Avainsana: dharma

Kiitollisuus ennen ja nyt

Posted on by Antti Salmiaho


Kiitollisuus ei ole ainoastaan suurin hyveistä vaan myös muiden hyveiden äiti.

– Marcus Tullius Cicero (106 eaa. – 43 eaa.; vapaamuotoinen suomennos omani.)

Alkukeväällä 2022 minulla oli ilo osallistua dharma-opettaja James Barazin Awakening Joy -etäkurssille. Baraz oli mukana perustamassa Spirit Rock Meditation Centeriä yhdessä Jack Kornfieldin, Joseph Goldsteinin ja Sharon Salzbergin kaltaisten meditaatioskenen tervaskantojen kanssa. Mukavan yhteisöllisyyden ohella – kiitos mainion oululaisen porukkamme – kurssilta jäi päällimmäisenä mieleeni kiitollisuutta koskenut moduuli, jonka sanoma juurtui pian osaksi arkeani. Tämänkertainen blogipostaus on siis hedelmää tuosta siemenestä versoneesta puusta: pääasiallisena lähteenäni toimii Barazin kurssin ohella hänen samaa nimeä kantava kirjansa. Buddhalaisuuteen nojaavan viisausperinteisen näkökulman ohella tarkastelen myös kiitollisuuden tutkimusta, jota on ansiokkaasti tehty esimerkiksi positiivisen psykologian piirissä.

Kiitollisuus: viides brahmavihara?

Buddhalaisessa viisausperinteessä tunnistetaan vanhastaan neljä rajatonta mielentilaa eli brahmaviharaa. Ne ovat rakastava ystävällisyys (metta), myötätunto (karuna), myötäilo (mudita) ja tasapuolinen tyyneys (upekkha). Rajattomuus merkitsee, että nämä mielentilat lisäävät henkisiä voimavaroja sen sijaan että kuluttaisivat niitä. Tässä mielessä brahmaviharoita voitaisiin verrata emootiotutkija Barbara Fredricksonin (2013) kollegoineen tuottamaan näyttöön myönteisten emootioiden voimasta, joka näkyy nimenomaan yksilön ja yhteisön voimavarojen laajentamisena ja rakentamisena (broaden and build –hypoteesi).

Jotkut buddhalaisittain suuntautuneet meditaatio-opettajat ovat ehdottaneet, että kiitollisuutta voitaisiin pitää viidentenä brahmaviharana, johtuen sen syvällisestä muutosvoimasta ja tunnetasolla parantavasta vaikutuksesta. Kiitollisuus yhdistää sillan lailla kokijansa lempeästi tähän hetkeen ja toimii näkökulman avartajana. Sitä voi verrata myös peiliin, joka heijastaa katsojalleen takaisin kaiken sen ympäröivän hyvän, joka on muutoin altis hukkumaan arjen sumuverhon taakse.

Kiitollisuuden harjoittaminen

Yksinkertainen tapa lisätä kiitollisuutta arjessa on ottaa se esimerkiksi viikon teemaksi ja työstämisen kohteeksi: aktiivisesti pistää merkille ja herätellä arvostusta kaikkeen arjessa ilmenevään hyvään. Persoonallisuuspsykologin ja kiitollisuustutkija Robert A. Emmonsin suositusta mukaillen voimme pitää kiitollisuuspäiväkirjaa – tai vain päivittäin varata hetki aikaa satunnaisin väliajoin kiitollisuuden aiheiden huomaamiseen. Emmonsin (2013) varhaistutkimuksissa kiitollisuuspäiväkirjaa pitäneet raportoivat 25 % kasvaneesta koetun onnellisuuden tasosta kirjoitettuaan päivittäin viisi kiitollisuudenaihetta ylös kymmenen päivän ajan. Eräs tehokas keino on myös ottaa viikko-ohjelmaan kiitollisuusmeditaatio (ks. blogipostauksen loppupuoli), jossa määrätietoisesti mutta pakottamatta kutsumme esiin kiitollisuuden kokemusta.

Muutamia käytännön suuntaviittoja:

  • Aloita päiväsi miettimällä viisi asiaa, joista olet kiitollinen.
  • Kirjoita ylös asioita, joista olet kiitollinen, ja palaa niihin, kun tunnet tarvetta muistutukselle elämäsi hyvistä puolista.
  • Jaa kiitollisuutesi muiden kanssa. Tämä ei ainoastaan vahvista omaa koettua kiitollisuutta, vaan voi myös inspiroida muita tunnistamaan hyvää omassa elämässään.

On paikallaan muistaa, ettei kiitollisuus ole vain tunne vaan myös aktiivinen valinta. Voimme valita huomioida sitä mikä on hyvää jopa haasteiden kohtaamisen hetkellä. Tämä ei tarkoita vaikeuksien kieltämistä tai vähättelyä, vaan se on tapa tuoda tasapainoa ja perspektiiviä kokemukseemme. Evolutiivisesti ihminen on ehdollistunut skannaamaan ympäristön uhkatekijöitä, mikä nykymaailmassa on harvemmin samalla tavalla rakentavaa kuin keräilijämetsästäjän aikoina – tätä voisi kutsua negatiivisuusvinoumaksi. Positiivisessa psykologiassa ajatellaan, että tietoinen hyvässä rypeminen auttaa tasapainottamaan kielteisyysvinoumaa (Seligman, 2002). Kiitollisuuden harjoitus haastaa lähestymään elämää välttämisen sijaan: huomaamaan hyvän, mutta myös ne vaikeat asiat, jotka kaipaavat huomiota. Hiljattain edesmenneen zen-mestarin ja rauhanaktivistin Thich Nhat Hanhin (1926–2022) toteamusta lainaten: ”Viime viikolla podin hammassärkyä. Tänään se on tiessään. Kuinka ihmeellistä!”.

Rauhanaktivismista puheen ollen, kiitollisuuden voi nähdä myös voimakkaana myönteisen kapinan muotona kulttuurissamme, joka usein keskittyy siihen mitä meillä ei ole – luoden täten kroonista tyytymättömyyttä. Kiitollisuuden harjoittaminen auttaa näkemään, kuinka paljon rikkautta elämäämme oikeastaan kuuluu. Tällainen voimavara antaa virtaa myös esimerkiksi aktivismin vaativan polun valinneelle arjen shambhala-soturille (ks. esim. Macy & Johnstone, 2012).

Kiitollisuus muutosvoimana

Kiitollisuuden voima on muuntava: se voi alkemistisella kosketuksellaan muuttaa arkisen juhlavaksi, rutiinin iloksi ja tavallisen erityislaatuiseksi. Kiitollisuuden elämänlaatua kohentava vaikutus voi ilmetä monella alueella. Kenties huomaamme ihmissuhteidemme voivan paremmin, koemme enemmän iloa ja tyytyväisyyttä tai olemme yleisesti ottaen onnellisempia. Kun hyvän huomaamisesta tulee tapa, se kantaa kaunista hedelmää. Tästä on myös lupaavaa tutkimusnäyttöä, minkä saattelemana kiitollisuus löytyy Barbara Fredriksonin kymmenen myönteisen emootion listalta, samoin Martin Seligmanin ja kollegoiden (2002) 24:n luonteenvahvuuden listalta. Luonteenvahvuudet edelleen kategorisoidaan kuuden positiivisen psykologian ydinhyveen alle. Nämä hyveet ovat viisaus ja tieto, inhimillisyys ja rakkaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja transsendenssi, joista viimeisimpään kiitollisuus muiden muassa lukeutuu.

Kinin ja kollegojen (2016) mukaan kiitollisuuden harjoittamisen tuottamat muutokset aivojen aktiivisuudessa voivat olla voimavara jopa ahdistuneisuuden ja masennuksen keskellä – ainakin jos sairaus ei ole akuuteimmillaan. Tietoisuustaitojen näkökulmasta kiitollisuuden harjoittaminen auttaa lisäämään tilan tuntua lannistavien ajatuskulkujen keskelle – niin vaikealta kuin tuossa tilassa kenties onkaan kokea kiitollisuutta. Tämä ei tarkoita, että kiitollisuus ihmelääkkeenä poistaisi ongelmat, mutta se auttaa suhtautumaan niihin eri tavalla. Kiitollisuus voi olla myös oivallinen tapa rakentaa resilienssiä eli kykyä selviytyä vastoinkäymisistä (ks. esim. Lasota ja kollegat, 2022).

Kiitollisuus on lahja, jonka voimme antaa itsellemme päivittäin. Se ei maksa mitään tai vaadi paljoa aikaa, mutta sen vaikutukset voivat olla syvällisiä. Kiitollisuuden harjoittamisen muutosvoimaa kannattaakin kokeilla.

Viisausperinteinen näkökulma kiitollisuuteen

Buddhalaisen dharman ydinkokoelman, eli Paali-kaanonin, koostajat rakastivat listoja. Tämän innoittamana ohessa vaatimatonta pohdintaani kiitollisuuden ja dharman suhteesta yhteenvetomaisen listan muodossa. Lähteenä pääasiassa Barazin ja Alexanderin (2010) teos.

  • Kiitollisuus siunauksena ja ilona. Buddhan ”siunausten puheessa” eli mangalam suttassa – kiitollisuus on eräs siunatun ihmisen ominaisuuksista. Kiitollisuus tunnistetaan itsessään siunaukseksi ja iloon johtavaksi portiksi. Se voi toimia kehyksenä, josta käsin tarkastella maailmaa.
  • Mindfulness ja kiitollisuus. Mindfulness eli taitava tarkkaavuus on myös kiitollisuuden harjoittamisessa olennainen tietoisuustaito, jolla voidaan heikentää kärsimystä tuottavia tiloja sekä herättää ja vahvistaa onnellisuuteen johtavia tiloja kuten ystävällisyyttä, myötätuntoa ja selkeyttä. Tietoinen huomion kiinnittäminen kiitollisuuteen voimistaa kiitollisuuden tunnetta ja edesauttaa koettua onnellisuutta.
  • Kiitollisuus muodollisena harjoituksena. Kun yksilö alkaa etsiä hyvää elämästään, hän harjaantuu näkemään sitä kaikkialla. Tehokkaana harjoituksena mainittakoon Martin Seligmanin kuvaama kiitoskirjeen kirjoittaminen ja henkilökohtaisesti toimittaminen valitulle henkilölle, jota emme kenties koskaan päässeet kiittämään haluamallamme tavalla – tai helpompana aloituksena kirjeen laatiminen elämälle itselleen niin saavutetusta hyvästä kuin rakentavista oppitunneistakin.
  • Kiitollisuus ja anteliaisuus. Buddhalainen dharma korostaa antamisen ja jakamisen arvoa, mitä ei nähdä uhrauksena vaan onnellisuuden lähteenä. Antamisen viisautta kutsutaan danaprajnaparamitaksi, joka on siis yksi kymmenestä paramitasta eli viisauden täydellistymästä. Anteliaisuudella on sydäntä avaava ja siten iloa (pīti) lisäävä vaikutus.
  • Kiitollisuus ja suotuisat mielentilat. Huomion tietoinen kiinnittäminen iloa ja kiitollisuutta tuottaviin asioihin lisää taipumusta kokea ns. suotuisia mielentiloja. Kun ihminen on ystävällinen, antelias, rento ja rauhallinen, hän on altis kokemaan onnellisuutta ja hyvinvointia. Nämä ovat esimerkkejä suotuisista mielentiloista buddhalaisessa opetuksissa, ja kiitollisuus nähdään keinona kehittää niitä. Martin Seligman viittasi samansuuntaiseen ilmiöön hyvän huomaamisen harjoituksellaan.
  • Kiitollisuus näkökulman avartajana. Kielikuvana kiitollisuus on kuin satelliittilautanen, joka avaa aistimme laajalti vastaanottamaan ulottuvillamme olevaa runsautta. Näköaistin tutkimus on tärkeä osa neuropsykologista tietoisuuden tutkimusta – homo sapiens on korostuneen visuaalisesti suuntautunut laji. Niin ikään näköaistimme pieni keskusalue, huomion polttopiste, edustaa korkean resoluution tarkkaavuuden aluetta – vastaavasti suuri osa näkökentästä on matalamman huomiotason periferiaa (ks. esim. Baars & Cage, 2010). Arvomaailmamme ja taipumuksemme ohjaavat, mitkä ympäristön ärsykkeet nousevat periferiasta tarkemman havainnon kohteeksi, mikä asettaa mielestäni kiitollisuuden harjoittamisen muutospotentiaalin kiinnostavaan valoon. Vastaavasti koen aiheen avaavan mielenkiintoisia pohdintoja karman käsitteen lähestymiseen.
  • Opettajien ja opetusten tunnustaminen. Kiitollisuuden harjoittamiseen voi perinteiseen tapaan sisällyttää myös henkiset opettajat ja hyväntekijät, jotka ovat omistautuneet maailman kärsimyksen vähentämiselle viitoittaen suuntaa muille.

Lopuksi

Kiitollisuuden voidaan nähdä olevan syvällisessä yhteydessä rajattomien mielentilojen eli brahmaviharoiden (rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäilo, tasapuolinen tyyneys) harjoituspolkuun. Se edistää suotuisia mielentiloja, ilon ja hyvinvoinnin tunnetta. Kiitollisuus on myös yksi positiivisen psykologian klassisista tutkimuksen kohteista, jonka juuria voidaan tavoitella myös syvältä länsimaisen filosofian kulttuuriperinnöstä. Niin ikään rajauksen ulkopuolelle jääneenä kiinnostavana jatkoperehtymisen aiheena mainittakoon antiikin stoalaisen koulukunnan – ja tarkalleen roomalaisfilosofi Senecan (4 eaa. – 65 jaa.) – pohdinnat kiitollisuudesta moraalisena hyveenä. Kiitollisuuden tutkimus filosofian ja psykologian alueella on jälleen mainio esimerkki perinteisen ja modernin ystävällismielisestä kättelystä.

Kiitollisuusmeditaatio

Ohessa Patricia Ellsbergin Awakening Joy -kurssilla (2008) ohjaama kiitollisuusmeditaatio. Suomennos on omani.

——

Avaa mielesi kiitollisuudelle…

… hengitykselle, joka ravitsee jokaista solua kehossasi ja on ylläpitänyt sinua syntymäsi hetkestä lähtien.

… kehon ihmeelle, joka mahdollisista heikkouksista tai rajoitteistaan huolimatta palvelee sinua ja antaa sinun aistia maailman ihmeet.

… aivollesi, joka koordinoi kaikkia kehosi toimintoja ilman, että edes tiedostat sitä.

… tietoisuudelle, joka mahdollistaa sinun havaita, tuntea ja hämmästyä.

… silmille, jotka antavat sinun nähdä ympärilläsi olevan runsaan kauneuden – värit ja muodot, rakkaiden kasvot.

… korville, jotka mahdollistavat sinun kuulla lintujen laulun, tuulen kahinan lehdissä, ihmisten sanat sinulle ja lasten naurun.

… hajuaistille, joka antaa sinun nauttia kukkien tuoksusta, raikkaan ilman tuoksusta, lempiruoastasi.

… suullesi ja kielellesi, jotka mahdollistavat sinun maistaa maan hedelmiä, nauttia kypsästä persikasta tai suussasi sulavasta suklaasta.

… iholle, joka paitsi suojaa myös mahdollistaa sinun koskettaa ja aistia maailmaa, tuntea lämmön, viileyden, pehmeyden ja rakastetun kosketuksen.

… sydämelle, joka on sykkinyt uskollisesti koko elämäsi ajan, jopa ennen kuin synnyit.

Avaa itsesi ihmettelyn ja kiitollisuuden tunteelle tästä uskomattomasta lahjasta olla hereillä ja elossa tässä arvokkaassa ihmismuodossa. Se tosiasia, että olemme olemassa tai että mitään ylipäätään on olemassa, on ihmeellinen mysteeri. Elämme kaikki keskellä ihmettä.

——

Lähteet

Baars, B. J. & Gage, N.M. (2010). Cognition, brain, and consciousness: Introduction to cognitive neuroscience (2. painos).  Oxford: Elsevier.

Baraz, J., & Alexander, S. (2010). Awakening Joy: 10 Steps to Happiness. Bantam.

Baraz, J. (2022). Awakening Joy -kurssi.

Emmons, R. A. (2013). Gratitude Works! A 21-Day Program for Creating Emotional Prosperity. Jossey-Bass.

Fredrickson, B. L. (2013). Positive Emotions Broaden and Build. Advances in Experimental Social Psychology, 1–53. doi:10.1016/b978-0-12-407236-7.00001-

Kini, P., Wong, J., McInnis, S., Gabana, N., & Brown, J. W. (2016). The effects of gratitude expression on neural activity. NeuroImage, 128, 1–10. doi:10.1016/j.neuroimage.2015.12.040

Lasota, A., Tomaszek, K., & Bosacki, S. (2022). How to become more grateful? The mediating role of resilience between empathy and gratitude. Current Psychology, 41, 6848-6857. https://doi.org/10.1007/s12144-020-01178-1

Macy, J., & Johnstone, C. (2012). Active Hope: How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. New World Library​.

Seligman, M. E. P. (2002). Authentic Happiness: Using the New Positive Psychology to Realize Your Potential for Lasting Fulfillment. Free Press.

Meditaation kuusi prosessia

Posted on by Antti Salmiaho

Amerikkalainen meditaatio-opettaja Jason Siff on tunnettu Recollective Awareness:iksi kutsumastaan meditaatiotyylistä, jota luonnehtii utelias, avoin ja joustava lähestyminen meditatiiviseen harjoitukseen. RA-meditaation avoimuus merkitsee vapautta käyttää tai olla käyttämättä ennalta laadittuja menetelmiä harjoituksessa. Se kannustaa vastuunottoon, omakohtaiseen asiantuntijuuteen sekä herkkyyteen havaita itsessä eri aikoina nousevia tarpeita suhteessa tietoisuustaitoharjoitteluun. Recollective Awareness -tyyppiseen harjoitteluun kuuluu olennaiselta osin meditaatiopäiväkirjan kirjoittaminen, joka tuo uudenlaisen reflektiivisen otteen prosessiin. Tämä edelleen mahdollistaa hyvin omannäköisen suhteen luomisen meditatiiviseen työskentelyyn varsinkin harjoituspolun edetessä. Päiväkirjatyössä astutaan ulkopuolisen havainnoijan rooliin, mistä käsin omassa harjoitushistoriassaan voi nähdä elementtejä, jotka muutoin jäisivät helposti huomaamatta. Tässä Siffiä vahvasti referoivassa kirjoitelmassa puhun paljon myös avoimesta meditaatiosta, jollaista siis myös Recollective Awareness edustaa. Suomessa avoimesta meditaatiosta on puhunut niin ikään Siffin ajattelusta ammentanut Juhana Kokkonen kirjassaan ”Avoin meditaatio”.

Siff esittelee teoksessaan ”Unlearning Meditation” kuusi meditaation prosessia. Nämä ovat:

  1. Vastaanottava prosessi (The Receptive Process)
  2. Generatiivinen prosessi (The Generative Process)
  3. Ristiriitainen prosessi (The Conflicted Process)
  4. Tutkiva prosessi (The Explorative Process)
  5. Ei-osallistuva prosessi (The Non–Taking-Up Process)
  6. Yhdistetty prosessi (The Connected Process)

(Suomennokset omiani)

Tietoisuus prosesseista tukee esimerkiksi mainittua reflektoivaa päiväkirjatyöskentelyä. Siff korostaa kuitenkin, että prosessit ovat kokemuksia koskevia käsitteitä – työhypoteesejä – eivät kiveenhakattua totuuksia meditatiivisesta kokemuksesta. Niiden tiedostaminen voi silti auttaa jäsentämään myös varsinaisen harjoituksen kulkua. Jokainen prosessi on erilainen ja erillinen, mutta ajan myötä ne alkavat limittyä ja muuttua vähemmän erottuviksi, Siff päättää. Esittelen seuraavaksi kolme perusprosessia (vastaanottava, generatiivinen ja ristiriitainen) ja jatkan kolmella edistyneellä prosessilla (tutkiva, ei-osallistuva ja yhdistetty).

Vastaanottava prosessi

Vastaanottavassa prosessissa ollaan avoimia ja vastaanottavaisia ajatuksille, tunteille, aistimuksille ja havainnoille meditaation aikana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki kokemukset olisivat miellyttäviä tai helppoja – vastaanottavuus voi olla myös kivuliasta ja epämiellyttävää, ajoittain kaoottistakin. Vastaanottavuus merkitsee, että annetaan mielen toimintojen vain rullata omalla painollaan ilman aktiivista pysäytyspyrkimystä. Se ei ole jatkuvasti miellyttävä, rauhallinen tai optimaalinen tila.

Vastaanottavassa prosessissa meditaation harjoittaja antaa kokemuksen jatkua sellaisena kuin se on, vaikka esiin nousisi tarve muuttaa kokemusta tekemällä jotakin muuta, kuten noudattamalla ennestään tuttua meditaatio-ohjetta. Tässä prosessissa voi ilmetä myös vastarintaa, sillä mielelle on tyypillistä vastustaa uudenlaista radikaalia avoimuutta prosessin syventyessä.

Esimerkiksi jos olemme jatkuvasti tuoneet huomiomme takaisin hengitykseen pääasiallisena meditaatioharjoituksenamme, seurauksena on, ettemme ole tottuneet antamaan ajatusten tai tunteiden viipyillä pitkään tietoisuudessa meditaation aikana. Todennäköisesti olemme päätyneet pitämään tätä tiettyä meditaation tapaa ainoana oikeana tapana harjoittaa. Avoimen lähestymistavan opetuksiin törmätessämme saatamme kokea epäuskoisuutta, vastustustakin. Jos kuitenkin löydämme niistä jotain riittävän vakuuttavaa kokeillaksemme uudenlaista joustavampaa otetta, kuten vain istua ajatusten ja tunteiden kanssa tai jopa asettua dialogiin niiden kanssa, kertaiskulla tämä ohje sallii meidän rikkoa tapamme palata aina esimerkiksi hengitykseen. Tästä rikkomuksesta syntyy särö, josta uudenlaisen oivalluksen versot vähitellen pakottavat itsensä esiin. Se sallii antaa ajatusten ja tunteiden pysyä ja jatkua; ja tämä edelleen saa kyseenalaistamaan oletuksemme, että vaikkapa hengitystietoisuus on ainoa tapa meditoida. Joten vaikka palaammekin hengitykseen silloin tällöin, tämä tapahtuu suuremman kontekstin sisällä, jossa olemme vastaanottavaisia myös muille kokemuksen ulottuvuuksille. Esimerkkejä vastaanottavista harjoituksista ovat luonnollisen hengityksen havainnointi, tuntemusten nimeäminen ja avoin meditaatio.

Generatiivinen prosessi

Generatiivisessa (luovassa) prosessissa meditoija pyrkii aktiivisesti luomaan tai tuottamaan tiettyjä kokemuksia tai mielentiloja. Tähän tähtääviä harjoituksia ovat esimerkiksi metta-meditaatio, jossa pyritään tuottamaan rakkauden ja ystävällisyyden tila. Harjoituksissa generoinnin akti on tärkeä – ei riitä, että sattumalta kohtaa rakkauden ja ystävällisyyden tilan, vaan sen saavuttamiseen tulee käyttää asianmukaista meditaatioharjoitusta. Toki meditaatio-ohjeissa itsessään tavallisesti painotetaan lempeää huomion ohjaamista puristamisen sijaan. Painopiste on siis kyvyssä kehittää kykyä tuottaa tällaisia tiloja silloin, kun niitä tarvitaan.

Generatiivinen prosessi voi myös liittyä meditaatioharjoituksiin, joissa pyritään luomaan ns. ”alkuperäinen tila”. Näissä harjoituksissa on usein mukana ajatus, että alkuperäinen tila on ”totuus”, ”ydinolemus” tai ”asioiden todellinen laita”. Esimerkkinä hengityksen tietoisuuden harjoittaminen uskolla, että jatkuvasti hengitykseen palaaminen johtaa täysin heränneeseen ”puhtaaseen” tai ”alkuperäiseen” mielentilaan, on generatiivista. Pyrimme tuolloin luomaan mielentilan, jonka on kerrottu olevan perimmäinen tai optimaalinen tila.

On myös olemassa useita ohjattuja meditaatiomuotoja, jotka ovat epäilemättä generatiivisia, koska joku muu antaa suullisia ohjeita. Vaikka tällaiset meditaatiot ohjaavat harjoittajan tilaan, jota luonnehtii rauhallinen pysähtyminen ja tyyni vastaanottavaisuus kokemuksille, ne ovat silti generatiivisia harjoituksia.

Generatiivinen prosessi on pohjimmiltaan tekemisen prosessi. Se perustuu ponnisteluun, keskittymiseen ja sitkeyteen. Ponnistelun laatu voi olla aluksi karkeaa tai aggressiivistakin mutta tavallisesti se muuntuu hienovaraisemmaksi kokemuksen myötä. Huomion fokus on usein suunnattu yhteen asiaan kerrallaan, yhteen projektiin tai tavoitteeseen kerrallaan. Tällaisen keskittymisen ja ponnistelun ylläpitämiseen vaadittava sitkeys on usein julkimainitsematonta, jopa aliarvostettua, harjoitusperinteissä – ilman sitä ihmiset kuitenkin luopuisivat itselleen sopimattomaksi kokemistaan harjoitusmuodoista ennen aikojaan. Sitkeys kasvaa generatiivisen harjoittelun sivutuotteena. Tähän prosessiin kytkeytyvistä menetelmistä mainittakoon mantran toistaminen, rakastava ystävällisyys (metta) sekä monet hengityksen tarkkailun harjoitukset kuten sisään ja uloshengitysten seuraaminen ja hengitysten laskeminen.

Ristiriitainen prosessi

Ristiriitainen prosessi liittyy sisäiseen kamppailuun, tiukkaan kontrolliin ja vastarintaan. Se ilmenee, kun kokemuksiin suhtaudutaan tavalla, joka samalla pyrkii pääsemään niistä eroon. Ristiriitainen prosessi syntyy useimmiten, kun yritämme tehdä generatiivista harjoitusta, jota mielemme ryhtyy vastustamaan. Jos jatkamme generatiivista harjoitusta ristiriitaisessa prosessissa, tilanne usein pahenee, muuttuu jännittyneemmäksi, painostavammaksi ja kivuliaammaksi. Pitämällä tiukasti kiinni generatiivisista ohjeista, kun emme ole generatiivisessa prosessissa, luomme vain lisää sisäistä ristiriitaa. Otollinen keino irtautua konfliktin ruokkimisesta on luopua generatiivisesta harjoituksesta hetkeksi ja siirtyä vastaanottavaan harjoitukseen ja siten vastaanottavaan prosessiin.

Ristiriitainen prosessi ei ole vain kamppailua, joka johtuu yrittämisestä tehdä generatiivista harjoitusta, kun olosuhteet eivät ole sille suotuisat. Sen juuret usein ulottuvat paljon syvemmälle ja se on ilmiönä laajempi, sillä meditaatioharjoitukseen liittyy enemmän kuin vain ohjeet. Voimme olla ristiriidassa ohjeiden kanssa ja yrittää tukahduttaa epäilymme sekä jatkaa edelleen konfliktin kokemista harjoituksemme tunnustamattomana taustana. Tällainen konflikti koskien opetuksia ja näkemyksiä, jotka meille on opetettu ja jotka näin ollen oletettavasti pitäisi omaksua tai ymmärtää, ei ole jotakin jota tulisi torjua harjoituksessa – ennemmin se on jotain, joka olisi itsessään hyödyllistä ottaa tutkivan havainnoinnin kohteeksi.

Vastaavasti konfliktit moraalista, etiikasta tai mistä tahansa säännöistä ja normeista, jotka löytyvät harjoituksestamme, nousevat esiin vaatien tutkivaa huomiota – ei vain antautumista. Liian helposti omaksutaan vain kyselemättä vieras käyttäytymismalli, joka tulee kulttuurista, joka ei ole omamme ja josta tiedämme vähän. Annamme sille usein suuremman merkityksen kuin etiikalle ja moraalille, joiden kanssa itse kasvoimme. Esimerkiksi buddhalaiset munkkikoodit ja tapa, jolla länsimaiset munkit palvovat sekä seuraavat niitä kyseenalaistamatta, on tästä oivallinen esimerkki hieman kärjistäen.

Ristiriitaisen prosessin käynnistyessä on suotavaa viedä painopistettä generatiivisuudesta kohti vastaanottavaisuutta ja tutkimista. Mitä ristiriitainen kokemus haluaa viestittää? Onko ristiriitaa kohtaan mahdollista suhtautua lempeästi ja myötätunnolla? Tämä prosessi kutsuu käymään sisäistä dialogia tarkkaamattomien mielemme osatekijöiden kanssa. Mielestäni itsemyötätunnon harjoitusten suosio nykyisin on tervetullut lisä perinteiseen mindfulness-painotukseen tietoisuustaitojen kentällä juurikin tällaisen konfliktitaipumuksen vastavoimana.

Tutkiva prosessi

Tämä prosessi saattaa aluksi näyttää tavanomaiselta käsitteelliseltä ajattelulta, mielen rupattelulta, meditaatioharjoittelussa. Kun harjoituksessa käynnistyy sisäinen dialogi (tai monologi) siitä, mitä meditaatiossa tapahtuu (esimerkiksi meditaation kohteesta tai spontaanisti esiin nousevasta mielen ilmiöstä) on todennäköistä, että tutkiva prosessi on käynnissä.

Meditatiiviset tutkimukset ovat avoimia. Ei ole ensisijaista löytää vastausta, päästä johtopäätökseen tai saavuttaa päätöspiste. Olemme mukana tutkimusprosessissa ilman tarvetta paketoida lopputulosta heti saavuttaessamme oivalluksia, vaikka sellaisia saattaa esiintyä sarjoissakin – ja jopa siirtäen tutkimuksen fokusta yllättäviin suuntiin.

Yksi tärkeä osa tutkivaa prosessia on se, miten tartumme tiettyihin tutkimusalueisiin ja pysymme niissä jonkin aikaa. Tietty alue pitää meitä otteessaan – olemme siitä erittäin kiinnostuneita, ja tämä kiinnostus itsessään nostattaa uutta tarmokkuutta. Toinen puoli tutkivasta prosessista on tekemämme harjoituksen tutkiminen. Huomion kiinnittäminen tietämisemme tapoihin eli _miten_ tapahtuu (prosessi) on laadultaan erilaista kuin sen huomioiminen _mitä_ tiedämme (sisältö). Buddhalaisessa opetuksessa mindfulnessin neljästä perustasta tämä prosessi edustaa ilmiöiden (dharmojen) tutkimista.

Tutkivassa prosessissa tapahtuu suuri osa työstä, joka johtaa muutoskokemuksiin – pinttyneiden taipumusten tai rajoittavien uskomusten läpivalaisemiseen ja niistä vapautumiseen. Tämä prosessi johtaa oivalluksiin mielen toiminnan luonteesta. Oivallukset voivat olla myös tiedostamattomia tai valmistavia ja ilmetä vasta myöhemmin varsinaisen meditaatiosession jälkeen. Hyviä esimerkkejä tutkivasta meditaatiosta ovat avoimen meditaation ohella kysymisharjoitukset kuten huatou tai koan.

Ei-osallistuva prosessi

”Ei-osallistuva” prosessi on oma hassu suomennokseni, mutta Siff itse myöntää juuriterminkin ”non-taking-up” olevan lievästi kapulakielinen sanayhdistelmä. Käsitteellään Siff haluaa tehdä pesäeron esimerkiksi ”takertumattomuuteen” (non-grasping), sillä tämä edistynyt prosessi kuvaa tilaa, jossa ilmiöt nousevat ja poistuvat nopeasti tietoisuuden kentässä ilman orastavaakaan taipumusta pitää kiinni niistä. Ilmiöistä puuttuu itseyden tuntu, joka on liimaa takertumiselle. Ei-osallistuva prosessi on vapaan virtauksen tila, jossa kohteettomassa havainnoinnissa esiin nousevat ilmiöt eivät tule ruokituksi eivätkä siten saa mahdollisuutta viipyä ja kasvaa. Virtauksen voima ja itsettömyyden tuntu ovat tekijöitä, joka erottavat tämän prosessin esimerkiksi pelkästä vastaanottavasta prosessista.

Ollessamme tässä prosessissa voimme toisaalta kokea myös vastustusta, jolloin emme halua tulla vedetyksi mukaan haastaviin tunteisiin, ajatuskulkuihin tai epätavallisiin mielentiloihin. Saatamme lisäksi huomata olevamme avoimempia tietyille kokemuksille joskus ja vähemmän muina aikoina, vaikka pysymme ei-osallistuvassa tai vastaanottavassa prosessissa. Prosessi ilmenee kyvyssämme sallia kokemuksemme jatkua sellaisena kuin se on, riippumatta yllykkeistä muuttaa sitä esimerkiksi palaamalla meditaatio-ohjeeseen, joka meillä kenties aiemmin oli.  Saatamme myös kokea epävarmuutta annammeko prosessin jatkua, ja kuitenkin luottaessamme sisäsyntyiseen viisauteemme huomaamme tällä prosessilla olevan oma älykäs tapansa toimia.

Ei-vastaanottava prosessi on myös tapa luovuttaa kontrolli meditaatioistuntojen kulusta ja suunnasta. Sitä voisi verrata lentämiseen yläilmakehässä, jossa tavanomaiset korjausliikkeet eivät enää toimikaan kuten alemmissa kerroksissa. Ei-vastaanottava prosessi vertautuu buddhalaisen perinteen upekhaan eli tasapuoliseen tyyneyteen. Myös anattan eli ei-itsen opetukset kytkeytyvät tähän prosessiin.

Yhdistetty prosessi

Yhdistetty prosessi esiintyy yleensä meditatiivisen syventymisen ja kohteeseen sulautumisen tiloissa – perinteisesti puhutaan dhyana-tiloista. Tämä prosessi on kaikista kuudesta prosessista eniten ”meditatiivinen”, sillä se vastaa perinteisen meditaation päämääritelmää: yhtenäinen mielentila. Se on meditatiivinen prosessi, jossa havaitsija ja havaittu yhdistyvät. Tähän johtaneita havainnon kohteita ovat tyypillisesti voineet olla esimerkiksi hengitys, ääni tai visualisaatio.

Yhdistettyyn prosessiin liittyvät kokemukset nousevat esiin tavallisesti, kun arkiset itsekeskeiset huolenaiheet ja minuuteen takertuminen höllentävät otteensa. Monille harjoittajille ne näyttävät synnyttävän kokemuksen transsendentista tai korkeammasta itsestä – puhtaasta tietoisuudesta. Näissä kokemuksissa voi nousta esiin tietoa tai intuitiota metafyysisestä todellisuudesta, joka on maallisen mielen ulkopuolella. Saatamme tuntea paitsi että tällaiset kokemukset yhdistävät meidät korkeampaan totuuteen, myös että kokemukset itsessään ovat tuo totuus. Kokemusten kuvaukset tai ilmiasut tyypillisesti vaihtelevat harjoitusperinteen mukaan – kuvaukset voivat sisältää vahvaakin uskonnollista symboliikkaa riippuen tunnustuksellisten elementtien painotuksesta.

Pinnallisesti katsottuna yhdistetty prosessi ei vaikuta prosessilta, koska sitä ei koeta muuttuvana. Se vaikuttaa liian vakaalta ja kiinteältä sopiakseen yhteen tavallisten käsitystemme kanssa jatkuvasti muuttuvasta mielestä. Järkähtämättömän vakautensa vuoksi se on kuin vuori, joka lepää pilvien verhon alla niin, että kun vuori löydetään, tuntuu kuin se olisi aina ollut olemassa. Siksi tiettyjä yhdistettyjä kokemuksia luonnehtii ikuisuuden tuntu, jonka läsnäolo korvaa näennäisen kiinteän minuuden subjektiivisen todellisuuden perustana. Kun prosessi hiipuu ja palataan tavallisempiin tietoisuuden tiloihin, voidaankin helposti uskoa kyseisen tilan olleen aina olemassa – tämä kokemus kuuluu leimallisesti yhdistettyyn prosessiin. Ohessa Siffin oppilaiden päiväkirjaluonnosteluja esimerkkeinä, miten yhdistetty prosessi näyttäytyy meditatiivisen syventymisen tilassa:

”Menen välittömästi samadhiin (syvämeditaatio). Meditaation jatkuessa mietin, olenko itse asiassa samadhissa koko meditaation ajan. Erilainen näkemys – että samadhi on aina olemassa jossain määrin – mikä muuttuu on se, huomaanko tämän.”

”Huomaan, että minulla on jonkin verran hienovaraista kiintymystä tähän tyytyväiseen mielentilaan, jossa olen ollut – toisin sanoen jonkin verran hienovaraista uskoa, että se kestää tai että se on kuka olen.”

Monien meditaatioharjoitusten tavoitteena on päästä yhdistettyihin kokemuksiin. Yleensä tie kohti tavoitteen saavuttamista käy generatiivisten harjoitusten kautta, kuten keskittymällä kuvaan, mantraan tai seuraamalla hengitystä. Harvoin lukee tai kuulee jonkun saavuttavan yhdistäviä (tai transsendentteja) kokemuksia vastaanottavan prosessin kautta. Yleinen käsitys onkin, että tällainen voimakas ja perustava erillisen itsen muurien sortuminen voi tapahtua vain suurten keskittymisponnistusten kautta.

Kuitenkin, yhdistetty prosessi ja siihen liittyvät kokemukset kuvataan toisinaan antautumisen termein. Haluamisen sammuminen, minän tarinasta irtautuminen, vain irtipäästö ja sulautuminen jumalalliseen olemukseen. Nämä ovat tyypillisiä kuvauksia generatiivisen harjoituksen seuraamisesta – kuten keskittymisestä yksitavuiseen mantraan ja lopulta harjoituksesta irtipäästämisestä sen johdettua rauhan ja vakaan keskittymisen tilaan. Yllättäen vastaanottava prosessi ottaa vallan hetkeksi, kunnes mieli löytää kohteen, johon se voi yhdistyä niin perusteellisesti, että syvämeditaatio ilmenee.

Lopuksi

Erilaiset meditaatiomenetelmät kytkeytyvät Siffin mallissa erilaisiin meditatiivisiin prosesseihin, jotka voidaan hahmottaa erillisinä mutta jotka käytännössä lomittuvat. Niin ikään eri menetelmissä edistyminen johtaa vaihtelevin painotuksin edistyneisiin prosesseihin, joita voidaan pitää harjoitusten päämäärinä. Avoimen meditaation joustava suhde muodolliseen harjoitukseen tarjoaa laajat kehykset lähestyä meditatiivista kokemusta, mikä voi merkitä joskus ennaltamääritettyjen menetelmien poisjättämistä tai toisaalta jonkin muodollisemman menetelmän seuraamista. Avainsana on herkkyys havaita mitä tilanne kulloinkin vaatii ja säilyttää siten lupa spontaaniuteen. Avoin meditaatio itsessään voi edustaa kutakin kuudesta prosessista ja johtaa kuhunkin kolmesta edistyneestä päämäärästä.

Kirjallisuutta

Kokkonen, Juhana (2015). Avoin meditaatio.

Siff, Jason (2010). Unlearning Meditation – What to Do When the Instructions Get In the Way.

Näkökulmia yhteenkuuluvuuteen (osa 1)

Posted on by Antti Salmiaho

Kevätsiivous suoritettu eli Bodhidharma ry:n vuotuinen kevätretriitti istuttu! Ryhmässä meditoimisessa on voimaa, mikä sai minut pohtimaan yhteenkuuluvuuden tärkeää roolia tietoisuustaitoharjoittelussa. Tuonnempana mainitsin tämän blogin nimestäkin löytyvän mettan (rakastava ystävällisyys) olevan myös eräs itsemyötätunnon ulottuvuuksista – muut ulottuvuudet ovat mindfulness ja yleinen ihmisyys, mistä jälkimmäisestä enemmän siis seuraavaksi. Yhteenkuuluvuuden mietiskely istuu lisäksi hyvin kevääseen, jolloin – Thich Nhat Hanhia vapaasti mukaillen – maasta puskee kukkamaisia kokoonpantuja muodostelmia, joissa näemme auringonpaisteen, sateen, ravinteikkaan maaperän, tuulen… muttemme millään kukan syvintä olemusta! Edes kukka ei siis ole kukka yksin, vaan ainoastaan yhdessä muiden elementtien kanssa.

Kuva: Pixabay

Yhteenkuuluvuuden kehityshistoriaa

Ihmislajin menestyksen kenties suurin selittävä tekijä on kykymme yhteistyöhön ainutlaatuisessa mittakaavassa. Tarve kokea yhteyttä muihin on tukenut selviytymistä: keräilijämetsästäjän heimossa hyvät suhteet muihin ovat mahdollistaneet keskinäisen huolenpidon, ravinnon hankkimisen yhdessä metsästämällä ja keräilemällä sekä jälkikasvusta huolehtimisen. Yksilöt, jotka ovat käyttäytymisellään rikkoneet yhteisön sisäistä harmoniaa, ovat nopeasti joutuneet ryhmän ulkopuolelle, mikä on alkuihmisen elämässä ollut äärimmäisen vakava tilanne selviytymisen kannalta. Tämä selittää myös nykyihmisen tarvetta kuulua yhteisöihin – vahvimmat kokemamme myönteiset ja kielteiset tunteet liittyvät tavallisesti jollain tavalla ihmissuhteisiimme.

Ihmisen yhteisöllinen historia selittää myös pitkälle ihmisaivojen suurta kokoa ja tiheitä hermoyhteyksiä suhteessa muun kehon kokoon. Tällainen aivojen otsa-, ohimo- ja päälaenlohkojen kehitys olisi ollut mahdotonta eristyneessä yksinäisyydessä. Aivojen ja koko muun hermoston kehitys sekä sosiaalinen vuorovaikutus ovat tarkkaan ottaen muodostaneet kehityshistoriansa varrella itseään vahvistavan kehän, jossa vuorovaikutus on mahdollistanut yhä monimutkaisempien hermostojen kehityksen ja kehittynyt hermosto puolestaan yhä monimutkaisemman vuorovaikutuksen. Tilannetta voi verrata lapsen kehitykseen, jossa vauva oppii aluksi aistikokemusten ja elekielen kautta yhdistämään kokemuksensa äänteisiin ja vähitellen puhuttuun kieleen, joka varastoi alkuperäiset kokemukset symboliseen asuun. Nämä jaetut symbolit edelleen mahdollistavat kokemuksen yhteenkuuluvuudesta perheeseen, kansallisuuteen, ihmiskuntaan… Toisaalta symbolinen kieli on mahdollistanut myös etäisyyden ottamisen alkuperäiseen kokemukseen, mikä osaltaan selittää nykyihmisen psykologista luonnosta vieraantumista.

Yhteisöllisyys sinällään ei ole ihmislajille ainutlaatuinen piirre – viihtyväthän lukuisat muutkin lajit ryhmissä, mikä on tukenut niiden selviytymistä ja kehittymistä nykyisenkaltaisiksi. Ihmisyhteisöille ominaisia monimutkaisia sosiaalisia kiemuroita on kuitenkin ollut mahdollistamassa juurikin mainittu alkeellisista eleistä kehittynyt kieliopillinen kieli, fonologinen kuvittelu eli kyky käyttää kieltä mielikuvien luomiseen, mielen teoria eli kyky ymmärtää ja ottaa huomioon muiden mielentiloja (vrt. mentalisaatio) sekä tietyt älykkyyden muodot kuten intuitio. Suhteessa muihin lajeihin ihmisaivojen erityisyyttä selittää ennemmin aivojen hermostollinen tiheys kuin varsinainen koko.

Tehokkaalla älyllisellä suorituskyvyllä on ollut myös hintansa, sillä aivot kuluttavat paljon energiaa – noin 20–40 % päivittäisestä kokonaisenergiasta. Tarvittavan lisäenergian saamista on ollut mahdollistamassa esimerkiksi ruoan kypsentämisen taidon oppiminen: tällöin ruoka on paitsi ollut ravitsevampaa, myös kovan tai sitkeän ruoan pureskeluun on kulunut vähemmän aikaa, joka on sitten voitu hyödyntää muilla kulttuurin syntyä ennakoivilla tavoilla. Yhteistyötaitojen ja älykkyyden kehitys ovat siis mahdollistaneet uudet taidot ja keksinnöt, jotka ovat edelleen vapauttaneet voimavaroja kiihtyvään sosiaalis-älylliseen kehittymiseen.

Tietoisuuden kehittyminen suhteissa

Ihmisaivoista löytyy lisäksi tietty hermosolujen luokka, jollaista ei löydy muilta eläimiltä ainakaan samassa mittakaavassa: nimittäin von Economo -hermosolut. Puhtaasti aivojen tasolla tarkasteltuna nämä erityiset hermosolut mahdollistavat osaltaan mielen teorian, mikä siis merkitsee muiden mielentilojen ymmärtämistä – tämä edelleen mahdollistaa empatian. Näiden solujen yleisyys ihmisaivoissa selittää kehittyneempää sosiaalis-älyllistä taitoa sekä itsetietoisuutta. Vuorovaikutustaitojen ja itsetietoisuuden taustalla on siis hermostollisesti sama soluluokka, mikä antaa viitteitä, että yhteisöllisyys on suoraan liitoksissa jopa itsemme kokemiseen tietoisena yksilönä. Tällainen yksilöllisen minuuden syntyminen lukuisten keskinäisriippuvaisten suhdeverkostojen tuloksena on kiinnostava paradoksi, jota filosofian puolella on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863–1931). Tietoisuuden kokoinen ilmiö on tietty vaikeaa mahduttaa vain solutieteeseen, mutta biologia ja sosiaalinen vuorovaikutus käyvät kauniisti käsi kädessä myös tietoisuuden kehittymisessä.

Niin ikään, tietoisuus on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa esiin nouseva ilmiö, mitä toisinaan hahmotellaan vertauksella virtauksista ja pyörteistä. Mikrotasolla suhde- ja vuorovaikutuskuviot elävät sisäistettyinä yksilössä aistimusten, ajatusten ja tunteiden monimutkaisina virtoina, jotka yhdistyessään muodostavat tietoisuutena ilmeneviä pyörteitä. Buddhalaisen psykologian tiivistävässä Abhidhamma-kirjallisuudessa tietoisuuden hetket (citta) puolestaan seuraavat ketjuna toisiaan kuin helminauhan helmet. Helmet edustavat nykyhetken kokemiseen liittyvää sisältöä, jota määrittävät esimerkiksi aistimukset, tunteet, ajattelu… Yksittäinen helmi voisi siis edustaa vaikkapa voimakasta tööttäysääntä, joka kaappaa huomiomme liikenteessä. Tästä näkökulmasta tietoisuustaitojen harjoittaminen on enenevässä määrin kasvattaa vapautta suunnata ja ylläpitää huomiota halutussa kohteessa, jolloin helminauhan kokoonpano on vähemmän arjen kaoottisten olosuhteiden armolla. Abhidhamman yleismallissa aistikokemukset siis nousevat peräkkäin. Neurotiede tarkentaa tätä näkemystä huomauttamalla, että aistikokemukset oikeastaan nousevat myös rinnakkain ja lomittain. Tässä päästäänkin jälleen virtauksiin ja pyörteisiin, jotka tuovat helminauhamalliin kaivatun dynaamisen ulottuvuuden: keskenään kilpailevien pyörteiden voimakkuus määrittää, mikä niistä ottaa virtauksen eli huomiomme haltuunsa – tai vaihtoehtoisesti kuinka taitavasti kykenemme itse luovimaan ristiaallokossa.

Zoomataan seuraavaksi huomion linssiä laajemmaksi. Makrotasolla vuorovaikuttamisen virrat ulottuvat ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin ja luontoon asti, mikä muistuttaa ihmisen paikasta osana laajempaa ekosysteemiä – ennemmin kuin siitä erillisenä hallitsijalajina. Inhimilliset makrotason pyörteet ilmenevät järjestäytyneinä yhteisöinä, jollaisia ovat perheet, kansat ja laajemmin kulttuurit. Luonnossa tällainen järjestäytyminen ilmenee esimerkiksi muurahaisten yhteistoimintana kekojen rakentamisessa ja kurkien järjestäytymisessä auraksi. Kukaan ei päätä tästä järjestäytymisestä yksin, vaan kokonaisuus nousee eräänlaisena ylätasona näennäisen kaaoksen keskeltä – aivan kuin sinfonia, jonka yksittäiset nuotit kokoonpanevat kauniisti soivan kokonaisuuden. Tietoisena yksilönä eläminen osana laajempaa yhteisöä on kaksisuuntainen prosessi, jossa yhtäältä muokkaamme maailmaa toiminnallamme ja samalla tulemme itse sen muokkaamiksi. Tämän näkökulman mukaan tietoisuus ja ympäröivä maailma ovat siis pohjimmiltaan erottamattomalla tavalla yhtä: tietoisuus ilman aistimuksia, ajatuksia ja tunteita olisi kuin pyörre ilman vettä. Samoin sinfonia ilman yksittäisiä säveliä olisi melko erikoinen ajatus. Makrotason pyörteet – kuten kulttuuri ja erilaiset ryhmittymät – eivät tietenkään ole itsessään tietoisia toimijoita kuten ihminen, lisättäköön.

Yhteenkuuluvuuden ulottaminen koko ekosysteemiin on ekopsykologiasta ja järjestelmäajattelusta tuttu teema, joka on ajankohtainen varsinkin nykyisenä ekokriisin aikana. Viisausperinteissä aihetta on otettu haltuun esimerkiksi natiiviamerikkalaisissa kulttuureissa, ekoteologiassa ja osallistuvassa buddhalaisuudessa (engaged Buddhism) tai ekodharmassa. Palataan tähän tarkemmin tuonnempana… Luonnosta puheen ollen, itsetietoisuuden kykyä on havaittu myös muun muassa apinoilla, delfiineillä, eräillä valaslajeilla ja nykyisin jopa variksilla. Homo sapienseina emme siis ole ainoita taitavia veneenkäsittelijöitä olemassaolon virtauksissa ja pyörteissä!

Kirjallisuutta

Anuruddha, A. & Bodhi, B. (1993). A comprehensive Manual of Abhidhamma : the Abhidhammattha Sangaha of Ācariya Anuruddha. Buddhist Publication Society.

Bregman, R. (2020). Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa. Atena-kustannus.

Heiskanen, I. & Kailo, K. (2007) Ekopsykologia ja perinnetieto – polkuja eheyteen. Suomi: Green Spot -kustannus.

Kolb, B., & Whishaw, I. Q. (2015). Fundamentals of human neuropsychology. New York, NY: Worth Publishers.

Neff, K. (2011). Self-compassion: stop beating yourself up and leave insecurity behind. New York: William Morrow.

Skarp, A.-P. (2018). G. H. Mead: Mieli ja minä. Helsinki: Books On Demand.

Skarp, A.–P. (2019). Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus. Helsinki: Basam Books.

Virtanen, A. (2021). Psykologinen palautuminen. Suomi: Tuuma-kustannus.