Meditaation kuusi prosessia

Posted on by Antti Salmiaho

Amerikkalainen meditaatio-opettaja Jason Siff on tunnettu Recollective Awareness:iksi kutsumastaan meditaatiotyylistä, jota luonnehtii utelias, avoin ja joustava lähestyminen meditatiiviseen harjoitukseen. RA-meditaation avoimuus merkitsee vapautta käyttää tai olla käyttämättä ennalta laadittuja menetelmiä harjoituksessa. Se kannustaa vastuunottoon, omakohtaiseen asiantuntijuuteen sekä herkkyyteen havaita itsessä eri aikoina nousevia tarpeita suhteessa tietoisuustaitoharjoitteluun. Recollective Awareness -tyyppiseen harjoitteluun kuuluu olennaiselta osin meditaatiopäiväkirjan kirjoittaminen, joka tuo uudenlaisen reflektiivisen otteen prosessiin. Tämä edelleen mahdollistaa hyvin omannäköisen suhteen luomisen meditatiiviseen työskentelyyn varsinkin harjoituspolun edetessä. Päiväkirjatyössä astutaan ulkopuolisen havainnoijan rooliin, mistä käsin omassa harjoitushistoriassaan voi nähdä elementtejä, jotka muutoin jäisivät helposti huomaamatta. Tässä Siffiä vahvasti referoivassa kirjoitelmassa puhun paljon myös avoimesta meditaatiosta, jollaista siis myös Recollective Awareness edustaa. Suomessa avoimesta meditaatiosta on puhunut niin ikään Siffin ajattelusta ammentanut Juhana Kokkonen kirjassaan ”Avoin meditaatio”.

Siff esittelee teoksessaan ”Unlearning Meditation” kuusi meditaation prosessia. Nämä ovat:

  1. Vastaanottava prosessi (The Receptive Process)
  2. Generatiivinen prosessi (The Generative Process)
  3. Ristiriitainen prosessi (The Conflicted Process)
  4. Tutkiva prosessi (The Explorative Process)
  5. Ei-osallistuva prosessi (The Non–Taking-Up Process)
  6. Yhdistetty prosessi (The Connected Process)

(Suomennokset omiani)

Tietoisuus prosesseista tukee esimerkiksi mainittua reflektoivaa päiväkirjatyöskentelyä. Siff korostaa kuitenkin, että prosessit ovat kokemuksia koskevia käsitteitä – työhypoteesejä – eivät kiveenhakattua totuuksia meditatiivisesta kokemuksesta. Niiden tiedostaminen voi silti auttaa jäsentämään myös varsinaisen harjoituksen kulkua. Jokainen prosessi on erilainen ja erillinen, mutta ajan myötä ne alkavat limittyä ja muuttua vähemmän erottuviksi, Siff päättää. Esittelen seuraavaksi kolme perusprosessia (vastaanottava, generatiivinen ja ristiriitainen) ja jatkan kolmella edistyneellä prosessilla (tutkiva, ei-osallistuva ja yhdistetty).

Vastaanottava prosessi

Vastaanottavassa prosessissa ollaan avoimia ja vastaanottavaisia ajatuksille, tunteille, aistimuksille ja havainnoille meditaation aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kokemukset olisivat miellyttäviä tai helppoja – vastaanottavuus voi olla myös kivuliasta ja epämiellyttävää, ajoittain kaoottistakin. Vastaanottavuus merkitsee, että annetaan mielen toimintojen vain rullata omalla painollaan ilman aktiivista pysäytyspyrkimystä. Se ei ole jatkuvasti miellyttävä, rauhallinen tai optimaalinen tila.

Vastaanottavassa prosessissa meditaation harjoittaja antaa kokemuksen jatkua sellaisena kuin se on, vaikka esiin nousisi tarve muuttaa kokemusta tekemällä jotakin muuta, kuten noudattamalla ennestään tuttua meditaatio-ohjetta. Tässä prosessissa voi ilmetä myös vastarintaa, sillä mielelle on tyypillistä vastustaa uudenlaista radikaalia avoimuutta prosessin syventyessä.

Esimerkiksi jos olemme jatkuvasti tuoneet huomiomme takaisin hengitykseen pääasiallisena meditaatioharjoituksenamme, seurauksena on, ettemme ole tottuneet antamaan ajatusten tai tunteiden viipyillä pitkään tietoisuudessa meditaation aikana. Todennäköisesti olemme päätyneet pitämään tätä tiettyä meditaation tapaa ainoana oikeana tapana harjoittaa. Avoimen lähestymistavan opetuksiin törmätessämme saatamme kokea epäuskoisuutta, vastustustakin. Jos kuitenkin löydämme niistä jotain riittävän vakuuttavaa kokeillaksemme uudenlaista joustavampaa otetta, kuten vain istua ajatusten ja tunteiden kanssa tai jopa asettua dialogiin niiden kanssa, kertaiskulla tämä ohje sallii meidän rikkoa tapamme palata aina esimerkiksi hengitykseen. Tästä rikkomuksesta syntyy särö, josta uudenlaisen oivalluksen versot vähitellen pakottavat itsensä esiin. Se sallii antaa ajatusten ja tunteiden pysyä ja jatkua; ja tämä edelleen saa kyseenalaistamaan oletuksemme, että vaikkapa hengitystietoisuus on ainoa tapa meditoida. Joten vaikka palaammekin hengitykseen silloin tällöin, tämä tapahtuu suuremman kontekstin sisällä, jossa olemme vastaanottavaisia myös muille kokemuksen ulottuvuuksille. Esimerkkejä vastaanottavista harjoituksista ovat luonnollisen hengityksen havainnointi, tuntemusten nimeäminen ja avoin meditaatio.

Generatiivinen prosessi

Generatiivisessa (luovassa) prosessissa meditoija pyrkii aktiivisesti luomaan tai tuottamaan tiettyjä kokemuksia tai mielentiloja. Tähän tähtääviä harjoituksia ovat esimerkiksi metta-meditaatio, jossa pyritään tuottamaan rakkauden ja ystävällisyyden tila. Harjoituksissa generoinnin akti on tärkeä – ei riitä, että sattumalta kohtaa rakkauden ja ystävällisyyden tilan, vaan sen saavuttamiseen tulee käyttää asianmukaista meditaatioharjoitusta. Toki meditaatio-ohjeissa itsessään tavallisesti painotetaan lempeää huomion ohjaamista puristamisen sijaan. Painopiste on siis kyvyssä kehittää kykyä tuottaa tällaisia tiloja silloin, kun niitä tarvitaan.

Generatiivinen prosessi voi myös liittyä meditaatioharjoituksiin, joissa pyritään luomaan ns. ”alkuperäinen tila”. Näissä harjoituksissa on usein mukana ajatus, että alkuperäinen tila on ”totuus”, ”ydinolemus” tai ”asioiden todellinen laita”. Esimerkkinä hengityksen tietoisuuden harjoittaminen uskolla, että jatkuvasti hengitykseen palaaminen johtaa täysin heränneeseen ”puhtaaseen” tai ”alkuperäiseen” mielentilaan, on generatiivista. Pyrimme tuolloin luomaan mielentilan, jonka on kerrottu olevan perimmäinen tai optimaalinen tila.

On myös olemassa useita ohjattuja meditaatiomuotoja, jotka ovat epäilemättä generatiivisia, koska joku muu antaa suullisia ohjeita. Vaikka tällaiset meditaatiot ohjaavat harjoittajan tilaan, jota luonnehtii rauhallinen pysähtyminen ja tyyni vastaanottavaisuus kokemuksille, ne ovat silti generatiivisia harjoituksia.

Generatiivinen prosessi on pohjimmiltaan tekemisen prosessi. Se perustuu ponnisteluun, keskittymiseen ja sitkeyteen. Ponnistelun laatu voi olla aluksi karkeaa tai aggressiivistakin mutta tavallisesti se muuntuu hienovaraisemmaksi kokemuksen myötä. Huomion fokus on usein suunnattu yhteen asiaan kerrallaan, yhteen projektiin tai tavoitteeseen kerrallaan. Tällaisen keskittymisen ja ponnistelun ylläpitämiseen vaadittava sitkeys on usein julkimainitsematonta, jopa aliarvostettua, harjoitusperinteissä – ilman sitä ihmiset kuitenkin luopuisivat itselleen sopimattomaksi kokemistaan harjoitusmuodoista ennen aikojaan. Sitkeys kasvaa generatiivisen harjoittelun sivutuotteena. Tähän prosessiin kytkeytyvistä menetelmistä mainittakoon mantran toistaminen, rakastava ystävällisyys (metta) sekä monet hengityksen tarkkailun harjoitukset kuten sisään ja uloshengitysten seuraaminen ja hengitysten laskeminen.

Ristiriitainen prosessi

Ristiriitainen prosessi liittyy sisäiseen kamppailuun, tiukkaan kontrolliin ja vastarintaan. Se ilmenee, kun kokemuksiin suhtaudutaan tavalla, joka samalla pyrkii pääsemään niistä eroon. Ristiriitainen prosessi syntyy useimmiten, kun yritämme tehdä generatiivista harjoitusta, jota mielemme ryhtyy vastustamaan. Jos jatkamme generatiivista harjoitusta ristiriitaisessa prosessissa, tilanne usein pahenee, muuttuu jännittyneemmäksi, painostavammaksi ja kivuliaammaksi. Pitämällä tiukasti kiinni generatiivisista ohjeista, kun emme ole generatiivisessa prosessissa, luomme vain lisää sisäistä ristiriitaa. Otollinen keino irtautua konfliktin ruokkimisesta on luopua generatiivisesta harjoituksesta hetkeksi ja siirtyä vastaanottavaan harjoitukseen ja siten vastaanottavaan prosessiin.

Ristiriitainen prosessi ei ole vain kamppailua, joka johtuu yrittämisestä tehdä generatiivista harjoitusta, kun olosuhteet eivät ole sille suotuisat. Sen juuret usein ulottuvat paljon syvemmälle ja se on ilmiönä laajempi, sillä meditaatioharjoitukseen liittyy enemmän kuin vain ohjeet. Voimme olla ristiriidassa ohjeiden kanssa ja yrittää tukahduttaa epäilymme sekä jatkaa edelleen konfliktin kokemista harjoituksemme tunnustamattomana taustana. Tällainen konflikti koskien opetuksia ja näkemyksiä, jotka meille on opetettu ja jotka näin ollen oletettavasti pitäisi omaksua tai ymmärtää, ei ole jotakin jota tulisi torjua harjoituksessa – ennemmin se on jotain, joka olisi itsessään hyödyllistä ottaa tutkivan havainnoinnin kohteeksi.

Vastaavasti konfliktit moraalista, etiikasta tai mistä tahansa säännöistä ja normeista, jotka löytyvät harjoituksestamme, nousevat esiin vaatien tutkivaa huomiota – ei vain antautumista. Liian helposti omaksutaan vain kyselemättä vieras käyttäytymismalli, joka tulee kulttuurista, joka ei ole omamme ja josta tiedämme vähän. Annamme sille usein suuremman merkityksen kuin etiikalle ja moraalille, joiden kanssa itse kasvoimme. Esimerkiksi buddhalaiset munkkikoodit ja tapa, jolla länsimaiset munkit palvovat sekä seuraavat niitä kyseenalaistamatta, on tästä oivallinen esimerkki hieman kärjistäen.

Ristiriitaisen prosessin käynnistyessä on suotavaa viedä painopistettä generatiivisuudesta kohti vastaanottavaisuutta ja tutkimista. Mitä ristiriitainen kokemus haluaa viestittää? Onko ristiriitaa kohtaan mahdollista suhtautua lempeästi ja myötätunnolla? Tämä prosessi kutsuu käymään sisäistä dialogia tarkkaamattomien mielemme osatekijöiden kanssa. Mielestäni itsemyötätunnon harjoitusten suosio nykyisin on tervetullut lisä perinteiseen mindfulness-painotukseen tietoisuustaitojen kentällä juurikin tällaisen konfliktitaipumuksen vastavoimana.

Tutkiva prosessi

Tämä prosessi saattaa aluksi näyttää tavanomaiselta käsitteelliseltä ajattelulta, mielen rupattelulta, meditaatioharjoittelussa. Kun harjoituksessa käynnistyy sisäinen dialogi (tai monologi) siitä, mitä meditaatiossa tapahtuu (esimerkiksi meditaation kohteesta tai spontaanisti esiin nousevasta mielen ilmiöstä) on todennäköistä, että tutkiva prosessi on käynnissä.

Meditatiiviset tutkimukset ovat avoimia. Ei ole ensisijaista löytää vastausta, päästä johtopäätökseen tai saavuttaa päätöspiste. Olemme mukana tutkimusprosessissa ilman tarvetta paketoida lopputulosta heti saavuttaessamme oivalluksia, vaikka sellaisia saattaa esiintyä sarjoissakin – ja jopa siirtäen tutkimuksen fokusta yllättäviin suuntiin.

Yksi tärkeä osa tutkivaa prosessia on se, miten tartumme tiettyihin tutkimusalueisiin ja pysymme niissä jonkin aikaa. Tietty alue pitää meitä otteessaan – olemme siitä erittäin kiinnostuneita, ja tämä kiinnostus itsessään nostattaa uutta tarmokkuutta. Toinen puoli tutkivasta prosessista on tekemämme harjoituksen tutkiminen. Huomion kiinnittäminen tietämisemme tapoihin eli _miten_ tapahtuu (prosessi) on laadultaan erilaista kuin sen huomioiminen _mitä_ tiedämme (sisältö). Buddhalaisessa opetuksessa mindfulnessin neljästä perustasta tämä prosessi edustaa ilmiöiden (dharmojen) tutkimista.

Tutkivassa prosessissa tapahtuu suuri osa työstä, joka johtaa muutoskokemuksiin – pinttyneiden taipumusten tai rajoittavien uskomusten läpivalaisemiseen ja niistä vapautumiseen. Tämä prosessi johtaa oivalluksiin mielen toiminnan luonteesta. Oivallukset voivat olla myös tiedostamattomia tai valmistavia ja ilmetä vasta myöhemmin varsinaisen meditaatiosession jälkeen. Hyviä esimerkkejä tutkivasta meditaatiosta ovat avoimen meditaation ohella kysymisharjoitukset kuten huatou tai koan.

Ei-osallistuva prosessi

”Ei-osallistuva” prosessi on oma hassu suomennokseni, mutta Siff itse myöntää juuriterminkin ”non-taking-up” olevan lievästi kapulakielinen sanayhdistelmä. Käsitteellään Siff haluaa tehdä pesäeron esimerkiksi ”takertumattomuuteen” (non-grasping), sillä tämä edistynyt prosessi kuvaa tilaa, jossa ilmiöt nousevat ja poistuvat nopeasti tietoisuuden kentässä ilman orastavaakaan taipumusta pitää kiinni niistä. Ilmiöistä puuttuu itseyden tuntu, joka on liimaa takertumiselle. Ei-osallistuva prosessi on vapaan virtauksen tila, jossa kohteettomassa havainnoinnissa esiin nousevat ilmiöt eivät tule ruokituksi eivätkä siten saa mahdollisuutta viipyä ja kasvaa. Virtauksen voima ja itsettömyyden tuntu ovat tekijöitä, joka erottavat tämän prosessin esimerkiksi pelkästä vastaanottavasta prosessista.

Ollessamme tässä prosessissa voimme toisaalta kokea myös vastustusta, jolloin emme halua tulla vedetyksi mukaan haastaviin tunteisiin, ajatuskulkuihin tai epätavallisiin mielentiloihin. Saatamme lisäksi huomata olevamme avoimempia tietyille kokemuksille joskus ja vähemmän muina aikoina, vaikka pysymme ei-osallistuvassa tai vastaanottavassa prosessissa. Prosessi ilmenee kyvyssämme sallia kokemuksemme jatkua sellaisena kuin se on, riippumatta yllykkeistä muuttaa sitä esimerkiksi palaamalla meditaatio-ohjeeseen, joka meillä kenties aiemmin oli.  Saatamme myös kokea epävarmuutta annammeko prosessin jatkua, ja kuitenkin luottaessamme sisäsyntyiseen viisauteemme huomaamme tällä prosessilla olevan oma älykäs tapansa toimia.

Ei-vastaanottava prosessi on myös tapa luovuttaa kontrolli meditaatioistuntojen kulusta ja suunnasta. Sitä voisi verrata lentämiseen yläilmakehässä, jossa tavanomaiset korjausliikkeet eivät enää toimikaan kuten alemmissa kerroksissa. Ei-vastaanottava prosessi vertautuu buddhalaisen perinteen upekhaan eli tasapuoliseen tyyneyteen. Myös anattan eli ei-itsen opetukset kytkeytyvät tähän prosessiin.

Yhdistetty prosessi

Yhdistetty prosessi esiintyy yleensä meditatiivisen syventymisen ja kohteeseen sulautumisen tiloissa – perinteisesti puhutaan dhyana-tiloista. Tämä prosessi on kaikista kuudesta prosessista eniten ”meditatiivinen”, sillä se vastaa perinteisen meditaation päämääritelmää: yhtenäinen mielentila. Se on meditatiivinen prosessi, jossa havaitsija ja havaittu yhdistyvät. Tähän johtaneita havainnon kohteita ovat tyypillisesti voineet olla esimerkiksi hengitys, ääni tai visualisaatio.

Yhdistettyyn prosessiin liittyvät kokemukset nousevat esiin tavallisesti, kun arkiset itsekeskeiset huolenaiheet ja minuuteen takertuminen höllentävät otteensa. Monille harjoittajille ne näyttävät synnyttävän kokemuksen transsendentista tai korkeammasta itsestä – puhtaasta tietoisuudesta. Näissä kokemuksissa voi nousta esiin tietoa tai intuitiota metafyysisestä todellisuudesta, joka on maallisen mielen ulkopuolella. Saatamme tuntea paitsi että tällaiset kokemukset yhdistävät meidät korkeampaan totuuteen, myös että kokemukset itsessään ovat tuo totuus. Kokemusten kuvaukset tai ilmiasut tyypillisesti vaihtelevat harjoitusperinteen mukaan – kuvaukset voivat sisältää vahvaakin uskonnollista symboliikkaa riippuen tunnustuksellisten elementtien painotuksesta.

Pinnallisesti katsottuna yhdistetty prosessi ei vaikuta prosessilta, koska sitä ei koeta muuttuvana. Se vaikuttaa liian vakaalta ja kiinteältä sopiakseen yhteen tavallisten käsitystemme kanssa jatkuvasti muuttuvasta mielestä. Järkähtämättömän vakautensa vuoksi se on kuin vuori, joka lepää pilvien verhon alla niin, että kun vuori löydetään, tuntuu kuin se olisi aina ollut olemassa. Siksi tiettyjä yhdistettyjä kokemuksia luonnehtii ikuisuuden tuntu, jonka läsnäolo korvaa näennäisen kiinteän minuuden subjektiivisen todellisuuden perustana. Kun prosessi hiipuu ja palataan tavallisempiin tietoisuuden tiloihin, voidaankin helposti uskoa kyseisen tilan olleen aina olemassa – tämä kokemus kuuluu leimallisesti yhdistettyyn prosessiin. Ohessa Siffin oppilaiden päiväkirjaluonnosteluja esimerkkeinä, miten yhdistetty prosessi näyttäytyy meditatiivisen syventymisen tilassa:

”Menen välittömästi samadhiin (syvämeditaatio). Meditaation jatkuessa mietin, olenko itse asiassa samadhissa koko meditaation ajan. Erilainen näkemys – että samadhi on aina olemassa jossain määrin – mikä muuttuu on se, huomaanko tämän.”

”Huomaan, että minulla on jonkin verran hienovaraista kiintymystä tähän tyytyväiseen mielentilaan, jossa olen ollut – toisin sanoen jonkin verran hienovaraista uskoa, että se kestää tai että se on kuka olen.”

Monien meditaatioharjoitusten tavoitteena on päästä yhdistettyihin kokemuksiin. Yleensä tie kohti tavoitteen saavuttamista käy generatiivisten harjoitusten kautta, kuten keskittymällä kuvaan, mantraan tai seuraamalla hengitystä. Harvoin lukee tai kuulee jonkun saavuttavan yhdistäviä (tai transsendentteja) kokemuksia vastaanottavan prosessin kautta. Yleinen käsitys onkin, että tällainen voimakas ja perustava erillisen itsen muurien sortuminen voi tapahtua vain suurten keskittymisponnistusten kautta.

Kuitenkin, yhdistetty prosessi ja siihen liittyvät kokemukset kuvataan toisinaan antautumisen termein. Haluamisen sammuminen, minän tarinasta irtautuminen, vain irtipäästö ja sulautuminen jumalalliseen olemukseen. Nämä ovat tyypillisiä kuvauksia generatiivisen harjoituksen seuraamisesta – kuten keskittymisestä yksitavuiseen mantraan ja lopulta harjoituksesta irtipäästämisestä sen johdettua rauhan ja vakaan keskittymisen tilaan. Yllättäen vastaanottava prosessi ottaa vallan hetkeksi, kunnes mieli löytää kohteen, johon se voi yhdistyä niin perusteellisesti, että syvämeditaatio ilmenee.

Lopuksi

Erilaiset meditaatiomenetelmät kytkeytyvät Siffin mallissa erilaisiin meditatiivisiin prosesseihin, jotka voidaan hahmottaa erillisinä mutta jotka käytännössä lomittuvat. Niin ikään eri menetelmissä edistyminen johtaa vaihtelevin painotuksin edistyneisiin prosesseihin, joita voidaan pitää harjoitusten päämäärinä. Avoimen meditaation joustava suhde muodolliseen harjoitukseen tarjoaa laajat kehykset lähestyä meditatiivista kokemusta, mikä voi merkitä joskus ennaltamääritettyjen menetelmien poisjättämistä tai toisaalta jonkin muodollisemman menetelmän seuraamista. Avainsana on herkkyys havaita mitä tilanne kulloinkin vaatii ja säilyttää siten lupa spontaaniuteen. Avoin meditaatio itsessään voi edustaa kutakin kuudesta prosessista ja johtaa kuhunkin kolmesta edistyneestä päämäärästä.

Kirjallisuutta

Kokkonen, Juhana (2015). Avoin meditaatio.

Siff, Jason (2010). Unlearning Meditation – What to Do When the Instructions Get In the Way.

Näkökulmia yhteenkuuluvuuteen (osa 1)

Posted on by Antti Salmiaho

Kevätsiivous suoritettu eli Bodhidharma ry:n vuotuinen kevätretriitti istuttu! Ryhmässä meditoimisessa on voimaa, mikä sai minut pohtimaan yhteenkuuluvuuden tärkeää roolia tietoisuustaitoharjoittelussa. Tuonnempana mainitsin tämän blogin nimestäkin löytyvän mettan (rakastava ystävällisyys) olevan myös eräs itsemyötätunnon ulottuvuuksista – muut ulottuvuudet ovat mindfulness ja yleinen ihmisyys, mistä jälkimmäisestä enemmän siis seuraavaksi. Yhteenkuuluvuuden mietiskely istuu lisäksi hyvin kevääseen, jolloin – Thich Nhat Hanhia vapaasti mukaillen – maasta puskee kukkamaisia kokoonpantuja muodostelmia, joissa näemme auringonpaisteen, sateen, ravinteikkaan maaperän, tuulen… muttemme millään kukan syvintä olemusta! Edes kukka ei siis ole kukka yksin, vaan ainoastaan yhdessä muiden elementtien kanssa.

Kuva: Pixabay

Yhteenkuuluvuuden kehityshistoriaa

Ihmislajin menestyksen kenties suurin selittävä tekijä on kykymme yhteistyöhön ainutlaatuisessa mittakaavassa. Tarve kokea yhteyttä muihin on tukenut selviytymistä: keräilijämetsästäjän heimossa hyvät suhteet muihin ovat mahdollistaneet keskinäisen huolenpidon, ravinnon hankkimisen yhdessä metsästämällä ja keräilemällä sekä jälkikasvusta huolehtimisen. Yksilöt, jotka ovat käyttäytymisellään rikkoneet yhteisön sisäistä harmoniaa, ovat nopeasti joutuneet ryhmän ulkopuolelle, mikä on alkuihmisen elämässä ollut äärimmäisen vakava tilanne selviytymisen kannalta. Tämä selittää myös nykyihmisen tarvetta kuulua yhteisöihin – vahvimmat kokemamme myönteiset ja kielteiset tunteet liittyvät tavallisesti jollain tavalla ihmissuhteisiimme.

Ihmisen yhteisöllinen historia selittää myös pitkälle ihmisaivojen suurta kokoa ja tiheitä hermoyhteyksiä suhteessa muun kehon kokoon. Tällainen aivojen otsa-, ohimo- ja päälaenlohkojen kehitys olisi ollut mahdotonta eristyneessä yksinäisyydessä. Aivojen ja koko muun hermoston kehitys sekä sosiaalinen vuorovaikutus ovat tarkkaan ottaen muodostaneet kehityshistoriansa varrella itseään vahvistavan kehän, jossa vuorovaikutus on mahdollistanut yhä monimutkaisempien hermostojen kehityksen ja kehittynyt hermosto puolestaan yhä monimutkaisemman vuorovaikutuksen. Tilannetta voi verrata lapsen kehitykseen, jossa vauva oppii aluksi aistikokemusten ja elekielen kautta yhdistämään kokemuksensa äänteisiin ja vähitellen puhuttuun kieleen, joka varastoi alkuperäiset kokemukset symboliseen asuun. Nämä jaetut symbolit edelleen mahdollistavat kokemuksen yhteenkuuluvuudesta perheeseen, kansallisuuteen, ihmiskuntaan… Toisaalta symbolinen kieli on mahdollistanut myös etäisyyden ottamisen alkuperäiseen kokemukseen, mikä osaltaan selittää nykyihmisen psykologista luonnosta vieraantumista.

Yhteisöllisyys sinällään ei ole ihmislajille ainutlaatuinen piirre – viihtyväthän lukuisat muutkin lajit ryhmissä, mikä on tukenut niiden selviytymistä ja kehittymistä nykyisenkaltaisiksi. Ihmisyhteisöille ominaisia monimutkaisia sosiaalisia kiemuroita on kuitenkin ollut mahdollistamassa juurikin mainittu alkeellisista eleistä kehittynyt kieliopillinen kieli, fonologinen kuvittelu eli kyky käyttää kieltä mielikuvien luomiseen, mielen teoria eli kyky ymmärtää ja ottaa huomioon muiden mielentiloja (vrt. mentalisaatio) sekä tietyt älykkyyden muodot kuten intuitio. Suhteessa muihin lajeihin ihmisaivojen erityisyyttä selittää ennemmin aivojen hermostollinen tiheys kuin varsinainen koko.

Tehokkaalla älyllisellä suorituskyvyllä on ollut myös hintansa, sillä aivot kuluttavat paljon energiaa – noin 20–40 % päivittäisestä kokonaisenergiasta. Tarvittavan lisäenergian saamista on ollut mahdollistamassa esimerkiksi ruoan kypsentämisen taidon oppiminen: tällöin ruoka on paitsi ollut ravitsevampaa, myös kovan tai sitkeän ruoan pureskeluun on kulunut vähemmän aikaa, joka on sitten voitu hyödyntää muilla kulttuurin syntyä ennakoivilla tavoilla. Yhteistyötaitojen ja älykkyyden kehitys ovat siis mahdollistaneet uudet taidot ja keksinnöt, jotka ovat edelleen vapauttaneet voimavaroja kiihtyvään sosiaalis-älylliseen kehittymiseen.

Tietoisuuden kehittyminen suhteissa

Ihmisaivoista löytyy lisäksi tietty hermosolujen luokka, jollaista ei löydy muilta eläimiltä ainakaan samassa mittakaavassa: nimittäin von Economo -hermosolut. Puhtaasti aivojen tasolla tarkasteltuna nämä erityiset hermosolut mahdollistavat osaltaan mielen teorian, mikä siis merkitsee muiden mielentilojen ymmärtämistä – tämä edelleen mahdollistaa empatian. Näiden solujen yleisyys ihmisaivoissa selittää kehittyneempää sosiaalis-älyllistä taitoa sekä itsetietoisuutta. Vuorovaikutustaitojen ja itsetietoisuuden taustalla on siis hermostollisesti sama soluluokka, mikä antaa viitteitä, että yhteisöllisyys on suoraan liitoksissa jopa itsemme kokemiseen tietoisena yksilönä. Tällainen yksilöllisen minuuden syntyminen lukuisten keskinäisriippuvaisten suhdeverkostojen tuloksena on kiinnostava paradoksi, jota filosofian puolella on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863–1931). Tietoisuuden kokoinen ilmiö on tietty vaikeaa mahduttaa vain solutieteeseen, mutta biologia ja sosiaalinen vuorovaikutus käyvät kauniisti käsi kädessä myös tietoisuuden kehittymisessä.

Niin ikään, tietoisuus on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa esiin nouseva ilmiö, mitä toisinaan hahmotellaan vertauksella virtauksista ja pyörteistä. Mikrotasolla suhde- ja vuorovaikutuskuviot elävät sisäistettyinä yksilössä aistimusten, ajatusten ja tunteiden monimutkaisina virtoina, jotka yhdistyessään muodostavat tietoisuutena ilmeneviä pyörteitä. Buddhalaisen psykologian tiivistävässä Abhidhamma-kirjallisuudessa tietoisuuden hetket (citta) puolestaan seuraavat ketjuna toisiaan kuin helminauhan helmet. Helmet edustavat nykyhetken kokemiseen liittyvää sisältöä, jota määrittävät esimerkiksi aistimukset, tunteet, ajattelu… Yksittäinen helmi voisi siis edustaa vaikkapa voimakasta tööttäysääntä, joka kaappaa huomiomme liikenteessä. Tästä näkökulmasta tietoisuustaitojen harjoittaminen on enenevässä määrin kasvattaa vapautta suunnata ja ylläpitää huomiota halutussa kohteessa, jolloin helminauhan kokoonpano on vähemmän arjen kaoottisten olosuhteiden armolla. Abhidhamman yleismallissa aistikokemukset siis nousevat peräkkäin. Neurotiede tarkentaa tätä näkemystä huomauttamalla, että aistikokemukset oikeastaan nousevat myös rinnakkain ja lomittain. Tässä päästäänkin jälleen virtauksiin ja pyörteisiin, jotka tuovat helminauhamalliin kaivatun dynaamisen ulottuvuuden: keskenään kilpailevien pyörteiden voimakkuus määrittää, mikä niistä ottaa virtauksen eli huomiomme haltuunsa – tai vaihtoehtoisesti kuinka taitavasti kykenemme itse luovimaan ristiaallokossa.

Zoomataan seuraavaksi huomion linssiä laajemmaksi. Makrotasolla vuorovaikuttamisen virrat ulottuvat ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin ja luontoon asti, mikä muistuttaa ihmisen paikasta osana laajempaa ekosysteemiä – ennemmin kuin siitä erillisenä hallitsijalajina. Inhimilliset makrotason pyörteet ilmenevät järjestäytyneinä yhteisöinä, jollaisia ovat perheet, kansat ja laajemmin kulttuurit. Luonnossa tällainen järjestäytyminen ilmenee esimerkiksi muurahaisten yhteistoimintana kekojen rakentamisessa ja kurkien järjestäytymisessä auraksi. Kukaan ei päätä tästä järjestäytymisestä yksin, vaan kokonaisuus nousee eräänlaisena ylätasona näennäisen kaaoksen keskeltä – aivan kuin sinfonia, jonka yksittäiset nuotit kokoonpanevat kauniisti soivan kokonaisuuden. Tietoisena yksilönä eläminen osana laajempaa yhteisöä on kaksisuuntainen prosessi, jossa yhtäältä muokkaamme maailmaa toiminnallamme ja samalla tulemme itse sen muokkaamiksi. Tämän näkökulman mukaan tietoisuus ja ympäröivä maailma ovat siis pohjimmiltaan erottamattomalla tavalla yhtä: tietoisuus ilman aistimuksia, ajatuksia ja tunteita olisi kuin pyörre ilman vettä. Samoin sinfonia ilman yksittäisiä säveliä olisi melko erikoinen ajatus. Makrotason pyörteet – kuten kulttuuri ja erilaiset ryhmittymät – eivät tietenkään ole itsessään tietoisia toimijoita kuten ihminen, lisättäköön.

Yhteenkuuluvuuden ulottaminen koko ekosysteemiin on ekopsykologiasta ja järjestelmäajattelusta tuttu teema, joka on ajankohtainen varsinkin nykyisenä ekokriisin aikana. Viisausperinteissä aihetta on otettu haltuun esimerkiksi natiiviamerikkalaisissa kulttuureissa, ekoteologiassa ja osallistuvassa buddhalaisuudessa (engaged Buddhism) tai ekodharmassa. Palataan tähän tarkemmin tuonnempana… Luonnosta puheen ollen, itsetietoisuuden kykyä on havaittu myös muun muassa apinoilla, delfiineillä, eräillä valaslajeilla ja nykyisin jopa variksilla. Homo sapienseina emme siis ole ainoita taitavia veneenkäsittelijöitä olemassaolon virtauksissa ja pyörteissä!

Kirjallisuutta

Anuruddha, A. & Bodhi, B. (1993). A comprehensive Manual of Abhidhamma : the Abhidhammattha Sangaha of Ācariya Anuruddha. Buddhist Publication Society.

Bregman, R. (2020). Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa. Atena-kustannus.

Heiskanen, I. & Kailo, K. (2007) Ekopsykologia ja perinnetieto – polkuja eheyteen. Suomi: Green Spot -kustannus.

Kolb, B., & Whishaw, I. Q. (2015). Fundamentals of human neuropsychology. New York, NY: Worth Publishers.

Neff, K. (2011). Self-compassion: stop beating yourself up and leave insecurity behind. New York: William Morrow.

Skarp, A.-P. (2018). G. H. Mead: Mieli ja minä. Helsinki: Books On Demand.

Skarp, A.–P. (2019). Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus. Helsinki: Basam Books.

Virtanen, A. (2021). Psykologinen palautuminen. Suomi: Tuuma-kustannus.

Haastattelu: Meditaatiolla kohti universaalia näkökulmaa

Posted on by Antti Salmiaho

Kansan tahto 1/2022

Teksti: Petteri Moilanen

Meditaatio on nostanut länsimaissa suosiotaan ja sitä pidetään usein vastakohtana hektiselle sekä informaatiotäyteiselle elämälle, mutta mitä se oikeistaan on ja kenelle se sopii? Tähän kysymykseen vastaa meditaatiota ja mindfulnessia harjoittava Antti Salminen, jonka meditaatioura käynnistyi hänen ollessaan siviilipalveluksessa Muhoksen kirjastossa vuonna 2007.

”Olin aina ollut kiinnostunut uskonnosta ja filosofiasta, erityisesti eksistentialismista, ja meditaation käsitteeseen törmääminen oli iso ahaa-elämys”, Antti Salminen avaa alkuinnostustaan meditaatiota kohtaan. Ensimmäiset kosketukset meditaatioharjoituksiin Salmiselle tulivat muun muassa mindfulness-pioneeri Jon Kabat-Zinnin tuotannosta sekä zen-kirjallisuudesta. Jälkimmäiselle ominainen samuraimentaliteetti innoitti Salmista omistamaan istumameditaatiolle vakituisen paikan vuorokausirytmissään, mikä jäsentää edelleen hänen arkeaan, joskin Salminen korvaa istumista toisinaan myös liikunnallisilla kehomieliharjoituksilla. Salmisen meditaatioharjoittelua potki eteenpäin mukavan ryhmän löytäminen, nykyinen Oulun mindfulness ry., jossa hän myös jakaa ohjaajavastuuta.

Pysähtymistä kokemuksen äärelle

Mitä meditaatio oikein on? ”Itselleni meditaatio merkitsee pysähtymistä kokemuksen äärelle — ikään kuin kysymistä ’mitä minulle kuuluu juuri nyt’. Paalinkielinen termi sati, josta mindfulness on johdettu, kääntyy suurin piirtein valppaaksi tarkkaavuudeksi ja oman toiminnan mielessä pitämiseksi”, Salminen kiteyttää. Yksinkertaisimmillaan mindfulness onkin systemaattista tarkkaavuuden suuntaamista, joskin se voidaan hahmottaa myös laajemmin koko inhimillisen olemisen oivaltavaan ymmärtämiseen tähtäävänä tietoisuustaitojen kokonaisuutena. Länsimaisen mindfulnessin vaikutusvaltaisimmat juuret ovat buddhalaisissa viisausperinteissä, joissa varsinainen mindfulness on yksi osa-alue laajemmassa paletissa, Salminen valottaa.

Omien mielenliikkeiden havaitseminen vinoumineen helpottaa muiden ymmärtämistä, mikä taas luo pohjaa empatialle.

Salmisen mukaan esimerkiksi itsemyötätunnon tutkimus terapeuttisine sovelluksineen linkittyy kiinteästi myös mindfulnessiin — se niin ikään on ammentanut vaikutteita buddhalaisesta ajattelusta, jossa myötätunnon käsite on keskeinen. Tietoisuustaitojen ja myötätunnon kaltaiset teemat ovat kuitenkin niin yleisinhimillisiä, että olisi väärin liittää ne vain jonkin yksittäisen perinteen omiksi. Sikäli on tervetullutta, että näitä perinteisesti uskonnon piiriin liitettyjä teemoja on alettu lähestyä vakavasti myös kokeellisessa mielessä, Salminen toteaa.

Kohti universaalia näkökulmaa

Salmisen mukaan meditatiiviseen olemisen tutkimiseen ja tarkasteluun näyttää liittyvän yleishyödyllisiä arvoja, kuten empatia eli myötätuntoinen eläminen. ”Tarkkaillessani vaikkapa hengitystä, keholla on taipumus hiljentää kierroksia ja edelleen mielellä tyyntyä, mistä seuraa selkeämpi ajatusten ja tunteiden havainnointi. Omien mielenliikkeiden havaitseminen vinoumineen puolestaan helpottaa muiden ymmärtämistä, mikä taas luo pohjaa empatialle,” Salminen avaa meditaation saloja. Mittauksissa tätä on havainnoitu nousseina oksitosiinitasoina, mikä liitetään tyyntymiseen, perusturvallisuuteen ja yhteenkuuluvuuteen. Yhteenkuuluvuus voidaan toki laajentaa muuhunkin elävään luontoon kuin ihmiseen, Salminen toteaa. ”Näen tietoisuustaitojen roolin erityisen polttavana nykyisenä ilmastokriisin aikana, mitä tulee tarpeeseen irtautua suppeasta heimoajattelusta kohti laajempaa universaalia näkökulmaa, jossa välittämisen piiri ulottuu oman navan ulkopuolelta koko ekosysteemiin.”

Meditaatio tutkimuskohteena

Meditaation suuntauksista mindfulness-meditaatiota on kaiketi tutkittu eniten. Viime vuosina vuosittain julkaistujen tutkimusten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti siitä mitä se oli vaikkapa 15 vuotta sitten, Salminen toteaa.

Tutkimuksissa on todettu esimerkiksi kasvanutta kivunsietokykyä, ahdistuneisuuden ja masennuksen uusiutumisen vähenemistä, fyysisen ja psyykkisen stressin vähenemistä sekä parempaa tunteidensäätelyä, muistia ja keskittymiskykyä, Salminen luettelee. Tutkimuksia löytyy hyvin kirjavasti ja varsinkin varhaisista tutkimuksista moni kaipaisi kehittelyä sekä tutkimustoistoja. Lisää tutkimuksia kaivattaisiin myös pitkän meditaatiokokemuksen vaikutuksista, sillä valtaosa tutkimuksista on ollut lyhyitä interventioita ja ne on tehty tyypillisesti vähemmän meditoinneilla henkilöillä, Salminen kertoo. Salmisen mielestä erityisen kiinnostavia kuitenkin ovat huolellisella otteella laaditut tutkimukset, jollaisia löytyy esimerkiksi psykologi Richard Davidsonin nimissä.

”Kokonaisuudessaan näyttää, että rentoutumisen ja tyyntymisen kaltaisiin vaikutuksiin voidaan yltää hyvinkin lyhyillä meditaatiohetkillä, mutta tietoisuustaitojen säännöllisellä harjoittamisella on mahdollista vaikuttaa myös kiinteämpiin persoonallisuuden piirteen kaltaisiin ominaisuuksiin kuten arjen resilienssiin”, toteaa Salminen.

Salminen hahmottaa tietoisuustaitojen harjoittamisen samalla tavalla yleishyödylliseksi kuin vaikkapa liikunnan harrastamisen.

Meditaation haasteet

Salminen hahmottaa tietoisuustaitojen harjoittamisen samalla tavalla yleishyödylliseksi kuin vaikkapa liikunnan harrastamisen. Kaikki liikuntalajit — saati meditoinnin muodot — eivät epäilemättä sovi kaikille, joten on hyödyllistä löytää juuri omalle kehomielikokonaisuudelle sopiva lähestymistapa. ”Usein kuulee, että varsinkin meditaation harjoittelutaipaleen alussa olisi hyvä edetä maltillisesti mitä tulee määrään, mikä on helppo allekirjoittaa — eihän maratonillekaan kannata lähteä minimivalmistautumisella.” Vähemmän kuitenkin puhutaan meditaation mahdollisista kielteisistä vaikutuksista myös kokeneemmille harjoittajille. Harjoituksen syventyessä tietoisuuden pintaan nousee monenlaista syvälle juurtunutta tavaraa, joka voi haastaa määrittelemään uudelleen, mitä ylipäätään on olla tietoinen olento.

”Oman meditaatiohistoriani varrelle osuneet suurimmat haasteet liittyvät juuri oman näkökulman yllättävään muuntumiseen ja suuntautumiseen. Psykologi ja meditaatio-opettaja Tara Brachia lainaten meditatiivisen syventymisen tiloja voisi verrata lentomatkana ilmakehän ulompiin kerroksiin, joissa normaalit aerodynamiikan lait eivät enää pädekään ja joissa navigoiminen edellyttää ennemmin ohjauspyrkimyksistä irti päästämistä kuin tavanomaisia korjausliikkeitä. Täydellisyyteen pyrkivänä ihmisenä irti päästämisen ja luottamuksen harjoittelussa on itselläni ollut tekemistä.”

Ei lääke kaikkeen

Salmisen mukaan mindfulnessia ei kuuluisi nähdä ihmelääkkeenä kaikkiin elämän ongelmiin. Sellaisena sitä toisinaan tavataan markkinoida. Tietoisuustaitojen harjoittamisella hiottu herkkyys kuunnella kehon ja mielen viestejä voi kuitenkin auttaa suuntaamaan huomiota työstämistä vaativille elämänalueille. Sen tyynnyttävä vaikutus luo myös turvallista pohjaa haastavien asioiden lähestymiseen — oli kyse sitten trauman kohtaamisesta tai työpaikkailmapiirin puheeksi ottamisesta, hän valistaa. Salmisen mukaan buddhalaisuuden ja hindulaisuuden piiristä löytyy tuhansien vuosien ajan luostariolosuhteissa koeteltuja näkemyksiä tietoisuuden luonteesta sekä systemaattisista tavoista lähestyä sitä kokemuksellisesti — olisi hieman ylimielistä tyhjentää näiden ydinarvo ainoastaan terveysvaikutuksiin, jotka toki ovat arvokas näkökulma myös. ”Samasta syystä joogan ja mindfulnessin kaltaiset harjoitukset ovat kestäneet aikaa. Ne ovat vanginneet jotain yleisinhimillistä, tarjonneet käytännön keinot lähestyä merkityksellisyyden kokemista, jota voisi varovaisesti kutsua myös pyhyyden kohtaamiseksi. Tämä merkityksellisyys on myös riippumaton tunnustuksellisuudesta, joskin uskonto voi itse kunkin luonteenlaadusta riippuen tuoda kaivatut linssit olemisen mysteerin ihmettelyyn”, Salminen päättää.

Viisaus ennen ja nyt

Posted on by Antti Salmiaho

Nykyistä maailmaa luonnehtivat paradoksit: kulttuurimme korostaa yhtäältä yksilökeskeistä hyvän elämän rakentamista ja toisaalta elämäntapaamme varjostavat maailmanlaajuiset dilemmat – tai ”viheliäiset ongelmat” (wicked problems) – kuten ekokriisi, joka haastaa radikaaliin yhteistyöhön kestävän tulevaisuuden eteen. Monimutkaisessa maailmassa viisaudella onkin aivan uudenlaista kysyntää. Viisaus itsessään on myös moniulotteinen ilmiö: Sen sosiaalinen ulottuvuus voidaan nähdä vastavoimana eristäytyneisyydelle, joka seuraa yksilökeskeisyyden ylikorostumisesta. Vastaavasti viisauden kognitiivinen ulottuvuus näyttäytyy vastavoimana viheliäisiä ongelmia luonnehtivalle tiedolliselle kompleksisuudelle ja silkalle informaatioähkylle. Kiinalaisessa kulttuurissa viisautta merkitseekin termi Zhi Hui, jossa pelkkä Zhi viittaa älylliseen tietoon, mutta koko sanayhdistelmä kokonaisvaltaiseen intuitiivis-henkiseen tietoon. Viisaus on siis jotain enemmän kuin vain tietoa sekä jotain, joka ei ole ainoastaan erillisen yksilön omaisuutta.

”Viisaus”-sanan alkuperä on indoeurooppalaisessa sanajuurella *ueid, joka viittaa havaitsemiseen ja näkemiseen, ja se voi verrata Kreikan sanaan idein, ’idea’ ja Latinan sanaan videre, ’nähdä’. Viisauden määritelmää voidaan hahmotella esimerkiksi seuraavanlaisten tekijöiden kautta: laajojen asiakokonaisuuksien havaitsemista, selkeää näkemystä, tilannesidonnaisuutta, itsetuntemusta, prososiaalista eettistä toimintaa… Eräs kätevä malli viisauden määrittelemiseksi on sosiologi Monika Ardeltin kolmiulotteinen viisausmalli (3D-WISE), jossa viisaus rakentuu kolmesta ulottuvuudesta: kognitiivisesta, reflektiivisestä ja myötätuntoisesta. Tämä kolmijako heijastelee mielenkiintoisella tavalla myös vanhoissa viisausperinteissä tunnettuja erittelyjä; kuten buddhalaisen kahdeksanosaisen tien jaottelua viisauteen (prajñā), moraaliin (śīla )ja meditaatioon (samādhi); tai Platonin ajatuksia viisaudesta logos- ja mythos-ajattelun tasapainon tuloksena. Logoksen edustaessa objektiivista, kognitiivista tai järkiperäistä ajattelua, mythos edustaa subjektiivisuutta, tunnetta, intuitiota, kehollisuutta sekä esimerkiksi luovuutta. Logos ja mythos vertautuvat kiinnostavasti myös psykologian kognitiiviseen ja humanistis-eksistentialistiseen suuntaukseen.

Nykyaikainen viisaustutkimus niin ikään herättelee henkiin tieteellistä kiinnostusta viisauden, hyveen ja eettisyyden kaltaisiin teemoihin, jotka ovat perinteisesti olleet pappien, runoilijoiden ja filosofien suosikkiaiheita, mutta jotka unohtuivat pitkäksi aikaa tieteellisestä keskustelusta esimerkiksi kovaa luonnontiedettä korostaneen positivismin sekä psykologian toista aaltoa luonnehtineen behaviorismin myötä. Kiinnostus näihin teemoihin heräsi kuitenkin jälleen filosofien keskuudessa toisen maailmansodan jälkeen – maailmaa ravistellut sota arvatenkin herätteli tarvetta etsiä merkitystä hävityksen keskeltä, mihin vastauksia tarjosivat osaltaan esimerkiksi eksistentialismi, hermeneutiikka ja fenomenologia. Filosofian – ja sittemmin myös psykologian kolmannen aallon – niin sanottu ”kehollinen käänne” haastoi yhtäältä uusplatonismista, keskiaikaisesta teologisesta ajattelusta sekä kartesiolaisuudesta kumpuavaa dualistista ajattelua ihmistieteissä, jotka pitkään lähestyivät tutkimuskohdettaan ihmistä ikään kuin mekanistisena koneena positivistis-behavioristista näkemystä mukaillen. Keho ja mieli yhtyivät vuorovaikutteiseksi keho-mieleksi, joka ei kellu tyhjiössä, vaan vuorovaikuttaa orgaanisena osana laajempaa monimuotoista ekosysteemiä tai yhteiskuntaa.

Kehollisen käänteen kaltaiset ajattelutavan muutokset raivasivat maaperää 1990-luvulla käynnistyneelle psykologian kolmannelle aallolle, jonka suuntauksista esimerkiksi humanistinen ja positiivinen psykologia lomittuvat nykyiseen viisaustutkimukseen. Humanistisessa psykologiassa korostetaan merkitystä ja itseymmärrystä kohti kasvavaa ainutlaatuista yksilöä ja toisaalta empatiaa muita kohtaan. Positiivinen psykologia on sittemmin kunnostautunut inhimillisten voimavarojen tutkimuksessa, missä tässäkin kirjoitelmassa mainitut viisausperinteet ovat olleet arvokas lähde. Varsinkin onnellisuustutkimus linkittyy vahvasti myös viisaustutkimukseen. Nykyaikaisen viisaustutkimuksen piirissä tunnistetaan aiempaa laajemmin esimerkiksi viisauden sosiaalinen ja yhteisöllinen ulottuvuus – yhteenkuuluvuus muiden ihmisten ja laajemmin luonnon kanssa tunnistetaan olennaisimmaksi perustarpeeksi myös motivaatio- ja työpsykologian piirissä suositussa itsemääräämisteoriassa.

Ajatus ihmisestä kokonaisvaltaisena, elimellisenä osana laajempaa keskinäisriippuvaista universumia, ei toki ole uusi: Kiinan taolaisessa ajattelussa viisas elämä on nimenomaan tuota perusykseyttä ilmaisevan Taon ymmärtämisen ja seuraamisen tulosta. Tao eli ”Tie” käsitetään universaalina perusperiaatteena, joka ohjaa kaikkea olemassaoloa ja jota sinänsä ei voi havaita muutoin kuin esimerkiksi luonnossa ilmenevän jatkuvassa virtauksessa olevan muutoksen kautta. Tätä muutosta kuvastaa taolaisuuden yin-yang-symboli, joka ilmaisee vastavoimien harmoniaa ja siitä syntyvää yhdistymistä wuji:a. Kiinasta puheen ollen viisauden käsitettä (Zhi Hui) onkin käytetty ensimmäisen kerran konfutselaisuuden, Kiinan toisen pääuskonnon, synnyn aikoihin n. 400 eaa.

Siinä missä viisaus on historian varrella usein ollut erottamaton osa uskontoa, jota ei monissa vanhoissa kulttuureissa ole samalla tavalla erotettu omaksi erilliseksi elämänalueekseen kuten tieteellis-rationaalisessa modernissa kulttuurissamme, yksi yleinen viisauden kategorisointi onkin jako inhimilliseen ja jumalalliseen viisauteen sekä käytännölliseen ja teoreettiseen viisauteen. Usein nämä tosiaan yhdistyvät keskenään, kuten Patanjalin joogafilosofiassa, jossa henkisen harjoituksen sekä eettisten ohjenuorien viitoittama viisas elämä johtaa vapautumiseen jumalyhteyden kautta. Jumalallisesta viisauden saavuttamisen polusta mainittakoon myös kristillisen teologi-filosofi Pseudo-Dionysios Areopagitan (n. 400–500 jaa.) kolmen tason malli, joka koostuu puhdistumisen, valaistumisen ja yhdistymisen vaiheista. Puhdistuminen viittaa synneistä vapautumiseen tunnustamalla ja työstämällä omaa kielteistä puoltaan, valaistuminen edelleen hyveiden harjoittamiseen ja Jumalan rakkauden mietiskelyyn sekä yhdistyminen jumalyhteyden saavuttamiseen rukouksen ja muun henkisen harjoituksen valmistamana armolahjana.

Viisauden maallistuneempi hahmottaminen kuvaa tietysti nykyistä viisaustutkimusta, kuten mainittua Monika Ardeltin viisauden kolmiulotteista mallia, mutta sekulaarimmalla viisauden filosofisella pohdinnalla on juurensa jo Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajattelussa. Esimerkiksi Platonin kirjoitusten kautta välittynyt tietomme Sokrateesta maalaa kuvan filosofista, jota luonnehtii nykytermein episteeminen nöyryys, eli ymmärrys oman tietämyksen rajallisuudesta. Tämä hahmotetaan viisaustutkimuksessa toisinaan yhdeksi viisaan tunnusmerkiksi – ”tiedän etten tiedä”. Aristoteles puolestaan hahmotteli loogista mallia, joka edelleen näyttäytyy taustavaikuttimena modernissa logiikassa ja argumentaation analyysissä – hänelle logiikka oli olennainen osa viisautta.

Kaiken kaikkiaan, vanha ja uusi lyövät kiehtovalla tavalla kättä viisaustutkimuksen kentällä. Viisausperinteiden klassikoita ei siis turhaan kutsuta ”ajattomiksi” – niissä kiteytyy jotain universaalia. Tästä esimerkkinä eri perinteistä löytyvien kolmijakojen samankaltaisuus Ardeltin viisausmallin kanssa: Buddhalaisen kahdeksanosaisen polun luokitus moraaliin, mietiskelyyn ja viisauteen voi nähdä vastaavan Ardeltin myötätuntoista, kognitiivista ja reflektiivistä ulottuvuutta. Samansuuntainen yhtäläisyys löytyy myös Pseudo-Dionysios Areopagitan puhdistumisesta myötätunnon tai etiikan ulottuvuutena, valaistumisesta kognitiivisena tai meditatiivisena ulottuvuutena sekä yhdistymisestä reflektiivisenä tai viisausulottuvuutena. Tämä on toki vapaata tulkintaa ja eroavaisuuksiakin traditioiden välillä tietysti löytyy. Siinä missä Kuuta osoittavat sormet ovat kautta aikojen näyttäytyneet erimuotoisina tai värisinä ympäri maailman, saman Kuun valaisevat säteet vaikuttavat kuitenkin paljastaneen ihailijoilleen totuuksia, jotka ovat edelleen ajankohtaisia – ehkä nyt enemmän kuin koskaan.

Kirjallisuus

Mindfulness: Practical Guide to Awakening (Joseph Goldstein)

Viisaus – käyttäjän opas (Jenni Spännäri & Eeva K. Kallio)

Kuva: Huushollimme viisausopettaja Sulevi meditoimassa