyypillisesti vähemmän meditoinneilla henkilöillä, Salminen kertoo. Salmisen mielestä erityisen kiinnostavia kuitenkin ovat huolellisella otteella laaditut tutkimukset, jollaisia löytyy esimerkiksi psykologi Richard Davidsonin nimissä.

”Kokonaisuudessaan näyttää, että rentoutumisen ja tyyntymisen kaltaisiin vaikutuksiin voidaan yltää hyvinkin lyhyillä meditaatiohetkillä, mutta tietoisuustaitojen säännöllisellä harjoittamisella on mahdollista vaikuttaa myös kiinteämpiin persoonallisuuden piirteen kaltaisiin ominaisuuksiin kuten arjen resilienssiin”, toteaa Salminen.

Salminen hahmottaa tietoisuustaitojen harjoittamisen samalla tavalla yleishyödylliseksi kuin vaikkapa liikunnan harrastamisen.

Meditaation haasteet

Salminen hahmottaa tietoisuustaitojen harjoittamisen samalla tavalla yleishyödylliseksi kuin vaikkapa liikunnan harrastamisen. Kaikki liikuntalajit — saati meditoinnin muodot — eivät epäilemättä sovi kaikille, joten on hyödyllistä löytää juuri omalle kehomielikokonaisuudelle sopiva lähestymistapa. ”Usein kuulee, että varsinkin meditaation harjoittelutaipaleen alussa olisi hyvä edetä maltillisesti mitä tulee määrään, mikä on helppo allekirjoittaa — eihän maratonillekaan kannata lähteä minimivalmistautumisella.” Vähemmän kuitenkin puhutaan meditaation mahdollisista kielteisistä vaikutuksista myös kokeneemmille harjoittajille. Harjoituksen syventyessä tietoisuuden pintaan nousee monenlaista syvälle juurtunutta tavaraa, joka voi haastaa määrittelemään uudelleen, mitä ylipäätään on olla tietoinen olento.

”Oman meditaatiohistoriani varrelle osuneet suurimmat haasteet liittyvät juuri oman näkökulman yllättävään muuntumiseen ja suuntautumiseen. Psykologi ja meditaatio-opettaja Tara Brachia lainaten meditatiivisen syventymisen tiloja voisi verrata lentomatkana ilmakehän ulompiin kerroksiin, joissa normaalit aerodynamiikan lait eivät enää pädekään ja joissa navigoiminen edellyttää ennemmin ohjauspyrkimyksistä irti päästämistä kuin tavanomaisia korjausliikkeitä. Täydellisyyteen pyrkivänä ihmisenä irti päästämisen ja luottamuksen harjoittelussa on itselläni ollut tekemistä.”

Ei lääke kaikkeen

Salmisen mukaan mindfulnessia ei kuuluisi nähdä ihmelääkkeenä kaikkiin elämän ongelmiin. Sellaisena sitä toisinaan tavataan markkinoida. Tietoisuustaitojen harjoittamisella hiottu herkkyys kuunnella kehon ja mielen viestejä voi kuitenkin auttaa suuntaamaan huomiota työstämistä vaativille elämänalueille. Sen tyynnyttävä vaikutus luo myös turvallista pohjaa haastavien asioiden lähestymiseen — oli kyse sitten trauman kohtaamisesta tai työpaikkailmapiirin puheeksi ottamisesta, hän valistaa. Salmisen mukaan buddhalaisuuden ja hindulaisuuden piiristä löytyy tuhansien vuosien ajan luostariolosuhteissa koeteltuja näkemyksiä tietoisuuden luonteesta sekä systemaattisista tavoista lähestyä sitä kokemuksellisesti — olisi hieman ylimielistä tyhjentää näiden ydinarvo ainoastaan terveysvaikutuksiin, jotka toki ovat arvokas näkökulma myös. ”Samasta syystä joogan ja mindfulnessin kaltaiset harjoitukset ovat kestäneet aikaa. Ne ovat vanginneet jotain yleisinhimillistä, tarjonneet käytännön keinot lähestyä merkityksellisyyden kokemista, jota voisi varovaisesti kutsua myös pyhyyden kohtaamiseksi. Tämä merkityksellisyys on myös riippumaton tunnustuksellisuudesta, joskin uskonto voi itse kunkin luonteenlaadusta riippuen tuoda kaivatut linssit olemisen mysteerin ihmettelyyn”, Salminen päättää.

Viisaus ennen ja nyt

Posted on by Antti Salmiaho

Nykyistä maailmaa luonnehtivat paradoksit: kulttuurimme korostaa yhtäältä yksilökeskeistä hyvän elämän rakentamista ja toisaalta elämäntapaamme varjostavat maailmanlaajuiset dilemmat – tai ”viheliäiset ongelmat” (wicked problems) – kuten ekokriisi, joka haastaa radikaaliin yhteistyöhön kestävän tulevaisuuden eteen. Monimutkaisessa maailmassa viisaudella onkin aivan uudenlaista kysyntää. Viisaus itsessään on myös moniulotteinen ilmiö: Sen sosiaalinen ulottuvuus voidaan nähdä vastavoimana eristäytyneisyydelle, joka seuraa yksilökeskeisyyden ylikorostumisesta. Vastaavasti viisauden kognitiivinen ulottuvuus näyttäytyy vastavoimana viheliäisiä ongelmia luonnehtivalle tiedolliselle kompleksisuudelle ja silkalle informaatioähkylle. Kiinalaisessa kulttuurissa viisautta merkitseekin termi Zhi Hui, jossa pelkkä Zhi viittaa älylliseen tietoon, mutta koko sanayhdistelmä kokonaisvaltaiseen intuitiivis-henkiseen tietoon. Viisaus on siis jotain enemmän kuin vain tietoa sekä jotain, joka ei ole ainoastaan erillisen yksilön omaisuutta.

”Viisaus”-sanan alkuperä on indoeurooppalaisessa sanajuurella *ueid, joka viittaa havaitsemiseen ja näkemiseen, ja se voi verrata Kreikan sanaan idein, ’idea’ ja Latinan sanaan videre, ’nähdä’. Viisauden määritelmää voidaan hahmotella esimerkiksi seuraavanlaisten tekijöiden kautta: laajojen asiakokonaisuuksien havaitsemista, selkeää näkemystä, tilannesidonnaisuutta, itsetuntemusta, prososiaalista eettistä toimintaa… Eräs kätevä malli viisauden määrittelemiseksi on sosiologi Monika Ardeltin kolmiulotteinen viisausmalli (3D-WISE), jossa viisaus rakentuu kolmesta ulottuvuudesta: kognitiivisesta, reflektiivisestä ja myötätuntoisesta. Tämä kolmijako heijastelee mielenkiintoisella tavalla myös vanhoissa viisausperinteissä tunnettuja erittelyjä; kuten buddhalaisen kahdeksanosaisen tien jaottelua viisauteen (prajñā), moraaliin (śīla )ja meditaatioon (samādhi); tai Platonin ajatuksia viisaudesta logos- ja mythos-ajattelun tasapainon tuloksena. Logoksen edustaessa objektiivista, kognitiivista tai järkiperäistä ajattelua, mythos edustaa subjektiivisuutta, tunnetta, intuitiota, kehollisuutta sekä esimerkiksi luovuutta. Logos ja mythos vertautuvat kiinnostavasti myös psykologian kognitiiviseen ja humanistis-eksistentialistiseen suuntaukseen.

Nykyaikainen viisaustutkimus niin ikään herättelee henkiin tieteellistä kiinnostusta viisauden, hyveen ja eettisyyden kaltaisiin teemoihin, jotka ovat perinteisesti olleet pappien, runoilijoiden ja filosofien suosikkiaiheita, mutta jotka unohtuivat pitkäksi aikaa tieteellisestä keskustelusta esimerkiksi kovaa luonnontiedettä korostaneen positivismin sekä psykologian toista aaltoa luonnehtineen behaviorismin myötä. Kiinnostus näihin teemoihin heräsi kuitenkin jälleen filosofien keskuudessa toisen maailmansodan jälkeen – maailmaa ravistellut sota arvatenkin herätteli tarvetta etsiä merkitystä hävityksen keskeltä, mihin vastauksia tarjosivat osaltaan esimerkiksi eksistentialismi, hermeneutiikka ja fenomenologia. Filosofian – ja sittemmin myös psykologian kolmannen aallon – niin sanottu ”kehollinen käänne” haastoi yhtäältä uusplatonismista, keskiaikaisesta teologisesta ajattelusta sekä kartesiolaisuudesta kumpuavaa dualistista ajattelua ihmistieteissä, jotka pitkään lähestyivät tutkimuskohdettaan ihmistä ikään kuin mekanistisena koneena positivistis-behavioristista näkemystä mukaillen. Keho ja mieli yhtyivät vuorovaikutteiseksi keho-mieleksi, joka ei kellu tyhjiössä, vaan vuorovaikuttaa orgaanisena osana laajempaa monimuotoista ekosysteemiä tai yhteiskuntaa.

Kehollisen käänteen kaltaiset ajattelutavan muutokset raivasivat maaperää 1990-luvulla käynnistyneelle psykologian kolmannelle aallolle, jonka suuntauksista esimerkiksi humanistinen ja positiivinen psykologia lomittuvat nykyiseen viisaustutkimukseen. Humanistisessa psykologiassa korostetaan merkitystä ja itseymmärrystä kohti kasvavaa ainutlaatuista yksilöä ja toisaalta empatiaa muita kohtaan. Positiivinen psykologia on sittemmin kunnostautunut inhimillisten voimavarojen tutkimuksessa, missä tässäkin kirjoitelmassa mainitut viisausperinteet ovat olleet arvokas lähde. Varsinkin onnellisuustutkimus linkittyy vahvasti myös viisaustutkimukseen. Nykyaikaisen viisaustutkimuksen piirissä tunnistetaan aiempaa laajemmin esimerkiksi viisauden sosiaalinen ja yhteisöllinen ulottuvuus – yhteenkuuluvuus muiden ihmisten ja laajemmin luonnon kanssa tunnistetaan olennaisimmaksi perustarpeeksi myös motivaatio- ja työpsykologian piirissä suositussa itsemääräämisteoriassa.

Ajatus ihmisestä kokonaisvaltaisena, elimellisenä osana laajempaa keskinäisriippuvaista universumia, ei toki ole uusi: Kiinan taolaisessa ajattelussa viisas elämä on nimenomaan tuota perusykseyttä ilmaisevan Taon ymmärtämisen ja seuraamisen tulosta. Tao eli ”Tie” käsitetään universaalina perusperiaatteena, joka ohjaa kaikkea olemassaoloa ja jota sinänsä ei voi havaita muutoin kuin esimerkiksi luonnossa ilmenevän jatkuvassa virtauksessa olevan muutoksen kautta. Tätä muutosta kuvastaa taolaisuuden yin-yang-symboli, joka ilmaisee vastavoimien harmoniaa ja siitä syntyvää yhdistymistä wuji:a. Kiinasta puheen ollen viisauden käsitettä (Zhi Hui) onkin käytetty ensimmäisen kerran konfutselaisuuden, Kiinan toisen pääuskonnon, synnyn aikoihin n. 400 eaa.

Siinä missä viisaus on historian varrella usein ollut erottamaton osa uskontoa, jota ei monissa vanhoissa kulttuureissa ole samalla tavalla erotettu omaksi erilliseksi elämänalueekseen kuten tieteellis-rationaalisessa modernissa kulttuurissamme, yksi yleinen viisauden kategorisointi onkin jako inhimilliseen ja jumalalliseen viisauteen sekä käytännölliseen ja teoreettiseen viisauteen. Usein nämä tosiaan yhdistyvät keskenään, kuten Patanjalin joogafilosofiassa, jossa henkisen harjoituksen sekä eettisten ohjenuorien viitoittama viisas elämä johtaa vapautumiseen jumalyhteyden kautta. Jumalallisesta viisauden saavuttamisen polusta mainittakoon myös kristillisen teologi-filosofi Pseudo-Dionysios Areopagitan (n. 400–500 jaa.) kolmen tason malli, joka koostuu puhdistumisen, valaistumisen ja yhdistymisen vaiheista. Puhdistuminen viittaa synneistä vapautumiseen tunnustamalla ja työstämällä omaa kielteistä puoltaan, valaistuminen edelleen hyveiden harjoittamiseen ja Jumalan rakkauden mietiskelyyn sekä yhdistyminen jumalyhteyden saavuttamiseen rukouksen ja muun henkisen harjoituksen valmistamana armolahjana.

Viisauden maallistuneempi hahmottaminen kuvaa tietysti nykyistä viisaustutkimusta, kuten mainittua Monika Ardeltin viisauden kolmiulotteista mallia, mutta sekulaarimmalla viisauden filosofisella pohdinnalla on juurensa jo Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajattelussa. Esimerkiksi Platonin kirjoitusten kautta välittynyt tietomme Sokrateesta maalaa kuvan filosofista, jota luonnehtii nykytermein episteeminen nöyryys, eli ymmärrys oman tietämyksen rajallisuudesta. Tämä hahmotetaan viisaustutkimuksessa toisinaan yhdeksi viisaan tunnusmerkiksi – ”tiedän etten tiedä”. Aristoteles puolestaan hahmotteli loogista mallia, joka edelleen näyttäytyy taustavaikuttimena modernissa logiikassa ja argumentaation analyysissä – hänelle logiikka oli olennainen osa viisautta.

Kaiken kaikkiaan, vanha ja uusi lyövät kiehtovalla tavalla kättä viisaustutkimuksen kentällä. Viisausperinteiden klassikoita ei siis turhaan kutsuta ”ajattomiksi” – niissä kiteytyy jotain universaalia. Tästä esimerkkinä eri perinteistä löytyvien kolmijakojen samankaltaisuus Ardeltin viisausmallin kanssa: Buddhalaisen kahdeksanosaisen polun luokitus moraaliin, mietiskelyyn ja viisauteen voi nähdä vastaavan Ardeltin myötätuntoista, kognitiivista ja reflektiivistä ulottuvuutta. Samansuuntainen yhtäläisyys löytyy myös Pseudo-Dionysios Areopagitan puhdistumisesta myötätunnon tai etiikan ulottuvuutena, valaistumisesta kognitiivisena tai meditatiivisena ulottuvuutena sekä yhdistymisestä reflektiivisenä tai viisausulottuvuutena. Tämä on toki vapaata tulkintaa ja eroavaisuuksiakin traditioiden välillä tietysti löytyy. Siinä missä Kuuta osoittavat sormet ovat kautta aikojen näyttäytyneet erimuotoisina tai värisinä ympäri maailman, saman Kuun valaisevat säteet vaikuttavat kuitenkin paljastaneen ihailijoilleen totuuksia, jotka ovat edelleen ajankohtaisia – ehkä nyt enemmän kuin koskaan.

Kirjallisuus

Mindfulness: Practical Guide to Awakening (Joseph Goldstein)

Viisaus – käyttäjän opas (Jenni Spännäri & Eeva K. Kallio)

Kuva: Huushollimme viisausopettaja Sulevi meditoimassa