Kaleva jututti Oulun mindfulness ry -ryhmäämme parhaillaan käynnissä olevan meditaation tutkimushankkeen tiimoilta, jossa Oulun yliopisto on osana kansainvälistä tiimiä. Linkki itse artikkeliin tämän blogipostauksen lopussa. Ohessa kuitenkin tiivistelmää Kalevan toimittaja Tinja Huovialan alkuperäistekstin pohjalta…
~ ~ ~
Oulun mindfulness ry:n ohjaajat Ari-Pekka ja Kirsi Skarp, Roosa Kämäräinen sekä Antti Salmiaho auttavat ihmisiä pysähtymään, hengittämään ja olemaan läsnä. Säännöllinen mindfulness-harjoittelu tuo osallistujille mm. selkeyttä, stressinhallintaa ja apua kehon jännityksiin.
Oulun yliopistossa tutkitaan parhaillaan osana kansainvälistä hanketta, miten meditaatio vaikuttaa kehoon solutasolla. Professori Seppo Vainion tutkimusryhmä on löytänyt verinäytteistä nanopalloja, eli aivojen tuottamia kalvorakkuloita, jotka sisältävät mikro-RNA:ta. Nämä voivat liittyä meditaation terveyshyötyihin – mm. tulehduksen säätelyyn ja solujen korjaamiseen. Tutkijat ovat kehittäneet laitteen, joka mittaa mielen toimintaa verestä. Mielen ja kehon välinen viestintä avautuu luonnontieteen keinoin.
Meditaatio voi ulkoisesti näyttää toimettomuudelta, mutta harjoittajan sisällä tapahtuu paljon. Harjoitus on sekä henkilökohtainen polku, hyvinvointikeino että uudenlaisen tieteen tutkimuskohde. Ajatukset liikkuvat, tunteet nousevat, keho viestii… Tämän mielen ja kehon vuoropuhelun ymmärtämiseksi Oulussa yhdistetään ohjattu mindfulness-harjoittelu ja huipputason luonnontiede. Säännöllinen harjoittelu voi laskea kierroksia, parantaa keskittymiskykyä ja lisätä myötätuntoa itseä ja muita kohtaan. Meditaatiolla on jo pitkään tiedetty olevan terveyshyötyjä – nyt niitä pystytään myös mittaamaan entistä tarkemmin.
Voiko läsnäolon taitoa ja opetussuunnitelmaa sovittaa yhteen? Onko oppiminen vain tiedon keräämistä vai voisiko meditatiivisella ei-tietämisellä olla annettavaa myös luokkahuoneessa? Kuka se oikeastaan on, joka oppii? Tietoisuustaitoharjoittelu on tehnyt tuloaan luokkahuoneisiin kontemplatiivisen pedagogiikan kautta tavoitteenaan monipuolistaa vallitsevaa käsitystä siitä, mitä oppiminen pohjimmiltaan merkitsee.
Kontemplatiivinen pedagogiikka haastaa vanhan rationalistispainotteisen oppimiskäsityksen kysyessään, voiko ihmisenä kasvaminen merkitä muutakin kuin mielen ja kehon hallintaa sekä tiedon kasvua. Informaatioähkyisessä, hälyisessä maailmassa onkin paikallaan kysyä Pulkkia ja Saarta (2014) mukaillen, voiko hiljaisuudesta oppia? Länsimaisessa opetusfilosofiassa oppiminen näyttäytyy perinteisesti melko rationaalisena, ajattelua painottavana toimintana. Tällaista oppimistapahtumaa luonnehtii tiedon tallettamisen metafora, jossa opettaja ikään kuin siirtää tiedon oppilaaseen mekaanisesti – kuin tallentaisi informaatiota tietokoneen kovalevylle.
Antiikin filosofiassa hyvää elämää koskevat kysymykset olivat keskiössä myös kasvatuksessa ja opetuksessa. Platon esitteli Valtio-teoksessaan koulutuksen jakamisen kolmeen vaiheeseen, joiden lopullisena päämääränä oli saavuttaa ymmärrystä ikuisten ja muuttumattomien ideoiden maailmasta – ainoasta todellisesta tiedosta. Tähän päästiin alkeisopetuksen (lukeminen, kirjoittaminen matematiikka), fyysisen harjoittelun (ruumiin ja luonteenpiirteiden kehittäminen) sekä filosofisen harjoittelun kautta (korkein ja harvoille valituille varattu koulutuksen muoto sekä tie ideaopin sisäistämiseen). Aristoteles toisti kolmijaon omalla tavallaan. Hän painotti kolmea tiedon ja niin ikään oppimisen päätyyppiä: teoreettista (episteme), käytännöllistä (phronesis) ja tuotannollista (techne). Siinä missä ensimmäinen eli teoreettinen tieto edusti loogis-matemaattista ja metafyysista tietoa, käytännöllinen tieto merkitsi moraalista hyveellisyyttä ja viisautta – teorian sovelluskykyä. Tuotannollinen tieto edelleen edusti käden taitoja kuten käsityötä.
Lienee selvää, että aristoteelisittain episteme eli teoreettinen tieto on saavuttanut vahvimman jalansijan moderneissa opetussuunnitelmissa, mihin on kuitenkin viime vuosikymmeninä tullut piristävä muutos. Jopa opetushallitus on linjannut tunnetaidot osaksi koulujen opetussuunnitelmia. Vastaavasti positiivinen ja kontemplatiivinen pedagogia ovat pyrkineet laajentamaan näkökulmaa kokemuksellisempaan suuntaan tasapainottavana tekijänä loogis-matemaattiselle painotukselle. Tämä itse asiassa edustaa paluuta juurille, antiikissa suosittuun ihmis- ja oppimiskäsitykseen, jossa koulutuksen nähtiin ensisijaisesti valmistavan filosofis-käytännölliseen elämäntaitoon. Aristotelesta mukaillen tähän kytkeytyviä ulottuvuuksia ovat päämäärä (telos), hyve (arete), yhteisöllisyys ja onnellisuus (eudaimonia).
Kontemplatiivinen pedagogia valjastaa tietoisuustaidot osaksi oppimistapahtumaa, mihin linkittyy myös laajempi yhteiskunnallinen perspektiivi: kasvatuksen, tiedon ja oppimisen kysymykset ovat aina myös kysymyksiä vallasta ja totuuden määrittelystä. Kuka päättää, mikä on oikein ja totta, millaisia arvoja seurata oman elämän johtotähtenä? Miten kirkastaa itselle sitä, kuka oikeastaan oppii? Tässä valossa itse rationaalisuus tulee uudelleen määritellyksi – phronesis, käytännöllinen viisaus, astuu tasa-arvoisena epistemen rinnalle. Oppiminen on tiedollis-kehollis-sosiaalinen tapahtuma – ei ainoastaan jotain erillisen yksilön aivoissa tapahtuvaa synapsien sähköistymistä.
Kontemplatiivisen pedagogian perusharjoitukset, kuten hengityksen seuraaminen ja kehon skannaus ovat vakiintuneet osaksi urheiluvalmennusta ja osittain jopa koulujen liikuntatunneille. Hiljainen, yhdessä toteutuva tietoisen hengittämisen hetki tukee kehoon juurtumista ja mielen selkeytymistä. Jatkuvasti arvioitavana olemisen tunne on omiaan ruokkimaan suoritusmentaliteettia, joka sisäistettynä periytyy sitten aikuisena työelämän orjuuttavaksi taustapiruksi, joka näyttäytyy esimerkiksi kroonisena riittämättömyytenä tai perfektionismina. Hengityksen äärelle hiljentyminen tai kehon skannaus turvallisessa ympäristössä voi olla tehokas vastalääke pakonomaiselle suorittamiselle somaattisten jumien höllentäessä otettaan. Tässä mielessä oppiminen näyttäytyy eräänlaisena ei-oppimisena: kehon rentoutuessa myös ajatusten valkoinen kohina saa tilaa laantua, vapauttaa tilaa avaruudellisemmalle olemisen tunteelle ja tuoreelle näkökulmalle, joka on hedelmällinen kasvualusta luovuudelle ja oivaltamiselle.
Nämä ovat toki vain eräitä esimerkkejä kontemplatiivisen pedagogiikan lähestymistavoista, ja on syytä myös painottaa tietoisuustaitoharjoittelun rajoitteita: mitään rakentavaa ei saavuteta pakon kautta, ja koulumainen ympäristö voi osalle oppilaista näyttäytyä viimeisenä paikkana, jossa mindfulnessa tuntuu mielekkäältä saati turvalliselta harjoittaa. Populaaripsykologisissa yhteyksissä puhutaan paljon trauman kohtaamisesta – tähän ei kuitenkaan opettajan aloitteesta tulisi missään nimessä ajaa vaikeista oloista ponnistavaa oppilasta luokkahuonetilanteessa. Opettajan tehtävänä ei ole yrittää toimia psykologina, vaikka kontemplatiivisen pedagogiikan työkalupakki tarjoaakin potentiaalisesti muutosvoimaista vastapainoa perinteiselle oppimistilanteelle.
Tietoisuustaitosovellutusten luovalle sisäänajolle on lukuisia väyliä niin luokkahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin. Mainitun liikunnanopetuksen ohella kontemplatiivinen pedagogiikka hiljentymisen painotuksineen istuu luontevasti elämänkatsomustiedon ja uskonnon opetukseen – onhan sinänsä sekulaarin mindfulnessinkin juuret itäisissä viisausperinteissä, ja meditaatio esiintyy myös kristillisessä traditiossa. Mindfulnessin ainakin näennäistä arvovapautta voidaan toki kritisoida, mutta sen ehdoton etu on tieteellisen lähestymistavan tuomassa joustavuudessa. Mindfulness-tyyppinen tietoisuustaitoharjoittelu istuukin loistavasti vaikkapa biologian tunnin yhteyteen, jossa tarkastellaan omaa sisäisen luonnon ilmenemistä hengityksen rytmissä, tai miksei ihan ulkoilmassakin metsäkylvyn kautta. Oman musiikkipedagogin kokemukseni valossa molemmat lähtökohdat – luokassa harjoittelu ja luontoaltistus – toimivat mainiosti motivoituneella oppilasporukalla.
Kuva: sisäisen luonnon tarkkailua
Kontemplatiivisella pedagogialla on potentiaali tuoda oppimiseen syvyysulottuvuutta: suoritusmentaliteettia liennytetään olemismentaliteetilla. Niin tärkeää kuin onkin muotoilla tavoitteita, joita kohden kurkottaa, yhtä olennaista on kyetä höllentämään välillä otetta tekemisestä. Jälkimmäinen on itse asiassa omiaan myös kirkastamaan näkemystä siitä, mikä perimmäinen tavoite ylipäätään oli, kuinka sitä kohden kannattaa suunnata tai jopa onko tavoitetta viisainta vaihtaa. Opettajan oma läsnäolo tai käänteisesti automaattiohjaus vaikuttaa oppimistapahtuman laatuun luonnollisesti olennaisella tavalla. Tietysti koulumaailmaa ohjailevat pitkälle myös rakenteelliset tekijät, uuvuttavat opetussuunnitelmat ja ylimääräisen sälätyön kasaantuminen yksittäisen opettajan harteille – nämä kasvavassa määrin haastavat nykyaikaista opettajaa tavalla, johon mikään pedagoginen lähestymistapa ei aina tarjoa tyhjentävää vastausta.
Kontemplatiivisen ja esimerkiksi positiivisen pedagogiikan edustama kokemuksellisempi, kehollisempi, ja yleisesti humaanimpi lähestymistapa tarjoaa kaivattua vastalääkettä myös yleisesti länsimaista ajatusmaailmaa kehystävälle individualismin eetokselle. Monimutkaistuneessa maailmassa harva kykenee suurtekoihin yksin. Yhteenkuuluvuus on voimavara, jonka jo Aristoteles tunnisti selkeästi (, kuten aiemmassa blogipostauksessani esittelin). Työ- ja koulumaailman rakenteelliset murrokset haastavat elinikäiseen oppimiseen, minkä ei tarvitse merkitä ainoastaan jatkuvaa osaamisen päivittämistä – se voi, ja mielestäni sen pitääkin, merkitä myös elävän kosketuksen säilyttämistä omaan inhimilliseen syvyysulottuvuuteen. Tämä ulottuvuus laajenee kehon rajojen yli koskettamaan aina laajempaa yhteisöä ja elävää ekosysteemiä.
Tietoisuustaitojen harjoittamisella on potentiaali valaista yksilön kehomielen syvärakenteita, mutta yhtälailla sosiaalis-yhteiskunnallisia rakenteita, joiden keskellä hän elää. Tämä näkökulma on syytä pitää esillä tuotaessa kontemplatiivista harjoitusta koulumaailmaan – näin vältetään mindfulness-harjoittelun rappeutuminen loputonta suorituskykyä palvovan talouskasvuajattelun rengiksi. Hyväksyminen, myötätunto ja mielenselkeys voivat tukea resilienssiä vaativissa olosuhteissa, mutta yhtälailla ne tilanteen vaatiessa ohjaavat kohti radikaalia muutosliikettä olosuhteiden säätämiseksi. Niin ikään tietoisuustaitoharjoittelu on paljon laajempi kokonaisuus kuin vain tekniikkapakki stressin hallintaan. Kun harjoittelun myötä vahvistettu mielenselkeys ja myötätuntoinen ote omaa ja maailman kärsimystä kohtaan yhdistetään arvotyöskentelyn viitoittamaan viisaaseen toimintaan, on kontemplatiivisella pedagogiikalla konkreettista annettavaa kestävän yhteisön rakentamiseen. Tässä projektissa läsnäolon taidossaan harjaantuneilla pedagogeilla ja opetussuunnitelmien laatijoilla on merkittävä näköalapaikka.
Kontemplatiivisen pedagogiikan tutkimuksesta
Siinä missä tietoisuustaitojen tutkimuksen mittakaava on laajentunut– etenkin Jon Kabat-Zinnin MBSR-sovellutusten myötä –1970- ja 1980-lukujen pioneerivuosista 2000- ja varsinkin 2010-luvun eksponentiaaliseen kasvuun, myös kontemplatiivisen pedagogiikan tutkimus on ollut kasvusuhdanteista, vaikka tietysti pienemmässä mittakaavassa. Mindfulness-tyyppinen harjoittelu on ollut näkyvimmin esillä tietoisuustaitotutkimuksessa, mitä on edesauttanut kabat-zinniläisen mindfulness-pohjaisen stressinhallinnan (MBSR) lähtökohtaisesti tutkimusnäkökulmaa huomioiva standardisoitu muoto. Terveydenhuollosta aina yrityskulttuuriin, työhyvinvointiin ja populaarikulttuuriin levinnyt tietoisuustaitoharjoittelu on luonnollisesti herättänyt kiinnostusta koulumaailmassakin, jossa tutkijoiden kiinnostus on koskenut oppilaiden stressinhallintaa ja hyvinvointia, keskittymiskyvyn ja oppimistulosten edistämistä sekä sosiaalisten taitojen ja empatian lisäämistä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tutkimuksien kertyminen on mahdollistanut kattavat meta-analyysit, jotka ovat tarjonneet lupaavaa näyttöä mainituilla alueilla.
Kriittisenä äänenä on tässäkin toki paikallaan huomioida mindfulness-tutkimuksia perinteisesti vaivannut vinouma, jossa myönteisiä tuloksia raportoidaan ja niistä uutisoidaan herkemmin kuin neutraaleja tai jopa kielteisiä tuloksia. Pienet verrokkiryhmät ja pitkäaikaistutkimusten vähäinen määrä ovat olleet eräs kritiikin aihe. Mindfulness-tutkimusyhteisö on myös reagoinut näihin puutteisiin itsereflektiolla, mistä mainittakoon esimerkiksi Van Damin ja kollegoiden (2017) artikkeli kehitysehdotuksineen.
Merkittävistä meta-analyyseistä nostettakoon esiin Watersin ja kollegoiden (2015) Contemplative Education: A Systematic, Evidence-Based Review, joka analysoi 15:ä erilaista vertaisarvioitua tutkimusasetelmaa, joissa tarkasteltiin meditaatio-ohjelman toteuttamista kouluympäristössä. Kaiken kaikkiaan ohjelman tyypistä ja kestävyydestä riippuen havaittiin merkittävää oppilaiden ahdistuksen ja stressin lievenemistä. Artikkelikokoelmista mittavaa kokonaisesitystä edustaa esimerkiksi Schonert-Reichlin ja Roeserin (2016) Handbook of mindfulness in education:Integrating theory and research into practice.
Suomessa Helsingin yliopiston ja Folkhälsanin Terve oppiva mieli -hanke (TOM) on niin ikään kunnianhimoinen ja merkittävä tekijä kotimaisen kontemplatiivisen pedagogiikan tutkimuksessa. Hankkeen tiimoilta vuosina 2014–2016 toteutetussa interventiotutkimuksessa osoitettiin tietoisuustaitojen harjoittamisen vahvistavan lasten ja nuorten resilienssiä sekä sosio-emotionaalisia taitoja. Edelleen sen havaittiin vähentävän masennusoireiden esiintyvyyttä. 3519 oppilaan otoksen vahvuudessaan TOM-interventio on ensimmäinen lajiaan Suomessa ja yksi kansainvälisestikin laajimmista ja metodologisesti vahvimmista tutkimuksista tietoisuustaitojen vaikuttavuudesta.
Kirjallisuutta
Pulkki, J., & Saari, A. (2014). Voiko hiljaisuudesta oppia? Kriittisiä näkökulmia kontemplatiiviseen pedagogiikkaan. Teoksessa Kortelainen, I., Saari, A., & Väänänen, M. (toim.). Mindfulness ja tieteet – Tietoisuustaidot ja kehotietoisuus monitieteisen tutkimuksen kohteena (s. 141-157). Tampere University Press.
Schonert-Reichl, K. A., & Roeser, R. W. (toim.). (2016). Handbook of mindfulness in education:Integrating theory and research into practice. Springer.
Van Dam, N. T., van Vugt, M. K., Vago, D. R., Schmalzl, L., Saron, C. D., Olendzki, A., … & Meyer, D. E. (2018). Mind the hype: A critical evaluation and prescriptive agenda for research on mindfulness and meditation. Perspectives on Psychological Science, 13(1), 36-61. https://doi.org/10.1177/1745691617709589
Waters, L., Barsky, A., Ridd, A., & Allen, K. (2015). Contemplative education: A systematic, evidence-based review of the effect of meditation interventions in schools. Educational Psychology Review, 27(1), 103-134. https://doi.org/10.1007/s10648-014-9258-2
Mitä viisaus on ja mikä siihen johtaa? Mitä tutkimuksella ja ihmiskunnan ajattomalla viisausperinnöllä on sanottavana aiheeseen? Miten viisaus kytkeytyy tietoisuustaitoharjoitteluun?
Minulla oli ilo avata 30-vuotisjuhlaansa viettävä Oulun Valonpäivät-festivaali luennolla viisaudesta. Teosofisen seuran Oulun looshille lämmin kiitos vuosikymmenien ahkerasta sivistystyöstä isojen teemojen parissa!
Ps. Mettaversumin youtube-kanava avattu. Olen siis nykyisin nolo tubettaja. 🙈
Viisauden tieteellinen määrittely on askarruttanut tutkijoita jo viisaustutkimuksen alkuvuosilta aina 70-luvulta lähtien. Kuinka asetella suurennuslasin alle, mitattavaan muotoon, niinkin monitahoinen ja historiallisesti latautunut termi kuin ”viisaus”? Tämä projekti on monitahoisuudessaan tuottanut aivan yhtä moniulotteisen kirjon tutkimusta – neurotieteestä ihmistieteisiin – kuin ilmiö merkittävyydessään ansaitseekin. Tässä kirjoitelmassa tunnustelen viisaustutkimuksen viimeisimpiä tuulia ja vertailen niitä valikoimieni kontemplatiivisten perinteiden ajattomaan sanomaan. Siinä missä aiempi artikkelini aiheesta lähestyi viisautta yleisen viisauden näkökulmasta, tässä tekstissä painopiste on henkilökohtaisessa viisaudessa. Löyhänä taustarakenteenani jäsentelen aihetta sosiologi ja viisaustutkija Monika Ardeltin kolmiulotteisen viisausmallin mukaisesti kognitiivisen, affektiivisen (tai myötätuntoisen) ja reflektiivisen ulottuvuuden kautta.
1. Henkilökohtainen viisaus
Tutkimuskentällä erästä merkittävää siirtymää edustaa tarkastelukulman vaihtaminen henkilökohtaiseen viisauteen (engl. personal wisdom) yleisen viisauden sijasta. Jälkimmäinen on nimittäin perinteisesti edustanut viisaustutkimuksen näkökulmaa aiheeseen. Tarkalleen yleisen viisauden tutkimus on merkinnyt universaalien eli kaikille kulttuureille yhteisten viisauden ominaisuuksien tarkastelua, mihin aineistoa on saatu esimerkiksi sananlaskuista ja historiallisten viisaina pidettyjen henkilöiden elämäntarinoista. Henkilökohtainen tai persoonallinen viisaus määrittyy rajatummin yksilön kyvyksi tai ominaisuudeksi – se on psykologiatieteen edustajien panos viisauden tieteelliseen tutkimukseen, ja sen ymmärtämiseen yksilön arkipäiväisessä elämässä ilmenevänä sekä hyvään elämään kytkeytyvänä hiljaisena tietona (engl. tacit knowledge). Aina teoreettisesta viitekehyksestä riippuen henkilökohtainen viisaus merkitsee yhtäältä syvällistä näkemystä (engl. insight) todellisuuteen ja elämän ilmiöihin sekä asiantuntevaa päätöksentekoa, jota luonnehtii itseohjautuvuus. Toisaalta henkilökohtainen viisaus näyttäytyy yksilön kykynä tai ominaisuutena, joka on mitattavissa neurologisina eroavaisuuksina suhteessa verrokkeihin. Viisaustutkimus siis kattaa niin psykososiaalisen kuin puhtaan biologisenkin ulottuvuuden, mistä voimme kiittää viime vuosikymmenien edistysaskelia aivokuvantamistekniikoiden alueella.
Muun muassa ikääntymistä tutkinut psykologi Granville Stanley Hall mainitsi luultavasti ensimmäisen kerran viisauden käsitteen tieteellisessä kontekstissa vuonna 1922. Viisaustutkimuksen siirtymä yleisestä viisaudesta henkilökohtaisen viisauden tarkasteluun puolestaan liitetään myös ikääntymistä tutkineen Ursula M. Staudingerin työhön. Kansanperinteessä ikääntyminen ja viisaus käyvätkin käsi kädessä, mikä on myös populaarikulttuurissa suosittu – ja pitkälle myyttinen – käsitys. Löytyyhän vanhan viisaan miehen arkkityyppi myös mytologioista ammentavasta jungilaisesta syvyyspsykologiasta. Tutkimuksen valossa ikä ei takaa viisautta, mutta iän mukana kenties karttuva kokemus on omiaan kerryttämään niin sanottua kitetytynyttä älykkyyttä erotuksena puhdasta älyllistä suorituskykyä ilmentävään joustavaan älykkyyteen (joka puolestaan heikkenee iän myötä). Meditaation vaikutuksia tutkineen Richard Davidsonin ja kollegoiden työssä vastaavalla tavalla pitkäaikaisia meditaation harjoittajia luonnehtii kiteytyneen älykkyyden kaltaiset ominaisuudet, kuten poikkeuksellinen resilienssi arjessa – kyky tyyneyden säilyttämiseen, myötätuntoon ja laajakatseisuuteen –, mitä ei ilmene lyhyempää meditaatiokokemusta tarkastelleissa interventioissa. Viisaus käsitteenä pitää sisällään kiteytyneeseen älykkyyteen kuuluvia elementtejä, mutta se on pelkkää älykkyyttä huomattavasti laajempi ilmiö.
Kuva: Tarot-korttien erakko vanhan viisaan arkkityyppinä
2. Kognitiivinen ulottuvuus ja olennaisen havaitseminen
Ikääntymistutkimus kuten viisaustutkimuskin poikkitieteellisinä tutkimusaloina liittyvät kiinteästi muun muassa kognitiotieteisiin. Viisaus on omiaan tehostamaan kognitiota (älyllistä suorituskykyä, ongelmanratkaisua, aistien toimintaa – se liittyy suoraan älykkyyteen ja tarkkaan ottaen olennaisen informaation havaitsemiseen aistiärsykkeiden paljoudesta (engl. relevance realization). Niin ikään kognitiivisen kyvykkyyden sekä edelleen viisauden kehittämisessä tehokas keino on harjoittaa kykyä huomata olennainen. Vanhastaan meditatiivinen työskentely on nähty keinona harjoittaa mielenselkeyttä, mikä ilmenee esimerkiksi joogafilosofian (esim. Patanjali) viveka:n käsitteessä: viveka käännetään usein erottelukyvyksi, joka auttaa näkemään mikä on totta ja mikä harhaa. Buddhalaisessa viisausperinteessä vipassana-harjoitus niin ikään tähtää selkeään näkemykseen ja oivallukseen. Mindfulness-harjoittelun vahvistama mielenselkeys on omiaan luomaan perustaa olennaisen havaitsemiselle, kuten Ari-Pekka Skarp (2022) aihetta oivaltavasti avaa nykyaikaisen tietoisuustaitoharjoituksen näkökulmasta.
Aivan kuin kontemplatiivisten perinteiden näkökulmassa usein painotetaan, mielenselkeyden luonnehtima viisaus ei tyhjene pelkkään älykkyyteen, joka viisaustutkimuksessa toki nähdään osana persoonallista viisautta. Ferrarin ja Weststraten mukaan viisaus merkitsee rationaalisuutta, joka ylittää itsensä, ja tämä edelleen lisää yksilön kykyä oivaltaa olennainen. Tällä tavalla viisasta henkilöä luonnehtii avoimuus uusille kokemuksille, syvällinen näkemyksellisyys (engl. insight), itsesäätely sekä laajaan näkökulmaan perustuva tietäminen – kaiken kaikkiaan reflektiivinen kyky tulkita maailmaa ja kokemuksia henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta käsin, mihin yhdistyy tunneäly ja tietoisuus omista arvoista. Staudingeria mukaillen tällainen kypsä persoonallisuus merkitsee henkilökohtaista viisautta.
Mielenkiintoisella tavalla mindfulness-termin paalinkielinen juuritermi sati merkitsee buddhalaisessa filosofiassa paitsi taitavaa tarkkaavuutta myös opetusten mielessä pitämistä – tässä mielessä mindfulness-harjoitukseen kytkeytyy olennaisesti myös mainittu arvotietoisuus. Viisauden, mielenselkeyden, erottelukyvyn tai kiteytyneen älykkyyden kehittäminen on siis pohjimmiltaan laajempi filosofinen ilmiö kuin mindfulnessin suosittu kabat-zinniläinen määritelmä ”hyväksyvä tietoinen läsnäolo” ensikuulemalla antaa ymmärtää. Taustalla vaikuttavat arvot ohjaavat olennaisen havaitsemista, ja näiden arvojen eettisyydellä on painoarvoa, missä määrin yksilön toimintaa voi luonnehtia viisaaksi.
Kuva: Mindfulness-harjoittelu on tehnyt läpimurron populaarikulttuuriin, kuten Time-lehden kansi vuodelta 2014 osoittaa. Viime vuosikymmeninä myös tietoisuustaitoharjoittelun arvoulottuvuuteen on kiinnitetty huomiota kasvavassa määrin.
3. Affektiivinen ulottuvuus
3.1 Eettisyys ja arvot
Olennaisen oivaltaminen näyttäytyy tärkeänä muuttujana myös Robert J. Sternbergin viisauden tasapainoteoriassa (engl. balance theory of wisdom). Teoria painottaa viisauden prososiaalista puolta: sen mukaan persoonallinen viisaus valjastaa yksilön tiedot ja taidot yhteisen hyvän maksimointiin, missä yhdistyy yhteiskunnallisen edun sekä omien ja muiden edun huomioiminen pitkällä ja lyhyellä tähtäimellä. Olennaisessa roolissa Sternbergin mukaan ovat myönteiset eettiset arvot, jotka ohjaavat yksilön toimintaa. Eettistä toimintaa hän on hahmotellut johtajuuden kontekstissa laatimansa kahdeksan askeleen prosessin kautta, missä tausta-ajatuksena on johtajana menestymisen kytkeytyminen tämän toiminnan eettisyyteen. Eettisyydelle näyttää todella olevan kysyntää, jos jopa kova bisnesmaailma johtajuusoppeineen on innostunut siitä!
Viisauden ja eettisten ohjenuorien yhteys ei toki ole uusi oivallus – löytyyhän eettisiä järjestelmiä kaikista vanhoista viisausperinteistä aina Raamatun kymmenestä käskystä, buddhalaisuuden viiteen ohjesääntöön (pali: pañcasīla) tai joogafilosofian viiteen yamaan ja niyamaan. Itseäni henkilökohtaisesti inspiroi, että tähän arvojen ulottuvuuteen on kasvavassa määrin alettu kiinnittää huomiota myös sekulaarin mindfulnessin harjoittamisen piirissä. Tämän pohjatyönä ovat toimineet terapiamaailman oivallukset kuten hyväksymis-omistautumisterapiaan kuuluva tietoisuustaitoharjoittelun ja arvotyöskentelyn oivaltava yhdistäminen.
Ammensi yksilö arvomaailmaansa vaikutteita sitten viisausperinteistä, terapiasta tai tutkimuksesta, arvojen eettisyys on mielenkiintoisella tavalla yhteydessä hänen kokemaansa hyvinvointiin ja elämän merkityksellisyyteen. Esimerkiksi autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden (itsemääräämisteoria) ydinarvoja tai perustarpeita tutkittaessa opiskelijoita pyydettiin arvioimaan missä määrin he tavoittelevat määrättyjä asioita elämässään (ks. Niemiec & Ryan, 2009). Osa päämääristä oli linjassa kolmen ydinarvon kanssa – esimerkiksi hyvät ihmissuhteet ja ihmisenä kehittyminen –, kun taas toinen osa oli pintapuolisempia – rikkaus, kuuluisuus, kauneus. Vuoden kuluttua vastaajien tilannetta kartoitettiin ja ilmeni, että aktiivinen tavoitteita kohden suuntautuminen oli tuottanut haluttuja saavutuksia. Ihmissuhteita arvostaneet olivat kokeneet suhteiden syvenemistä ja rahan priorisoineet olivat saaneet sitä lisää. Samalla kuitenkin havaittiin myös erityyppisten päämäärien vaikutus hyvinvointiin: perustarpeiden kanssa linjassa olleet päämäärät näyttivät lisäävän hyvinvointia, kun taas niihin liittymättömät päämäärät eivät – itse asiassa jälkimmäiset näyttivät jopa hieman lisäävän kielteisiä tunteita. Niin ikään, on arvokasta valita arvonsa ja tavoitteensa viisaasti.
3.2 Viisauden MORE-malli ja tunnetaidot
Mainituista ydinarvoista usein keskeisimpänä pidetään yhteenkuuluvuutta, joka tunnustetaan myös psykologitutkijoiden Judith Glückin ja Susan Bluckin 2000-luvun puolivälissä laatimassa viisauden MORE-mallissa tunnetaitojen kategoriana. Neljä kirjainta viittaavat tutkijoiden näkemykseen neljästä voimavarasta, joita ihminen tarvitsee viisastuakseen. M (sense of mastery) voidaan kääntää elämänhallinnaksi, O (openness) avoimuudeksi, R (reflectivity) pohdinnaksi tai itsereflektioksi ja E (emotion control) tunteiden säätelyksi eli tunnetaidoiksi. Tunnetaitoihin liittyen Glück ja Bluck painottavat empatian tärkeyttä – rakentava yhteistoiminta on olennaista niin viisaiden yksilöiden, ryhmien kuin yhteiskuntienkin synnyssä.
Neljän MORE-voimavaran yhdistyessä yksilö kykenee kehittämään a) viisautta itsessään ja ympäristössään, b) resielienssiä vaativien ja monitulkintaisten elämäntilanteiden keskellä sekä c) pohtimaan reflektiivisesti kokemuksiaan sekä integroimaan ne osaksi mielekästä elämäntarinaa – tämä taas auttaa oppimaan kokemuksista ajan kanssa. Viisaus kukoistaa, kun se jaetaan muiden kanssa. Jopa mielikuvaharjoitus, jossa vain kuvittelemme keskustelevamme ystävämme tai viisaan opettajan kanssa, on havaittu hyödylliseksi viisastumisessa (Staudingerin ja Baltesin mukaan).
Ei lienee yllättävää, että tällainen arkkityyppisen viisaan hahmoon samastumisen harjoitus löytyy eri muodoissaan myös lukuisista kontemplatiivisesta perinteistä: hindulaisuuden piirissä tantriset visualisaatiot, taolaisuuden viisaan tietäjän esimerkin seuraaminen (ks. Tao Te Ching), buddhalaisuudessa buddhaluonnon oivaltaminen ja kristillisessä ajattelussa Kristuksen kontemploiminen (”What would Jesus do?”). Kreikan filosofisista perinteistä mainittakoon stoalaisuus, jossa muun muassa korostettiin Sokrateen kaltaiseksi tulemista; epikurolaisuudessa vastaavasti kuviteltiin Epikuroksen antamaa viisaan toiminnan mallia elämänvalintoja tehtäessä ja Platon käytti sokraattista dialogia henkisenä harjoituksena. Tällä elenkhos-menetelmällä pyrittiin sisäistämään Sokrates, viisaan tietäjän arkkityyppi. (Esittelen tekstini lopussa käytännöllisen harjoituksen arkkityyppisen myötätuntoisen hahmon kanssa työskentelystä.)
Kuva: Sokrates (470-399 eaa.)
4. Typeryys – viisauden vastakohta
Kuten Sokrates muotoili (Platonin mukaan), tieto itsessään ei riitä typeryyden ylittämiseen, mutta typeryyden ylittäminen on viisauden tunnusmerkki. Tässä yhteydessä suomennan typeryydeksi englanninkielisen termin foolishness, jota käytetään viisaustutkimuksessa merkitsemään viisauden vastakohtaa – viisaus ja typeryys voidaan nähdä yhden jatkumon kahtena ääripäänä. Tarkkaan ottaen typeryys ei ole yhtä kuin tietämättömyys, vaikka tämä voi toki johtaa typeryyteen. Tutkijat John Vervaeke ja Leonardo Ferraro määrittävät typeryyden ytimeksi ”puuttuvan käsityskyvyn (engl. insight), joka vääristää välittämisen”. Tästä seuraa, että esimerkiksi tietäväinen mutta ei viisas yksilö, voi toimia elämässään holtittomasti ja tuottaa suurta tuhoa – kuten lukuisat maailmanhistorian diktaattorit, jotka varmasti olivat omalla häikäilemättömällä tavallaan älykkäitä, mutta joita tuskin voidaan pitää viisaina.
Viisauteen sisältyy eettinen ulottuvuus, joka niin ikään puuttuu typeryydestä. Niin sanottuna Akseliaikana (n. 800–200 eaa.) kehittyi neljä perustavanlaatuista viisausperinnettä Kreikassa, Palestiinassa, Intiassa ja Kiinassa. Erottavana tekijänä esiaksiaalisiin perinteisiin näissä traditioissa painotettiin kriittistä ajattelua, jonka tarkoituksena edelleen oli johdatella kohti henkilökohtaista transformaatiota. Tämän perustavan sisäisen muutoksen olennaisena ulottuvuutena nähtiin väkivallattomuus ja kärsimyksestä vapautuminen. On syytä myös painottaa, ettei tähän muutokseen ylletty yksinomaan teoreettisen pohdiskelun kautta, vaan viisausperinteet myös tarjosivat käytännön työkaluja itsen ja oman elämän narratiivin muuntamiseen. Tässä suhteessa olennaisia työskentelyn alueita oli juurikin oman ymmärtämättömyyden tunnistaminen, kukoistaminen henkilökohtaisten voimavarojen löytämisen kautta sekä lopulta mainittu itsen transformaatio. Typeryyden mielenkiintoisena vastavoimana näyttäytyy esimerkiksi kreikkalaisen perinteen episteeminen nöyryys, jota Sokrates osoitti kuuluisalla lausahduksellaan ”tiedän, etten tiedä mitään”.
Toinen kreikkalaiseen perinteeseen liitetty kuuluisa lainaus liitetään Delfoin oraakkelin kehotukseen, ”tunne itsesi”. Typeryyden ylittäminen ja itsen tunteminen käyvät käsi kädessä, sillä molempiin kytkeytyvä syväoivalluksen (insight) käsite merkitsee pintatason itsen sekä ajattelu- ja havaintokyvyn vinoumien läpi näkemistä – itsen transformaatio on samalla tiedonkäsittelyn (kognition) transformaatiota, eräänlaista metakognitiota. Informaatioyhteiskunnassa viisaalle tiedonkäsittelylle on kysyntää juurikin aiemmin mainitun olennaisen havaitsemisen kontekstissa, sillä tietoa on enemmän kuin kykenemme käsittelemään. Informaatioähky näyttäytyy esimerkiksi arkisena ajattelun tyhjäkäyntinä – aivojen lepotilaverkoston valkoisena kohinana.
4.1 Kognition vinoumat
Typeryys ei tosiaan merkitse tietämättömyyttä, vaan ennemmin kykenemättömyyttä luovia taitavasti ristiriitaisen informaation aallokossa. Tätä kykenemättömyyttä havainnollistaa hyvin lukuisat – jo evoluution ihmislajiin iskostamat – ajattelun vinoumat, joita psykologi-taloustieteilijä Daniel Kahneman on maineikkaasti käsitellyt työssään. Näistä mainittakoon esimerkiksi ankkurointivaikutus, ylivertaisuusvinouma, saatavuusheuristiikka, edustavuusvinouma ja hahmottamisvirhe. Evoluutionäkökulmasta yhdet vinoumat ovat usein tavalla tai toisella edistäneet selviytymistä keräilijämetsästäjän ympäristössä, mutta ovat auttamatta vanhentuneita työkaluja nykymaailmassa – toiset vastaavasti heijastelevat ihmiskognition valmistautumattomuutta kohdata modernisoituneen maailman monimutkaisuutta.
1.) Ankkurointivaikutus: ihmiset tukeutuvat usein ensimmäiseen saamaansa tietoon (ankkuriin) tehdessään päätöksiä.
2.) Ylivertaisuusvinouma:Taipumus arvioida omaa suorituskykyään, kykyjään tai ominaisuuksiaan keskimääräistä paremmiksi. Voi johtaa itsearvioinnin vääristymiseen ja estää realistisen itsetuntemuksen kehittymisen, mikä puolestaan voi vaikuttaa päätöksentekoon ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen.
3.) Saatavuusheuristiikka: taipumus arvioida tapahtumien todennäköisyyttä sen perusteella, kuinka helposti vastaavia esimerkkejä muistuu mieleen.
4.) Edustavuusvinouma: päätelmien teko todennäköisyydestä ja syy-seuraussuhteista perustuen siihen, kuinka edustavalta jokin tietty esimerkki vaikuttaa. ”Näin nämä asiat koetaan.” (esim. stereotypiat).
5.) Hahmottamisvirhe: kyvyttömyys ymmärtää tai arvioida suuria numeroita ja todennäköisyyksiä.
4.2 Typeryyden juuret
Irvingin, Vervaeken ja Ferraron käsite itseorganisoituva kriittisyys pyrkii selittämään hermoston ja ympäristön vuorovaikutuksen monimutkaistumista ja sen myötä nousevaa tietoista toimijuutta. Itseorganisoituva kriittisyys kytkeytyy aiemmin esiteltyyn olennaisen havaitsemiseen: aivot prosessoivat informaatiota jatkuvasti, erittelevät ja integroivat sitä, sekä niin ikään monimutkaistuvat edelleen – tämä taas mahdollistaa yhä hienovaraisemman kognitiivisen toiminnan, taitavamman sopeutumisen muuttuviin ympäristöihin ja viisauden kasvamisen emergenttinä ominaisuutena. Kognitiotieteilijä David Perkinsin mukaan tuo sama sopeutumiseen olennaisesti kytkeytyvä ominaisuus selittää myös inhimillistä typeryyttä.
On kiinnostavaa, miten ihmislajin sopeutumista ja siten viisasta toimintaa ohjaava kompleksinen itseorganisoituminen on samalla mahdollistanut kognition vinoumat ja niin ikään viisauden vastavoiman – typeryyden, jota voi kutsua myös loisivaksi prosessoinniksi (engl. parasitic processing). Vertaus loiseen on osuva, sillä typeryyden taustalla vallitsevat kognitiiviset prosessit ovat niin ikään itseään vahvistavia ja syvälle juurtuneita kuin viisauden vastaavat prosessit. Loisiva prosessointi voi kuitenkin johtaa ei-toivottuihin ja haitallisiin ajattelu- ja toimintamalleihin. Loisen tavoin se myös kuluttaa isäntäorganisminsa eli ihmismielen kognitiivisia voimavaroja.
Kuva: Loisiva prosessointi (tekoälyn näkemys)
5. Reflektiivinen ulottuvuus ja omaelämäkerrallinen käänne
Henkilökohtaisen viisauden tutkimus on pyrkinyt korjaamaan abstraktia yleisluontoisuutta, joka on kriitikoiden mukaan leimannut aiempaa yleisen viisauden tutkimuksen perinnettä. Esimerkiksi Ardeltin 3D-WS-teoria on saanut osansa tästä samaisesta kritiikistä. Merkittävänä oivalluksena henkilökohtaisen viisauden tutkimuksen kentällä näyttäytyy niin sanottu omaelämäkerrallinen käänne (engl. autobiographic turn), jossa viisautta lähestytään henkilökohtaisten elämäntarinoiden, narratiivien kautta. Tällainen omaelämäkerrallinen reflektiivinen työskentely väistää abstraktiuden sudenkuopat – sillä saavutetaan aiempaa tarkempi kuva, millaiset tapahtumat ja prosessit lopulta kuvaavat eri tavoin viisaiden ihmisten kehityspolkuja. Itse asiassa omaelämäkerrallisen narratiivin tuottamisen sinänsä on jo havaittu edistävän henkilökohtaista viisautta!
Tarinallisuuden ja viisauden suhteen oivalsivat gerontologit William L. Randall ja Gary M. Kenyon ja 2000-luvun alussa, mutta empiiriset kokeet aiheesta antoivat odotella itseään muutamalla vuodella. Sittemmin koeasetelmat ovat tarkastelleet muun muassa elämänkaaren aikana kohdattujen elämän oppituntien vaikutusta henkilökohtaiseen kasvuun ja itsereflektion suhdetta viisauteen. Persoonallisuuspsykologian klassikko Dan McAdams määrittelee narratiivisen elämäntarinan ”sisäistetyksi ja kehittyväksi narratiiviksi, joka tuo merkityksen, tarkoituksen ja yhtenäisyyden tunnetta ajan mittaan”. Psykologien Tilmann Habermasin ja Susan Bluckin määritelmässä omaelämäkerrallinen järkeily (engl. autobiographic reasoning) niin ikään merkitsee ”pohdinnan prosessia, jossa itseään peilaava ajattelu tai keskustelu henkilökohtaisesta menneisyydestä yhdistää elämän määrättyjä tapahtumia laajempaan ymmärrykseen itsestä ja maailmasta”. Tämän edelleen nähdään johtavan yhtenäisen narratiivi-identiteetin rakentumiseen sekä edelleen viisauteen.
6. Yhteenveto – viisauden haaste
Mihin viisautta tarvitaan maailmassa, jossa välitön biologinen selviytymisemme ja geeniemme eteenpäin välittäminen ei enää ole päällimmäisenä huolenaiheena? Modernit ympäristömme ovat tehneet sopeutumisesta verrattain helppoa verrattuna keräiljämetsästäjän tai vaikkapa antiikin kreikkalaisen arkeen. Siinä missä taitavat keinot olivat entisajan ihmiselle elintärkeitä – esimerkiksi työkalujen valmistamiseen vaadittava luovuus –, ei kamppailu hyvän elämän eteen ole päättynyt. Se on vain muuttanut muotoaan, ja monin osin piiloutunut arjen turruttavien mukavuuksien alle.
Kysymys viisaudesta on aina ollut myös kysymys hyvästä elämästä. Viisauden ilmenemismuodoissa on jossain määrin kulttuurisidonnaisia painotuseroja, mutta tämä perusta luonnehtii viisautta kaikkialla maailmassa. Homo sapiensin sosiaalisen perusluonteen myötä viisauskin kukoistaa parhaiten yhteisöissä – kuinka hyvän elämän projektimme palvelisi myös muiden etua eikä latistuisi itsekkääksi kyynärpäätaktiikaksi. Homo sapiensin suurin pelonaihe ei enää ole pimeässä luolassa vaaniva vuoristokarhu, vaan paljon kärsivällisemmin maastoutuva luonnonvoima: ilmastokriisi, resurssipula, kulttuuriset ja uskonnolliset konfliktit, yksilölliset ja kollektiiviset kognition vinoumat… Nämä arkkiviholliset, viheliäiset ongelmat, ovat omiaan pitämään viisauden haasteen ajankohtaisena. Haastetta ei ratkaista kääntämällä maailmalle selkä ja suuntaamalla kohti henkilökohtaista valaistumista tai taivaspaikkaa. Hindulaisessa ja mahayana-buddhalaisessa mytologiassa Indra-ukkosenjumalan verkko on osuva vertaus maailman keskinäisriippuvaisesta luonteesta: verkon jokainen solmukohta – luontokappaleista ihmisyksilöihin ja kansakuntiin – on universumi pienoiskoossa, mikä sisältää vahvan vastuun ja vastavuoroisuuden eetoksen. Samaan vastuun periaatteeseen viitataan maineikkaasti Jeesuksen sanoilla ” kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle”.
Viisaus on jotain, joka ytimeltään pakenee tarkkaa määrittelyä. Itseorganisoituvana prosessina se elää tilanteen mukaan – siinä on paljon samaa kuin zeniläisissä koan-arvoituksissa, jotka paradoksaalisuudessaan eivät koskaan tyhjene pelkkään teoretisointiin. Koanin lailla viisauden saavuttaminen merkitsee loogisen kuilun ylittämistä: tavanomaisten sääntöjen ja sosiaalisten normien tuolle puolen näkemistä, ja siten inhimillisen kulttuurin pioneerimaista edelleen kehittämistä. Viisas on kotonaan ei-kenenkään maalla, kompleksisten ja monitulkintaisten tilanteiden keskellä. Zen-munkki Shunryu Suzuki kutsui tällaista tuntemattoman avosylin kohtaavaa asennetta aloittelijan mieleksi. Tietoisuustaitoharjoituksen näkökulmasta viisautta ei voi vangita ohjesääntöihin, mutta se voi hyötyä menetelmistä ja muodoista, joita viisausperinteet ovat säilyttäneet ja kehittäneet eteenpäin satojen ja jopa tuhansien vuosien ajan – samoin se voi hyötyä apurakenteiden pois pudottamisesta aika ajoin etsiytyen aloittelijan mielen tuoreudella tietoisuutemme kartoittamattomien korpimaiden tuolle puolen.
Nykyaikaisen mindfulnessin piirissä painottuu vahvana läsnäolon eetos – kuuluuhan mindfulness-pioneeri Jon Kabat-Zinnin määritelmäkin suomennettuna ”hyväksyvä, tietoinen läsnäolo”. Viisaustutkimus laajentaa kiinnostavalla tavalla tietoisuustaitoharjoittelun aikaskaalaa kattamaan koko menneisyys-nykyisyys-tulevaisuus-jatkumon: omaelämäkerrallinen narratiivinen työskentely on todistetusti tehokas keino tavoittaa viisauden oivalluksia siinä missä meditatiivinen nykyhetkeen porautuminenkin voi olla. Tällainen työskentely edustaa Monika Ardeltin 3D-WS-mallia mukaillen viisauden reflektiivistä ulottuvuutta. Niin ikään meditatiiviseen oivalluskykyyn kytkeytyvä olennaisen havaitseminen liittyy mielessäni viisauden kognitiiviseen ulottuvuuteen. Kirjoitelman päätteeksi esittelen kolmanteen eli affektiiviseen tai myötätunnon ulottuvuuteen pureutuvan käytännön harjoituksen, myötätuntoisen hahmon sisäistämisen (mukailtu: Gilbert, 2009 & Grandell, 2015).
Myötätuntoisen hahmon sisäistäminen
Useissa tantrisissa perinteissä – esoteerisessa taolaisuudessa, joogassa tai buddhalaisuudessa – uskotaan, että jokaisessa ihmisessä on monen erilaisen ’minän’ siemenet. Mitä niistä valitsemmekaan ruokkia ja hoitaa sitoutuneella harjoittelulla on avain kehitykseemme. Viisaan tietäjän luonto on jo meissä. Se odottaa vain kasvun mahdollistavaa ’henkistä kastelua’.
Aloita harjoitus tyynnyttämällä hengityksesi. Vedä muutamia syviä, rauhallisia hengenvetoja, jotka ovat hieman syvempiä kuin tavallisessa hengityksessäsi.
Hengitä ulos ja sisään sinulle sopivaan tahtiin, samalla tarkkaillen ilmanvirran tuottamia liikkeitä kehossa – kuten rintakehän ja vatsan liikkeitä tai ilman tunnetta sieraimissasi.
Mieti seuraavaksi henkilöä tai hahmoa, jonka koet ilmentävän myötätuntoa. Tämä voi olla joku tuttu, kuten perheenjäsen, opettaja tai ystävä, tai vaikkapa julkisuuden henkilö, fiktiivinen tai mytologinen hahmo – esimerkkeinä Äiti Teresa, Nelson Mandela, Gandalf tai mestari Yoda.
Jos mieleesi juolahtaa useampia henkilöitä, valitse yksi heistä tämän harjoituksen ajaksi.
Pohdi, millainen tämä myötätuntoinen hahmo on vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Miten hän puhuu, millaisella äänensävyllä. Huomioi hänen kasvojensa ilmeet ja toimet, kuten lohduttava halaus tai avun antaminen hädän hetkellä. Pohdi, miten myötätuntoinen hahmo kohtaa toisten kärsimyksen… Auttamisen halulla? Ystävällisyydellä tai lämmöllä? Jotenkin muutoin?
Tunnustele, mitä tämän hahmon ajatteleminen sinussa herättää: Millaisia ajatuksia nousee mielessä, sisäistä puhetta? Millainen tunnelma hahmoa ympäröi? Millaisia tunteita nousee? Miten nämä tunteet ja ajatukset edelleen resonoivat kehollisina tuntemuksina?
Onko hahmoon mahdollista sulautua täysin siten, ettei ole enää eroa itsen ja hahmon välillä?
Kiitä hahmoa parantavasta läsnäolostaan. Anna mielikuvan häipyä, palaten tietoiseen hengitykseen. Vedä muutama syvä, rauhallinen hengitys, ja pidä asentosi rentona mutta ryhdikkäänä. Avaa silmäsi omaan tahtiisi ja palaa takaisin huoneeseen.
Kuva: mestari Yoda
Lähteitä
Broo, M. (2010). Joogan filosofia: Patañjalin Yoga-sutra. Gaudeamus.
Ferrari, M., & Weststrate, N. M. (toim.). (2013). The scientific study of personal wisdom. Springer.
Gilbert, P. (2009). The Compassionate Mind. London: Constable & Robinson.
Goleman, D., & Davidson, R. J. (2017). Altered Traits: Science Reveals How Meditation Changes Your Mind, Brain, and Body. Avery.
Grandell, R. (2015). Itsemyötätunto. Tammi.
Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow. Farrar, Straus and Giroux.
Niemiec, C. P. & Ryan, R. M. (2009). Autonomy, competence, and relatedness in the classroom: applying self-determination theory to educational practice. Theory and Research in Education, 7(2), 133-144.
Pietikäinen, A. (2021). Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Kustannus Oy Duodecim.
Skarp, A.-P. (2022). Mindfulness, mielenselkeys ja myötätunto. Basam Books.
Spännäri, J., & Kallio, E. K. (2020). Viisaus – Käyttäjän opas. Tuuma.
Kiitollisuus ei ole ainoastaan suurin hyveistä vaan myös muiden hyveiden äiti.
– Marcus Tullius Cicero (106 eaa. – 43 eaa.; vapaamuotoinen suomennos omani.)
Alkukeväällä 2022 minulla oli ilo osallistua dharma-opettaja James Barazin Awakening Joy -etäkurssille. Baraz oli mukana perustamassa Spirit Rock Meditation Centeriä yhdessä Jack Kornfieldin, Joseph Goldsteinin ja Sharon Salzbergin kaltaisten meditaatioskenen tervaskantojen kanssa. Mukavan yhteisöllisyyden ohella – kiitos mainion oululaisen porukkamme – kurssilta jäi päällimmäisenä mieleeni kiitollisuutta koskenut moduuli, jonka sanoma juurtui pian osaksi arkeani. Tämänkertainen blogipostaus on siis hedelmää tuosta siemenestä versoneesta puusta: pääasiallisena lähteenäni toimii Barazin kurssin ohella hänen samaa nimeä kantava kirjansa. Buddhalaisuuteen nojaavan viisausperinteisen näkökulman ohella tarkastelen myös kiitollisuuden tutkimusta, jota on ansiokkaasti tehty esimerkiksi positiivisen psykologian piirissä.
Kiitollisuus: viides brahmavihara?
Buddhalaisessa viisausperinteessä tunnistetaan vanhastaan neljä rajatonta mielentilaa eli brahmaviharaa. Ne ovat rakastava ystävällisyys (metta), myötätunto (karuna), myötäilo (mudita) ja tasapuolinen tyyneys (upekkha). Rajattomuus merkitsee, että nämä mielentilat lisäävät henkisiä voimavaroja sen sijaan että kuluttaisivat niitä. Tässä mielessä brahmaviharoita voitaisiin verrata emootiotutkija Barbara Fredricksonin (2013) kollegoineen tuottamaan näyttöön myönteisten emootioiden voimasta, joka näkyy nimenomaan yksilön ja yhteisön voimavarojen laajentamisena ja rakentamisena (broaden and build –hypoteesi).
Jotkut buddhalaisittain suuntautuneet meditaatio-opettajat ovat ehdottaneet, että kiitollisuutta voitaisiin pitää viidentenä brahmaviharana, johtuen sen syvällisestä muutosvoimasta ja tunnetasolla parantavasta vaikutuksesta. Kiitollisuus yhdistää sillan lailla kokijansa lempeästi tähän hetkeen ja toimii näkökulman avartajana. Sitä voi verrata myös peiliin, joka heijastaa katsojalleen takaisin kaiken sen ympäröivän hyvän, joka on muutoin altis hukkumaan arjen sumuverhon taakse.
Kiitollisuuden harjoittaminen
Yksinkertainen tapa lisätä kiitollisuutta arjessa on ottaa se esimerkiksi viikon teemaksi ja työstämisen kohteeksi: aktiivisesti pistää merkille ja herätellä arvostusta kaikkeen arjessa ilmenevään hyvään. Persoonallisuuspsykologin ja kiitollisuustutkija Robert A. Emmonsin suositusta mukaillen voimme pitää kiitollisuuspäiväkirjaa – tai vain päivittäin varata hetki aikaa satunnaisin väliajoin kiitollisuuden aiheiden huomaamiseen. Emmonsin (2013) varhaistutkimuksissa kiitollisuuspäiväkirjaa pitäneet raportoivat 25 % kasvaneesta koetun onnellisuuden tasosta kirjoitettuaan päivittäin viisi kiitollisuudenaihetta ylös kymmenen päivän ajan. Eräs tehokas keino on myös ottaa viikko-ohjelmaan kiitollisuusmeditaatio (ks. blogipostauksen loppupuoli), jossa määrätietoisesti mutta pakottamatta kutsumme esiin kiitollisuuden kokemusta.
Muutamia käytännön suuntaviittoja:
Aloita päiväsi miettimällä viisi asiaa, joista olet kiitollinen.
Kirjoita ylös asioita, joista olet kiitollinen, ja palaa niihin, kun tunnet tarvetta muistutukselle elämäsi hyvistä puolista.
Jaa kiitollisuutesi muiden kanssa. Tämä ei ainoastaan vahvista omaa koettua kiitollisuutta, vaan voi myös inspiroida muita tunnistamaan hyvää omassa elämässään.
On paikallaan muistaa, ettei kiitollisuus ole vain tunne vaan myös aktiivinen valinta. Voimme valita huomioida sitä mikä on hyvää jopa haasteiden kohtaamisen hetkellä. Tämä ei tarkoita vaikeuksien kieltämistä tai vähättelyä, vaan se on tapa tuoda tasapainoa ja perspektiiviä kokemukseemme. Evolutiivisesti ihminen on ehdollistunut skannaamaan ympäristön uhkatekijöitä, mikä nykymaailmassa on harvemmin samalla tavalla rakentavaa kuin keräilijämetsästäjän aikoina – tätä voisi kutsua negatiivisuusvinoumaksi. Positiivisessa psykologiassa ajatellaan, että tietoinen hyvässä rypeminen auttaa tasapainottamaan kielteisyysvinoumaa (Seligman, 2002). Kiitollisuuden harjoitus haastaa lähestymään elämää välttämisen sijaan: huomaamaan hyvän, mutta myös ne vaikeat asiat, jotka kaipaavat huomiota. Hiljattain edesmenneen zen-mestarin ja rauhanaktivistin Thich Nhat Hanhin (1926–2022) toteamusta lainaten: ”Viime viikolla podin hammassärkyä. Tänään se on tiessään. Kuinka ihmeellistä!”.
Rauhanaktivismista puheen ollen, kiitollisuuden voi nähdä myös voimakkaana myönteisen kapinan muotona kulttuurissamme, joka usein keskittyy siihen mitä meillä ei ole – luoden täten kroonista tyytymättömyyttä. Kiitollisuuden harjoittaminen auttaa näkemään, kuinka paljon rikkautta elämäämme oikeastaan kuuluu. Tällainen voimavara antaa virtaa myös esimerkiksi aktivismin vaativan polun valinneelle arjen shambhala-soturille (ks. esim. Macy & Johnstone, 2012).
Kiitollisuus muutosvoimana
Kiitollisuuden voima on muuntava: se voi alkemistisella kosketuksellaan muuttaa arkisen juhlavaksi, rutiinin iloksi ja tavallisen erityislaatuiseksi. Kiitollisuuden elämänlaatua kohentava vaikutus voi ilmetä monella alueella. Kenties huomaamme ihmissuhteidemme voivan paremmin, koemme enemmän iloa ja tyytyväisyyttä tai olemme yleisesti ottaen onnellisempia. Kun hyvän huomaamisesta tulee tapa, se kantaa kaunista hedelmää. Tästä on myös lupaavaa tutkimusnäyttöä, minkä saattelemana kiitollisuus löytyy Barbara Fredriksonin kymmenen myönteisen emootion listalta, samoin Martin Seligmanin ja kollegoiden (2002) 24:n luonteenvahvuuden listalta. Luonteenvahvuudet edelleen kategorisoidaan kuuden positiivisen psykologian ydinhyveen alle. Nämä hyveet ovat viisaus ja tieto, inhimillisyys ja rakkaus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja transsendenssi, joista viimeisimpään kiitollisuus muiden muassa lukeutuu.
Kinin ja kollegojen (2016) mukaan kiitollisuuden harjoittamisen tuottamat muutokset aivojen aktiivisuudessa voivat olla voimavara jopa ahdistuneisuuden ja masennuksen keskellä – ainakin jos sairaus ei ole akuuteimmillaan. Tietoisuustaitojen näkökulmasta kiitollisuuden harjoittaminen auttaa lisäämään tilan tuntua lannistavien ajatuskulkujen keskelle – niin vaikealta kuin tuossa tilassa kenties onkaan kokea kiitollisuutta. Tämä ei tarkoita, että kiitollisuus ihmelääkkeenä poistaisi ongelmat, mutta se auttaa suhtautumaan niihin eri tavalla. Kiitollisuus voi olla myös oivallinen tapa rakentaa resilienssiä eli kykyä selviytyä vastoinkäymisistä (ks. esim. Lasota ja kollegat, 2022).
Kiitollisuus on lahja, jonka voimme antaa itsellemme päivittäin. Se ei maksa mitään tai vaadi paljoa aikaa, mutta sen vaikutukset voivat olla syvällisiä. Kiitollisuuden harjoittamisen muutosvoimaa kannattaakin kokeilla.
Viisausperinteinen näkökulma kiitollisuuteen
Buddhalaisen dharman ydinkokoelman, eli Paali-kaanonin, koostajat rakastivat listoja. Tämän innoittamana ohessa vaatimatonta pohdintaani kiitollisuuden ja dharman suhteesta yhteenvetomaisen listan muodossa. Lähteenä pääasiassa Barazin ja Alexanderin (2010) teos.
Kiitollisuus siunauksena ja ilona. Buddhan ”siunausten puheessa” eli mangalam suttassa – kiitollisuus on eräs siunatun ihmisen ominaisuuksista. Kiitollisuus tunnistetaan itsessään siunaukseksi ja iloon johtavaksi portiksi. Se voi toimia kehyksenä, josta käsin tarkastella maailmaa.
Mindfulness ja kiitollisuus.Mindfulness eli taitava tarkkaavuus on myös kiitollisuuden harjoittamisessa olennainen tietoisuustaito, jolla voidaan heikentää kärsimystä tuottavia tiloja sekä herättää ja vahvistaa onnellisuuteen johtavia tiloja kuten ystävällisyyttä, myötätuntoa ja selkeyttä. Tietoinen huomion kiinnittäminen kiitollisuuteen voimistaa kiitollisuuden tunnetta ja edesauttaa koettua onnellisuutta.
Kiitollisuus muodollisena harjoituksena. Kun yksilö alkaa etsiä hyvää elämästään, hän harjaantuu näkemään sitä kaikkialla. Tehokkaana harjoituksena mainittakoon Martin Seligmanin kuvaama kiitoskirjeen kirjoittaminen ja henkilökohtaisesti toimittaminen valitulle henkilölle, jota emme kenties koskaan päässeet kiittämään haluamallamme tavalla – tai helpompana aloituksena kirjeen laatiminen elämälle itselleen niin saavutetusta hyvästä kuin rakentavista oppitunneistakin.
Kiitollisuus ja anteliaisuus. Buddhalainen dharma korostaa antamisen ja jakamisen arvoa, mitä ei nähdä uhrauksena vaan onnellisuuden lähteenä. Antamisen viisautta kutsutaan danaprajnaparamitaksi, joka on siis yksi kymmenestä paramitasta eli viisauden täydellistymästä. Anteliaisuudella on sydäntä avaava ja siten iloa (pīti) lisäävä vaikutus.
Kiitollisuus ja suotuisat mielentilat. Huomion tietoinen kiinnittäminen iloa ja kiitollisuutta tuottaviin asioihin lisää taipumusta kokea ns. suotuisia mielentiloja. Kun ihminen on ystävällinen, antelias, rento ja rauhallinen, hän on altis kokemaan onnellisuutta ja hyvinvointia. Nämä ovat esimerkkejä suotuisista mielentiloista buddhalaisessa opetuksissa, ja kiitollisuus nähdään keinona kehittää niitä. Martin Seligman viittasi samansuuntaiseen ilmiöön hyvän huomaamisen harjoituksellaan.
Kiitollisuus näkökulman avartajana. Kielikuvana kiitollisuus on kuin satelliittilautanen, joka avaa aistimme laajalti vastaanottamaan ulottuvillamme olevaa runsautta. Näköaistin tutkimus on tärkeä osa neuropsykologista tietoisuuden tutkimusta – homo sapiens on korostuneen visuaalisesti suuntautunut laji. Niin ikään näköaistimme pieni keskusalue, huomion polttopiste, edustaa korkean resoluution tarkkaavuuden aluetta – vastaavasti suuri osa näkökentästä on matalamman huomiotason periferiaa (ks. esim. Baars & Cage, 2010). Arvomaailmamme ja taipumuksemme ohjaavat, mitkä ympäristön ärsykkeet nousevat periferiasta tarkemman havainnon kohteeksi, mikä asettaa mielestäni kiitollisuuden harjoittamisen muutospotentiaalin kiinnostavaan valoon. Vastaavasti koen aiheen avaavan mielenkiintoisia pohdintoja karman käsitteen lähestymiseen.
Opettajien ja opetusten tunnustaminen. Kiitollisuuden harjoittamiseen voi perinteiseen tapaan sisällyttää myös henkiset opettajat ja hyväntekijät, jotka ovat omistautuneet maailman kärsimyksen vähentämiselle viitoittaen suuntaa muille.
Lopuksi
Kiitollisuuden voidaan nähdä olevan syvällisessä yhteydessä rajattomien mielentilojen eli brahmaviharoiden (rakastava ystävällisyys, myötätunto, myötäilo, tasapuolinen tyyneys) harjoituspolkuun. Se edistää suotuisia mielentiloja, ilon ja hyvinvoinnin tunnetta. Kiitollisuus on myös yksi positiivisen psykologian klassisista tutkimuksen kohteista, jonka juuria voidaan tavoitella myös syvältä länsimaisen filosofian kulttuuriperinnöstä. Niin ikään rajauksen ulkopuolelle jääneenä kiinnostavana jatkoperehtymisen aiheena mainittakoon antiikin stoalaisen koulukunnan – ja tarkalleen roomalaisfilosofi Senecan (4 eaa. – 65 jaa.) – pohdinnat kiitollisuudesta moraalisena hyveenä. Kiitollisuuden tutkimus filosofian ja psykologian alueella on jälleen mainio esimerkki perinteisen ja modernin ystävällismielisestä kättelystä.
Kiitollisuusmeditaatio
Ohessa Patricia Ellsbergin Awakening Joy -kurssilla (2008) ohjaama kiitollisuusmeditaatio. Suomennos on omani.
——
Avaa mielesi kiitollisuudelle…
… hengitykselle, joka ravitsee jokaista solua kehossasi ja on ylläpitänyt sinua syntymäsi hetkestä lähtien.
… kehon ihmeelle, joka mahdollisista heikkouksista tai rajoitteistaan huolimatta palvelee sinua ja antaa sinun aistia maailman ihmeet.
… aivollesi, joka koordinoi kaikkia kehosi toimintoja ilman, että edes tiedostat sitä.
… tietoisuudelle, joka mahdollistaa sinun havaita, tuntea ja hämmästyä.
… silmille, jotka antavat sinun nähdä ympärilläsi olevan runsaan kauneuden – värit ja muodot, rakkaiden kasvot.
… korville, jotka mahdollistavat sinun kuulla lintujen laulun, tuulen kahinan lehdissä, ihmisten sanat sinulle ja lasten naurun.
… hajuaistille, joka antaa sinun nauttia kukkien tuoksusta, raikkaan ilman tuoksusta, lempiruoastasi.
… suullesi ja kielellesi, jotka mahdollistavat sinun maistaa maan hedelmiä, nauttia kypsästä persikasta tai suussasi sulavasta suklaasta.
… iholle, joka paitsi suojaa myös mahdollistaa sinun koskettaa ja aistia maailmaa, tuntea lämmön, viileyden, pehmeyden ja rakastetun kosketuksen.
… sydämelle, joka on sykkinyt uskollisesti koko elämäsi ajan, jopa ennen kuin synnyit.
Avaa itsesi ihmettelyn ja kiitollisuuden tunteelle tästä uskomattomasta lahjasta olla hereillä ja elossa tässä arvokkaassa ihmismuodossa. Se tosiasia, että olemme olemassa tai että mitään ylipäätään on olemassa, on ihmeellinen mysteeri. Elämme kaikki keskellä ihmettä.
——
Lähteet
Baars, B. J. & Gage, N.M. (2010). Cognition, brain, and consciousness: Introduction to cognitive neuroscience (2. painos). Oxford: Elsevier.
Baraz, J., & Alexander, S. (2010). Awakening Joy: 10 Steps to Happiness. Bantam.
Baraz, J. (2022). Awakening Joy -kurssi.
Emmons, R. A. (2013). Gratitude Works! A 21-Day Program for Creating Emotional Prosperity. Jossey-Bass.
Fredrickson, B. L. (2013). Positive Emotions Broaden and Build. Advances in Experimental Social Psychology, 1–53. doi:10.1016/b978-0-12-407236-7.00001-
Kini, P., Wong, J., McInnis, S., Gabana, N., & Brown, J. W. (2016). The effects of gratitude expression on neural activity. NeuroImage, 128, 1–10. doi:10.1016/j.neuroimage.2015.12.040
Lasota, A., Tomaszek, K., & Bosacki, S. (2022). How to become more grateful? The mediating role of resilience between empathy and gratitude. Current Psychology, 41, 6848-6857. https://doi.org/10.1007/s12144-020-01178-1
Macy, J., & Johnstone, C. (2012). Active Hope: How to Face the Mess We’re in without Going Crazy. New World Library.
Seligman, M. E. P. (2002). Authentic Happiness: Using the New Positive Psychology to Realize Your Potential for Lasting Fulfillment. Free Press.
Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Millainen on tunteen, ajattelun ja tahdon aivoperusta? Mikä on tietoisuuden tarkoitus?
—
Kesäloma on kulunut pitkälti opintoja tahkotessa, mikä on puolivahingossa merkinnyt myös blogin kesätaukoa. Opintoihin liittyvät esseet harvemmin kiinnostavat muita kuin kirjoittajaansa, mistä huolimatta otan riskin julkaista kognitiivisen psykologian ja neurotieteen jatkokurssille työstämäni tekstin… 😉 Aiheena on tunteen, ajattelun ja tahdon aivoperusta – teemat, jotka toistuvat tietoisuustaitoharjoittelun teoreettisissa esityksissä ja sikäli ovat kiinnostavia myös Mettaversumissa pyöriteltäviksi. Ydinlähteenä toimii Bernard J. Baarsin ja Nicole M. Cagen tajuntaa laajentava ”Cognition, Brain And Consciousness” -järkäle, johon sukeltaminen muistuttaa pitkää tunturivaellusreissua niin työläydessään kuin palkitsevuudessaankin. Tarttukaamme siis järjen ja tunteen hevosten ohjaksiin, jotka lennättävät sielun rattaat kohti korkeuksia!
1 JOHDANTO
Sielua voi verrata siivekkään valjakon ja ajomiehen yhdistettyyn voimaan. Nyt jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki hyviä ja hyvää alkuperää, mutta muissa on eri ominaisuuksia sekaisin. Meillä ajomies ensinnäkin joutuu ohjaamaan parivaljakkoa, ja sitten hevosista toinen on hyvä ja kunnollinen ja sellaista alkuperää, mutta toinen on sekä luonteeltaan että alkuperältään sen vastakohta. Siksi on ajomiehen tehtävä pakostakin vaikea ja vaivalloinen. ~ Platon, Faidros s.166-167
Maineikkaassa vertauksessaan Platon kuvailee sielua kuskina vaunuissa, joita vetävät kaksi hevosta – järkeä ja objektiivisuutta edustava säyseä vaalea sekä tunnetta ja subjektiivisuutta edustava villi tumma. Nämä antiikin logos- ja mythos -ajattelun airuet tulee saattaa yhteistyöhön, mikä merkitsee villin tumman hevosen kesyttämistä yhdessä vaalean hevosen kanssa, jotta sielun rattaat pääsevät lentämään kuskinsa viisaan tahdon mukaan. Järjen ja tunteen roolit nähtiin siis jo antiikin ajattelussa ennemmin vuorovaikutteisena kuin vastakohtaisena, mitä tukevat nykyiset tutkimukset emootioiden merkityksestä ajattelussa, muistissa ja toiminnanohjauksessa, kuten esimerkiksi Hämäläinen (2020a) jäsentelee. Tunne, ajatus ja tahto… Tämä kolminaisuus toistuu usein tietoisuustaitoharjoittelun viitekehyksissä, kuten Klemola (2021) kuvaa. Jo buddhalainen oppi, josta moderni mindfulness-liike on saanut keskeiset vaikutteensa, puhuu moraalista, meditaatiosta ja viisaudesta – väljästi tulkiten affektiivisesta, kognitiivisesta ja reflektiivisestä (ks. esim. Goldstein, 2013). Vastaavasti viisaustutkimuksessa suosittu Monika Ardeltin kolmiulotteinen viisausmalli (3D-WISE) puhuu viisauden kolmesta ulottuvuudesta, jotka ovat kognitiivinen, reflektiivinen ja myötätuntoinen (tai affektiivinen), Spännäri ja Kallio (2020) kertovat.
Näillä puhein kirjoitelmani ydinteemat mukailevat Baarsin ja Cagen (2010a) kirjan lukuja 10 (ajattelu ja ongelmanratkaisu), 12 (tavoitteet, toiminnanohjaus ja toiminta) sekä 13 (emootiot). Platonin vaunuvertausta mukaillen etenen ajattelusta (luku 10) emootioihin (luku 13) sekä lopuksi näiden synteesinä päämäärätietoiseen toiminnanohjaukseen (luku 12). Valitsemani teemat ovat saaneet paljon huomiota osakseen myös mediassa: Baarsin ja Cagen (2010b) käsittelemät eksplisiittinen ja implisiittinen ongelmanratkaisu vertautuvat kiehtovalla tavalla taloustieteen nobel-palkitun Daniel Kahnemanin (2011) maineikkaaseen dual-process-teoriaan ja sen kahteen ajattelutapaan (järjestelmät 1 ja 2). Niin ikään hahmotan tavoitteiden, toiminnanohjauksen ja emootioiden aihepiirien kytkeytyvän vahvaa nousukautta elävään mindfulness-liikkeeseen, tunneälyyn ja -taitoihin, positiiviseen psykologiaan, resilienssiin ja esimerkiksi itsemyötätuntoon. Positiiviseen pedagogiikkaan kytkeytyvä tunnetaito-opetus näkyy suomalaisissa luokkahuoneissa esimerkiksi Tampereella, kuten Mansikka (2023) kirjoittaa. Lisäksi Terve oppiva mieli -hanke on tehnyt tietoisuustaitojen merkitystä näkyväksi koulumaailmassa, mistä suosittelen lukemaan enemmän hankkeen nettisivuilta (ks. lähteet).
Kuva: Platon (427/428 eaa. – 348/347 jaa.), kuvaaja tuntematon
2 AJATTELU JA ONGELMANRATKAISU
Baars ja Cage (2010b) jakavat inhimillisen ongelmanratkaisun eksplisiittiseen ja implisiittiseen luokkaan (ks. myös Hämäläinen, 2020b). He kuvaavat eksplisiittistä ongelmanratkaisua selkeästi päämääräsuuntautuneeksi ja johdonmukaiseksi prosessiksi välivaiheineen, mistä päässälasku on osuva esimerkki. Baars ja Cage (2010b) jatkavat luonnehtimalla tätä ajattelutyyppiä kognitiivisesti kuormittavaksi ja suurempaa tietoista käsittelyä vaativaksi. Lisäksi siihen kytkeytyy laajamittaisesti eri aivoalueiden yhteistyötä, kuten Hämäläinen (2020b) summaa. Vastaavasti implisiittinen ongelmanratkaisu ei vaadi tietoista käsittelyä – se vie vähemmän kognitiivista kapasiteettia ja näkyy siten eksplisiittistä suppeampana aivokuoren toimintana, Baars ja Cage (2010b) sekä Hämäläinen (2020b) kertovat.
Nämä kaksi ongelmanratkaisun ja ajattelun tyyppiä ovat tavallisesti vuorovaikutuksessa keskenään, ja esimerkiksi täysin eksplisiittinen ongelmanratkaisu on käytännössä harvinaista, Baars ja Cage (2010b) kertovat. Vaikkapa uutta taitoa opeteltaessa käytetään aluksi paljon mentaalista energiaa ja työmuistia (eksplisiittinen), kun taas taidon automatisoituessa sen käyttö sujuu kuin itsestään (implisiittinen). Lisäksi Baarsin ja Cagen (2010b) mukaan aktiivista ongelmanratkaisua tehtäessä pitkäkestoisesta muistista mieleen palautettu implisiittinen tietotaito tukee muuten eksplisiittistä prosessia. Esimerkkinä käyköön vaikkapa pyörälläajon opettelu lapsena, mistä luultavasti jokaisella on muistikuvia. Lapsuudessa opetellut taidot luonnehtivatkin hyvin näiden kahden ajattelutyypin toimintaa, Hämäläinen (2020b) päättää.
2.1 Työmuisti
Mitä tulee eksplisiittiseen ajatteluun, kieleen ja ongelmanratkaisuun työmuisti on muistin tyypeistä erityisen keskeisessä roolissa, Baars ja Cage (2010b) kertovat. Ongelmanratkaisun kontekstissa muita läheisiä tekijöitä ovat sisäinen puhe, avaruudellinen hahmottaminen ja tarkkaavuuden suuntaaminen, mitä Baars ja Cage (2010b) jäsentelevät toiminnallisessa kehyksessään. Tarkkaavuus tuo aistimuksia tietoisuuden piiriin, mistä seuraa sisäistä puhetta ja toiminnan suunnittelua – lisäksi prosessi vuorovaikuttaa pitkäkestoisen muistin sisältöjen kanssa.
Varsinkin tarkkaavuudella ja työmuistilla on mielenkiintoinen yhteys: niitä vastaavat aivoalueet limittyvätkin keskenään, Baars ja Cage (2010b) toteavat, ja jatkavat tietoisen kokemisen sekä episodisen muistamisen aivoperustojen samoin limittyvän työmuistin kanssa. Hämäläinen (2020b) täsmentää aktiivisna olevan ensisijaisesti frontaali- ja parietaalialueet – näiden lisäksi pihtipoimu, ylempi mediaalinen frontaalialue ja esimerkiksi pikkuaivot osallistuvat prosessiin. Limittymisestä huolimatta kyseessä on itsenäiset kognitiiviset toimintonsa, Baars ja Cage (2010b) muistuttavat – tutkimusasetelmia suunniteltaessa on hyvä olla tarkkana mitä oikeastaan mitataan, sillä työmuistin, ongelmanratkaisun ja tietoisen kokemisen prosessit näyttävät tekevän yhteistyötä aivotasolla.
2.2 Ajattelun ja ongelmanratkaisun tutkimuksesta
Eksplisiittisen ongelmanratkaisun klassisista tutkimusasetelmista Hämäläinen (2020b) nostaa esiin dorsolateraalista prefrontaalikorteksia aktivoivan Hanoin tornit -tehtävän, jossa tavoitteena on siirtää palloja aloitustilanteesta tavoitetilanteeseen mahdollisimman pienellä määrällä siirtoja. Vastaavasti ongelmanratkaisutaitojen automatisoituessa kehittymisen myötä implisiittinen ongelmanratkaisu saa olennaista painoarvoa, mistä Hämäläinen (2020b) mainitsee esimerkkinä shakkimestarit, jotka kykenevät muistamaan useita monimutkaisia pelitilanteita. Shakin peluu käykin hyvänä esimerkkinä inhimillisen työmuistin rajoittuneisuuden laajentamisesta, Baars ja Cage (2010b) kertovat: Nelson Cowanin tutkimuksia mukaillen taikanumero neljästä päästään laajempaan informaatiomassaan ryhmittämällä (engl. chunking) yksiköitä keskenään mielessä sekä liittämällä uutta tietoa aiempaan pitkäkestoisen muistin materiaaliin – esimerkiksi yksittäisestä shakkisiirrosta siirtosarjaan; tai vaikkapa kirjaimesta sanaan, lauseeseen, kappaleeseen… Inhimillinen kyky abstraktioihin, luokitteluihin ja tiedon verkostoimiseen on yhteydessä tähän taitoon, ja se on epäilemättä tuonut merkittävää evolutiivista kilpailuetua lajillemme. Abstrakteja sääntöjä ja luokittelua voidaan edelleen tutkia Wisconsin Card Sorting -tehtävällä, Hämäläinen (2020b) lisää.
Baars ja Cage (2010b) kertovat Unterraineria ja Owenia mukaillen, miten Hanoin tornien kaltainen tutkimusasetelma kuvaa hyvin eksplisiittisen ongelmanratkaisun kolmea vaihetta. Aluksi edetään aloitustilasta (ongelman ja tavoitteen määrittely) päämäärätilaan, jonka lopuksi hahmotetaan kokemuksen tuomalla selkeydellä, millaiset askeleet tai osa-tavoitteet ovat johtaneet päämäärään. Tutkijat kuitenkin huomauttavat tosielämän ongelmien olevan usein monitulkintaisempia, mutta tutkimusasetelmissa hyväksi havaittu strategia jakaa laaja ongelma pienempiin osatavoitteisiin on toimiva keino myös arjessa.
Arjen ongelmanratkaisua voivat vaikeuttaa erinäiset aivovauriot – päättelyssä olennainen otsalohko käsittelee laajoja aivoalueiden välisiä tietoyhteyksiä, ja vauriot lähes missä tahansa kohden aivoja heijastuvat tavallisesti sen toimintaan, kuten Baars ja Cage (2010d) kertovat. Ongelmanratkaisussa keskeinen semanttinen muisti kytkeytyy Hämäläisen (2020b) mukaan temporaali- ja frontaalialueiden yhteistoimintaan, ja se vastaa aiemmin mainitusta tiedon luokittelusta ja verkostoimisesta. Hämäläinen (2020b) kuvaa semanttisen muistin ongelmien näkyvän esimerkiksi yhteen tai useampaan semanttiseen kategoriaan kuuluvien asioiden tunnistamisessa tai nimeämissä – tästä esimerkkinä Oliver Sacksin (1985) kuvaama esimerkki miehestä, joka luuli vaimoaan hatuksi visuaalisen agnosian ja semanttisen virhetulkinnan myötä.
Luvun lopuksi mainittakoon eksplisiittisen ja implisiittisen ongelmanratkaisun vuorovaikutukseen liittyvä oivallus, jota Hämäläinen (2020b) kuvaa yhtäkkisenä muutoksena tietorakenteessa tai uuden rakenteen syntymisenä usein ongelmanratkaisun myötä. Hän liittää äkillisen oivalluksen varsinkin implisiittisen ajattelun piiriin, mitä tukevat EEG-mittaukset ja niissä todetut aivorytmimuutokset. Implisiittistä ajattelua ei tule väheksyä, sillä tiedostamaton ja irrationaalinen eivät ole sama asia. Kun eksplisiittiset keinomme käyvät vähiin, nopea implisiittinen prosessi voi tarjota luovia ja yllättäviä oivalluksia, vaikka se on myös altis vinoumille kuten fiksaatiolle, Hämäläinen (2020b) päättää.
Kuva: oivallus
3 EMOOTIOT
Nykytutkimuksen valossa näyttää, että Platonin maineikas vertaus vaununajajasta ja kahdesta hevosesta on enemmän kuin vain runollis-filosofista maalailua mitä tulee aktiiviseen toimijuuteen. Damasio (1994) kuvailee potilastaan Elliotia, joka menetti otsalohkon syövän myötä kyvyn pitkäjänteiseen tavoitteelliseen toimintaan, mikä oli yhteydessä hänen niin ikään menettämäänsä kykyyn kokea tunteita. Damasion ja kollegoiden (1996) somaattisen merkin hypoteesi argumentoikin tunteiden tai emootioiden olevan olennaisia päätöksenteossa ja toiminnansäätelyssä. Tässä valossa on kuvaavaa, että sana emootio on Oxford University Press:in (2001) mukaan johdettu latinan termistä movere eli liikuttaa, mikä osoittaa tunteiden ja toiminnan väliseen erottamattomaan liittoon.
Mitä emootiot oikeastaan ovat ja millainen on niiden hermostollinen perusta? Hämäläinen (2020a) huomauttaa määrittelykysymyksen olevan vaikea, sillä tutkijoilla on niin paljon erilaisia näkemyksiä aiheesta. Biologisesta näkökulmasta hän erittelee ärsykkeet ja niiden värittämät tapahtumat kolmeen kategoriaan: yhdentekeviin (neutraalit), vältettäviin (aversiiviset) ja tavoiteltaviin (appetitiiviset). Emootioiden hermostollisesta perustasta Hämäläinen (2020a) esittelee kaksi teoriaa, jotka ovat lokationistinen ja psykologinen konstruktionismi. Lokationismi paikallistaa tunneluokat erillisiin hermostollisiin mekanismeihin kuten aivoalueisiin ja hermoverkkoihin, kun taas psykologinen konstruktionismi hahmottelee tunteet psykologisiksi eli koetuiksi käsitteiksi, Hämäläinen (2020a) jatkaa. Psykologisen konstruktionismin tapauksessa tunteet saavat alkunsa päällekkäisten hermoverkkojen toiminnasta ja lukuisten eri systeemien yhteisvaikutuksesta. Pankseppin lokationistisessa mallissa vaikkapa pelko paikantuu pääasiassa mantelitumakkeen sekä suru etummaisen pihtipoimun toimintaan. Konstruktionismista Hämäläinen (2020a) mainitsee Lindquistin ja kollegoiden mallin, jossa esimerkiksi kielellistämiseen, toiminnanohjaukseen ja tarkkaavuuteen liittyvät mekanismit vuorovaikuttavat keskenään muodostaen tunteiden kokemisen hermoverkon.
3.1 Kolminaiset aivot
Paul MacLeanin kolminaisten aivojen käsite on suosittu metafora nisäkkään aivojen toiminnallisesta järjestäytymisestä kolmeen osaan, Baars ja Cage (2010c) kertovat. Puutteistaan huolimatta malli on hyödyllinen kuvaus aivojen evolutiivisesta kerrostumisesta. Hämäläinen (2020a) jäsentelee vanhimman kerroksen eli matelijan aivojen koostuvan aivorungon tumakkeista, jotka Baarsia ja Cagea (2010c) mukaillen vastaavat nopeista, kaavamaisista aistinvaraisista toiminnoista sekä ihmisillä selviytymisen perusmekanismeista (hengitys, syke, tasapaino). Nisäkkään aivot sijaitsevat Hämäläisen (2020a) mukaan matelija-aivojen päällä, ja tähän kerrokseen kuuluu emootioiden tuottamisen ja prosessoinnin kannalta keskeinen limbinen järjestelmä. Baars ja Cage (2010c) kuvaavat limbisen järjestelmän emotionaalisen roolin olevan tietoiseen kokemukseen tulevan ärsykkeen valenssin ja tärkeyden (engl. salience) lisäämisessä, mikä liittyy keskeisesti evolutiivisiin sopeutumispaineisiin (vaara, lisääntyminen, hoivaaminen, ravinnon keruu) vastaamiseen ja siten selviytymiseen. Savannilla tämän järjestelmän herkkyys vaikkapa vaaran merkeille oli kilpailuetu, kun taas modernissa ympäristössä amygdalan laukaisema vahva tunnepiikki tapaa altistamaan ylimääräiselle ja pitkittyneelle stressille, kuten Gilbert (2010) kuvaa. Nähdäkseni eräs nykyihmisen ydinhaasteista on opetella tasapainottamaan Hämäläisen (2020a) kuvaamia limbisen järjestelmän ehdollistuneita tunnevasteita isoaivokuoren kognitiivisen välineistön avulla.
Kolmantena ja evolutiivisesti viimeisimpänä Hämäläinen (2020a) esitteleekin isoaivokuoren eli kädellisen aivot, joka on siis ihmisillä ja muilla kädellisillä luonteenomaisesti kehittyneempi suhteessa muihin nisäkkäisiin. Tämä kerros ilmenee aivopuoliskojen poimuttuneena päällyksenä sekä eräinä subkortikaalisina tumakkeina, Baars ja Cage (2010c) erittelevät. Emootioiden kontekstissa isoaivokuori mahdollistaa joustavuuden tunteiden säätelyssä ja sosiaalisissa tilanteissa (kognitiiviset tilannearviot) – se tuo myös vivahteikkuutta emootioiden valikoimaamme, tutkijat jatkavat.
3.2 Emootioiden säätelyjärjestelmät
Emotionaalisten aivojen toimintaa havainnollistaa Jaak Pankseppin affektiivisen neurotieteen malli, jossa hän esittelee nisäkkäiden aivojen seitsemän emotionaalista järjestelmää, Baars ja Cage (2010c) kertovat. Tutkijoiden mukaan neljä pääasiallista järjestelmää, jotka kehittyvät nisäkkäillä varhain syntymän jälkeen, ovat etsiminen, pelko, raivo ja paniikki – myöhemmin kehittyviä järjestelmiä ovat himo, hoiva ja leikki. Pääasiallisista järjestelmistä eniten tutkittuna Hämäläinen (2020a) mainitsee pelon, jossa amygdala on olennainen – järjestelmän ydinrooli on vaaran välttäminen. Amygdalaan kulkee lukuisia yhteyksiä (afferentit) ja sieltä kulkee pois yhteyksiä muihin aivoalueisiin (efferentit), Hämäläinen (2020a) kertoo, ja jatkaa esittelemällä tietoiseen ja tiedostamattomaan pelon käsittelyyn liittyvän LeDoux:n ylemmän ja alemman radan. Nopea alempi rata selittää pelkojärjestelmän kykyä ohittaa kortikaalinen kontrolli ja siten mahdollistaa välitön automaattinen toiminta mahdollisessa vaaratilanteessa. Ylempi rata sen sijaan on hitaampi ja mahdollistaa vivahteikkaamman tietoisen reaktion tilanteeseen, Hämäläinen (2020a) täydentää. Hänen mukaansa pelkojärjestelmän automaattinen toiminta on todennettu myös aivovauriotutkimuksissa esimerkiksi visuaalista neglect-oireyhtymää potevilla.
Pelkojärjestelmään liittyviä välittäjäaineita ovat adrenaliini ja kortisoli, joita usein nimitetään stressihormoneiksi – ne nostavat emotionaalista vireystilaa, Hämäläinen (2020a) kertoo, ja mainitsee myös hippokampuksen roolin tunnemuistojen säätelyssä. Hänen mukaansa järjestelmä vaikuttaa tunneoppimisen kautta myös tarkkaavuuteen, mistä esimerkkinä sivusilmällä havaitun kepin luuleminen käärmeeksi ja tätä seurannut automaattinen sivuun hyppääminen lenkkipolulta. Havainnon ja pelkojärjestelmän yhteyttä on tutkittu esimerkiksi Stroop-testillä, Hämäläinen (2020a) päättää.
Siinä missä pelkojärjestelmä liittyy voimakkaaseen välttämisreaktioon (aversio), etsintäjärjestelmä liittyy lähestysmiskäyttäytymiseen eli on appetitiivinen, Baars ja Cage (2010c) kertovat. Hämäläinen (2020a) toteaa Pankseppia mukaillen tähän systeemiin linkittyvän aivorungon palkitsemisradat, jotka ovat taustalla nisäkkään päämäärähakuisessa ja uteliaassa ympäristön tutkimisessa. Järjestelmän merkityksestä kertoo nähdäkseni jotain jo se, että varhaisihmistä on kutsuttu keräilijä-metsästäjäksi. Etsintä on syvällä geeneissämme. Etsintäjärjestelmään ja siis palkitseviin kokemuksiin linkittyvä välittäjäaine on dopamiini, Hämäläinen (2020a) päättää.
4 TAVOITTEET, TOIMINNANOHJAUS JA TOIMINTA
Tavoitteista, toiminnanohjauksesta (engl. executive function) ja toiminnasta puhuttaessa puhutaan olennaisesti otsalohkosta, jota Baars ja Cage (2010d) kutsuvat myös ”sivistyksen elimeksi” – kyseessä on keskeisesti ihmisyyttä leimaavia ominaisuuksia säätelevä aivoalue. Tutkijat luettelevat tarkkaavuuden säätelyn, suunnittelun ja toiminnan, tilannearvioinnin, emootioiden säätelyn, motorisen järjestelmän sekä jopa itsetietoisuuden, persoonallisuuden ja eettisen ymmärryksen kuuluvan otsalohkon piiriin. Sen toimintoja on Baarsin ja Cagen (2010d) mukaan tutkittu eläinkokein sekä ihmisaivojen vaurioiden seurauksia havainnoimalla – kuuluisana esimerkkinä he mainitsevat ratatyöntekijä Phineas Cagen, jonka otsalohko vaurioitui teräsputken sinkouduttua hänen kallonsa läpi räjähdyksen seurauksena. Cage selviytyi vastoin kaikkia odotuksia, mutta vaurion seurauksena hänen persoonallisuutensa oli muuttunut ystävällisestä ja tunnollisesta epäsosiaaliseksi ja vastuuttomaksi. Aivokuvantamiskokeet ovat sittemmin valaisseet otsalohkon merkitystä tahdonalaisen huomion säätelyssä ja päätöksenteossa, Baars ja Cage (2010d) toteavat, mutta jatkavat sen roolin olevan moniulotteisempi kuin vain jonkin yksittäisen toiminnon säätely.
Baars ja Cage (2010d) mainitsevat etuotsalohkon (PFC) olevan keskeinen otsalohkon alue, mutta kognitiivisten toimintojen kannalta myös dorsolateraalinen, ventrolateraalinen, anteriorinen ja mediaalinen PFC ovat myös tärkeitä ala-alueita. Otsalohkon toimintoja tai niiden oletettuja vaurioita on kuitenkin vaikea paikantaa ja määritellä selkeästi, sillä alue toimii hermostollisen liikenteen solmukohtana laajalti eri aivoalueiden välillä, Baars ja Cage (2010d) kertovat. Näennäisesti otsalohkoon liittyvä kognitiivinen vajavaisuus voikin heijastella jossain etäämmällä aivoissa sijaitsevaa vammaa. Lisäksi tämä fylogeneettisesti (evolutiivisesti) uusi alue on altis vahingoille, tutkijat toteavat Hughlings Jacksonin teoriaa mukaillen.
Otsalohkoon ja suunnitelmalliseen toimintaan kytkeytyy Baarsin ja Cagen (2010d) mukaan niin sanottu ”tulevaisuuden muisti”, mikä viittaa inhimillisen kognition taipumukseen suuntautua kohti tulevaa proaktiivisesti, siinä missä useita muita lajeja luonnehtii ennemmin reaktiivisuus. Tämä liittyy otsalohkon kykyyn luoda tulevaisuutta koskevia neuraalisia malleja, filosofisesti sanottuna mahdollisia maailmoja – jotain jota ei vielä ole, mutta joka tahdotaan tehdä olevaksi. Luovuus, keksinnöt, työkalut, kieli, abstraktit intersubjektiiviset ideat… kaikki nämä ovat olleet sivilisaatiota ennakoivia tekijöitä kehityshistoriamme varrella, tutkijat toteavat. Tässä prosessissa itsetietoisuuden kehittäminen on ollut Baarsia ja Cagea (2010d) mukaillen evolutiivinen kilpailuetu, joka kytkeytyy metakognitiiviseen kykyyn jäsennellä sisäistä ja ulkoista maailmaa, sopeutua ja ohjata toimintaa joustavasti. Eräiden tutkijoiden mukaan otsalohkon rooli on jopa mahdollistaa inhimillisen tietoisuuden syntyminen, Baas ja Cage (2010d) jatkavat. Esimerkiksi Damasio (2010) pohtii kehonkarttaan kytkeytyvien kokemusten yhteensitoutumisen, jossa otsalohkolla on keskeinen rooli, mahdollistavan itsen prosessin ja siten tietoisuuden nousemisen.
Sivilisaation elin on luonnollisesti olennainen myös sosiaaliselle kognitiolle ja siten moraalis-eettiselle kehittymiselle, Baars ja Cage (2010d) kertovat. Siinä missä vaikkapa visuaalisen järjestelmän kehittyminen edellyttää näköaistiärsykkeitä, sosiaalis-moraalinen kehitys edellyttää sosiaalista vuorovaikutusta ja ikäkauden mukaisia mahdollisuuksia itsenäiseen toiminnanohjaukseen lapsesta saakka, tutkijat jatkavat. Tässä yhteydessä tärkeitä aivoalueita ovat Baarsin ja Cagen (2010d) mukaan orbitofrontaalinen aivokuori ja etummainen pihtipoimu, joka on läheisessä yhteydessä etuotsalohkoon sekä kytkeytyy mielenkiintoisella tavalla myös emootioihin.
5 POHDINTA
On kuvaavaa, että kukin valitsemastani kolmesta teemasta (ajattelu ja ongelmanratkaisu, emootiot sekä tavoitteet, toiminnanohjaus ja toiminta) limittyvät monessa suhteessa – ovathan kaikki näistä joltain olennaiselta osin yhteydessä aivokuoreen, jota luonnehtii nimenomaan laajan kognitiivisen repertuaarin organisointi yhtenäiseksi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi. Esimerkiksi toiminnanohjaus ja emootiot tukevat toisiaan, mutta yhtälailla toiminnanohjaus kytkeytyy työmuistiin, joka taas linkittyy myös ongelmanratkaisuun ja ajattelun taitoihin – tahdonalaisesta tarkkaavuudesta puhumattakaan… Valitsemiani ydinteemoja yhdistää myös se, että kaikilla on olennainen merkitys evolutiivisessa kompleksisoitumisessa, joka huipentui inhimillisen tietoisuuden esiinnousuun. Kuten Baars ja Cage (2010d) sekä Damasio (2010) hahmottelevat, itsetietoisuus ja toimijuuden tuntu ovat mahdollistaneet menestyksen monitulkintaisissa tilanteissa, joissa ärsykkeiden paljoudesta on pitänyt kyetä valikoimaan merkityksellinen sisältö. Evoluutio ei toki ole pysähtynyt, vaan ennemmin sopeutumispaineet ovat muuttuneet: keräilijämetsästäjän kehomme ja vanhat nisäkäsaivomme kipuilevat pikavauhtia modernisoituneessa ympäristössä, kun taas kehollisesta olemisesta digimaailmoihin vieraantunut aivokuoremme potee merkityksettömyyttä kuvaannollisesti sanottuna. Vaununohjaajan ajaton tehtävä jatkuu edelleen – otsalohkon aikakaudella tähän erityiseen hevosenhoitoon vaadittavat tietoisuustaidot lienevät arvokkaampia kuin koskaan.
Kuva: omakuva
LÄHTEET
Baars, B. J. & Gage, N.M. (2010a). Cognition, brain, and consciousness: Introduction to cognitive neuroscience (2. painos). Oxford: Elsevier.
Baars, B. J. & Cage, N. M. (2010b). Thinking and problem solving. Teoksessa Baars, B. J. & Gage, N.M. Cognition, brain, and consciousness: Introduction to cognitive neuroscience (s. 347–369). Oxford: Elsevier.
Baars, B. J. & Cage, N. M. (2010c). Emotion. Teoksessa Baars, B. J. & Gage, N.M. Cognition, brain, and consciousness: Introduction to cognitive neuroscience (s. 421–442). Oxford: Elsevier.
Baars, B. J. & Cage, N. M. (2010d). Goals, executive control and action. Teoksessa Baars, B. J. & Gage, N.M. Cognition, brain, and consciousness: Introduction to cognitive neuroscience (s. 399–419). Oxford: Elsevier.
Damasio, A. R. (1994). Descartes’ error: Emotion, reason, and the human brain. New York, NY: G.P. Putnam’s Sons.
Damasio, A. R. (2010). Self Comes to Mind: Constructing the Conscious Brain. Pantheon Books.
Damasio, A. R., Everitt, B. J., & Bishop, D. (1996). The Somatic Marker Hypothesis and the Possible Functions of the Prefrontal Cortex [and Discussion]. Philosophical Transactions of the Royal Society B: Biological Sciences, 351(1346), 1413–1420. doi:10.1098/rstb.1996.0125
Gilbert, P. (2010). Compassionate Mind: a New Approach to Life’s Challenges. Englanti: Constable.
Goldstein, J. (2013). Mindfulness: A Practical Guide to Awakening. Sounds True.
Hämäläinen, J. (2020a). Luento 10 Emootiot ja kognitio. Luento.
Hämäläinen, J. (2020b). Luento 8 Päättely ja ongelmanratkaisu. Luento.
Kahneman, D. (2011). Thinking, fast and slow. Farrar, Straus and Giroux.
Klemola, Timo (2021). Yiquan – liikettä liikkumattomuudessa. Tampere: Finevision.
Ps. Artikkelin kuvat enimmäkseen tekoälyn generoimia. Vaunujen symboliikasta viisausperinteissä suositus tälle erinomaiselle artikkelille: https://tietoisuustaidot.com/2020/09/14/mielen-vaunut-viisausperinteissa/ .
Kevätsiivous suoritettu eli Bodhidharma ry:n vuotuinen kevätretriitti istuttu! Ryhmässä meditoimisessa on voimaa, mikä sai minut pohtimaan yhteenkuuluvuuden tärkeää roolia tietoisuustaitoharjoittelussa. Tuonnempana mainitsin tämän blogin nimestäkin löytyvän mettan (rakastava ystävällisyys) olevan myös eräs itsemyötätunnon ulottuvuuksista – muut ulottuvuudet ovat mindfulness ja yleinen ihmisyys, mistä jälkimmäisestä enemmän siis seuraavaksi. Yhteenkuuluvuuden mietiskely istuu lisäksi hyvin kevääseen, jolloin – Thich Nhat Hanhia vapaasti mukaillen – maasta puskee kukkamaisia kokoonpantuja muodostelmia, joissa näemme auringonpaisteen, sateen, ravinteikkaan maaperän, tuulen… muttemme millään kukan syvintä olemusta! Edes kukka ei siis ole kukka yksin, vaan ainoastaan yhdessä muiden elementtien kanssa.
Kuva: Pixabay
Yhteenkuuluvuuden kehityshistoriaa
Ihmislajin menestyksen kenties suurin selittävä tekijä on kykymme yhteistyöhön ainutlaatuisessa mittakaavassa. Tarve kokea yhteyttä muihin on tukenut selviytymistä: keräilijämetsästäjän heimossa hyvät suhteet muihin ovat mahdollistaneet keskinäisen huolenpidon, ravinnon hankkimisen yhdessä metsästämällä ja keräilemällä sekä jälkikasvusta huolehtimisen. Yksilöt, jotka ovat käyttäytymisellään rikkoneet yhteisön sisäistä harmoniaa, ovat nopeasti joutuneet ryhmän ulkopuolelle, mikä on alkuihmisen elämässä ollut äärimmäisen vakava tilanne selviytymisen kannalta. Tämä selittää myös nykyihmisen tarvetta kuulua yhteisöihin – vahvimmat kokemamme myönteiset ja kielteiset tunteet liittyvät tavallisesti jollain tavalla ihmissuhteisiimme.
Ihmisen yhteisöllinen historia selittää myös pitkälle ihmisaivojen suurta kokoa ja tiheitä hermoyhteyksiä suhteessa muun kehon kokoon. Tällainen aivojen otsa-, ohimo- ja päälaenlohkojen kehitys olisi ollut mahdotonta eristyneessä yksinäisyydessä. Aivojen ja koko muun hermoston kehitys sekä sosiaalinen vuorovaikutus ovat tarkkaan ottaen muodostaneet kehityshistoriansa varrella itseään vahvistavan kehän, jossa vuorovaikutus on mahdollistanut yhä monimutkaisempien hermostojen kehityksen ja kehittynyt hermosto puolestaan yhä monimutkaisemman vuorovaikutuksen. Tilannetta voi verrata lapsen kehitykseen, jossa vauva oppii aluksi aistikokemusten ja elekielen kautta yhdistämään kokemuksensa äänteisiin ja vähitellen puhuttuun kieleen, joka varastoi alkuperäiset kokemukset symboliseen asuun. Nämä jaetut symbolit edelleen mahdollistavat kokemuksen yhteenkuuluvuudesta perheeseen, kansallisuuteen, ihmiskuntaan… Toisaalta symbolinen kieli on mahdollistanut myös etäisyyden ottamisen alkuperäiseen kokemukseen, mikä osaltaan selittää nykyihmisen psykologista luonnosta vieraantumista.
Yhteisöllisyys sinällään ei ole ihmislajille ainutlaatuinen piirre – viihtyväthän lukuisat muutkin lajit ryhmissä, mikä on tukenut niiden selviytymistä ja kehittymistä nykyisenkaltaisiksi. Ihmisyhteisöille ominaisia monimutkaisia sosiaalisia kiemuroita on kuitenkin ollut mahdollistamassa juurikin mainittu alkeellisista eleistä kehittynyt kieliopillinen kieli, fonologinen kuvittelu eli kyky käyttää kieltä mielikuvien luomiseen, mielen teoria eli kyky ymmärtää ja ottaa huomioon muiden mielentiloja (vrt. mentalisaatio) sekä tietyt älykkyyden muodot kuten intuitio. Suhteessa muihin lajeihin ihmisaivojen erityisyyttä selittää ennemmin aivojen hermostollinen tiheys kuin varsinainen koko.
Tehokkaalla älyllisellä suorituskyvyllä on ollut myös hintansa, sillä aivot kuluttavat paljon energiaa – noin 20–40 % päivittäisestä kokonaisenergiasta. Tarvittavan lisäenergian saamista on ollut mahdollistamassa esimerkiksi ruoan kypsentämisen taidon oppiminen: tällöin ruoka on paitsi ollut ravitsevampaa, myös kovan tai sitkeän ruoan pureskeluun on kulunut vähemmän aikaa, joka on sitten voitu hyödyntää muilla kulttuurin syntyä ennakoivilla tavoilla. Yhteistyötaitojen ja älykkyyden kehitys ovat siis mahdollistaneet uudet taidot ja keksinnöt, jotka ovat edelleen vapauttaneet voimavaroja kiihtyvään sosiaalis-älylliseen kehittymiseen.
Tietoisuuden kehittyminen suhteissa
Ihmisaivoista löytyy lisäksi tietty hermosolujen luokka, jollaista ei löydy muilta eläimiltä ainakaan samassa mittakaavassa: nimittäin von Economo -hermosolut. Puhtaasti aivojen tasolla tarkasteltuna nämä erityiset hermosolut mahdollistavat osaltaan mielen teorian, mikä siis merkitsee muiden mielentilojen ymmärtämistä – tämä edelleen mahdollistaa empatian. Näiden solujen yleisyys ihmisaivoissa selittää kehittyneempää sosiaalis-älyllistä taitoa sekä itsetietoisuutta. Vuorovaikutustaitojen ja itsetietoisuuden taustalla on siis hermostollisesti sama soluluokka, mikä antaa viitteitä, että yhteisöllisyys on suoraan liitoksissa jopa itsemme kokemiseen tietoisena yksilönä. Tällainen yksilöllisen minuuden syntyminen lukuisten keskinäisriippuvaisten suhdeverkostojen tuloksena on kiinnostava paradoksi, jota filosofian puolella on tehnyt tunnetuksi esimerkiksi sosiaalipsykologi George Herbert Mead (1863–1931). Tietoisuuden kokoinen ilmiö on tietty vaikeaa mahduttaa vain solutieteeseen, mutta biologia ja sosiaalinen vuorovaikutus käyvät kauniisti käsi kädessä myös tietoisuuden kehittymisessä.
Niin ikään, tietoisuus on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa esiin nouseva ilmiö, mitä toisinaan hahmotellaan vertauksella virtauksista ja pyörteistä. Mikrotasolla suhde- ja vuorovaikutuskuviot elävät sisäistettyinä yksilössä aistimusten, ajatusten ja tunteiden monimutkaisina virtoina, jotka yhdistyessään muodostavat tietoisuutena ilmeneviä pyörteitä. Buddhalaisen psykologian tiivistävässä Abhidhamma-kirjallisuudessa tietoisuuden hetket (citta) puolestaan seuraavat ketjuna toisiaan kuin helminauhan helmet. Helmet edustavat nykyhetken kokemiseen liittyvää sisältöä, jota määrittävät esimerkiksi aistimukset, tunteet, ajattelu… Yksittäinen helmi voisi siis edustaa vaikkapa voimakasta tööttäysääntä, joka kaappaa huomiomme liikenteessä. Tästä näkökulmasta tietoisuustaitojen harjoittaminen on enenevässä määrin kasvattaa vapautta suunnata ja ylläpitää huomiota halutussa kohteessa, jolloin helminauhan kokoonpano on vähemmän arjen kaoottisten olosuhteiden armolla. Abhidhamman yleismallissa aistikokemukset siis nousevat peräkkäin. Neurotiede tarkentaa tätä näkemystä huomauttamalla, että aistikokemukset oikeastaan nousevat myös rinnakkain ja lomittain. Tässä päästäänkin jälleen virtauksiin ja pyörteisiin, jotka tuovat helminauhamalliin kaivatun dynaamisen ulottuvuuden: keskenään kilpailevien pyörteiden voimakkuus määrittää, mikä niistä ottaa virtauksen eli huomiomme haltuunsa – tai vaihtoehtoisesti kuinka taitavasti kykenemme itse luovimaan ristiaallokossa.
Zoomataan seuraavaksi huomion linssiä laajemmaksi. Makrotasolla vuorovaikuttamisen virrat ulottuvat ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin ja luontoon asti, mikä muistuttaa ihmisen paikasta osana laajempaa ekosysteemiä – ennemmin kuin siitä erillisenä hallitsijalajina. Inhimilliset makrotason pyörteet ilmenevät järjestäytyneinä yhteisöinä, jollaisia ovat perheet, kansat ja laajemmin kulttuurit. Luonnossa tällainen järjestäytyminen ilmenee esimerkiksi muurahaisten yhteistoimintana kekojen rakentamisessa ja kurkien järjestäytymisessä auraksi. Kukaan ei päätä tästä järjestäytymisestä yksin, vaan kokonaisuus nousee eräänlaisena ylätasona näennäisen kaaoksen keskeltä – aivan kuin sinfonia, jonka yksittäiset nuotit kokoonpanevat kauniisti soivan kokonaisuuden. Tietoisena yksilönä eläminen osana laajempaa yhteisöä on kaksisuuntainen prosessi, jossa yhtäältä muokkaamme maailmaa toiminnallamme ja samalla tulemme itse sen muokkaamiksi. Tämän näkökulman mukaan tietoisuus ja ympäröivä maailma ovat siis pohjimmiltaan erottamattomalla tavalla yhtä: tietoisuus ilman aistimuksia, ajatuksia ja tunteita olisi kuin pyörre ilman vettä. Samoin sinfonia ilman yksittäisiä säveliä olisi melko erikoinen ajatus. Makrotason pyörteet – kuten kulttuuri ja erilaiset ryhmittymät – eivät tietenkään ole itsessään tietoisia toimijoita kuten ihminen, lisättäköön.
Yhteenkuuluvuuden ulottaminen koko ekosysteemiin on ekopsykologiasta ja järjestelmäajattelusta tuttu teema, joka on ajankohtainen varsinkin nykyisenä ekokriisin aikana. Viisausperinteissä aihetta on otettu haltuun esimerkiksi natiiviamerikkalaisissa kulttuureissa, ekoteologiassa ja osallistuvassa buddhalaisuudessa (engaged Buddhism) tai ekodharmassa. Palataan tähän tarkemmin tuonnempana… Luonnosta puheen ollen, itsetietoisuuden kykyä on havaittu myös muun muassa apinoilla, delfiineillä, eräillä valaslajeilla ja nykyisin jopa variksilla. Homo sapienseina emme siis ole ainoita taitavia veneenkäsittelijöitä olemassaolon virtauksissa ja pyörteissä!
Kirjallisuutta
Anuruddha, A. & Bodhi, B. (1993). A comprehensive Manual of Abhidhamma : the Abhidhammattha Sangaha of Ācariya Anuruddha. Buddhist Publication Society.
Bregman, R. (2020). Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa. Atena-kustannus.
Heiskanen, I. & Kailo, K. (2007) Ekopsykologia ja perinnetieto – polkuja eheyteen. Suomi: Green Spot -kustannus.
Kolb, B., & Whishaw, I. Q. (2015). Fundamentals of human neuropsychology. New York, NY: Worth Publishers.
Neff, K. (2011). Self-compassion: stop beating yourself up and leave insecurity behind. New York: William Morrow.
Skarp, A.-P. (2018). G. H. Mead: Mieli ja minä. Helsinki: Books On Demand.
Skarp, A.–P. (2019). Mielen laboratorio – tietoisuustaidot ja taitava vuorovaikutus. Helsinki: Basam Books.
Virtanen, A. (2021). Psykologinen palautuminen. Suomi: Tuuma-kustannus.
Meditaatio on nostanut länsimaissa suosiotaan ja sitä pidetään usein vastakohtana hektiselle sekä informaatiotäyteiselle elämälle, mutta mitä se oikeistaan on ja kenelle se sopii? Tähän kysymykseen vastaa meditaatiota ja mindfulnessia harjoittava Antti Salminen, jonka meditaatioura käynnistyi hänen ollessaan siviilipalveluksessa Muhoksen kirjastossa vuonna 2007.
”Olin aina ollut kiinnostunut uskonnosta ja filosofiasta, erityisesti eksistentialismista, ja meditaation käsitteeseen törmääminen oli iso ahaa-elämys”, Antti Salminen avaa alkuinnostustaan meditaatiota kohtaan. Ensimmäiset kosketukset meditaatioharjoituksiin Salmiselle tulivat muun muassa mindfulness-pioneeri Jon Kabat-Zinnin tuotannosta sekä zen-kirjallisuudesta. Jälkimmäiselle ominainen samuraimentaliteetti innoitti Salmista omistamaan istumameditaatiolle vakituisen paikan vuorokausirytmissään, mikä jäsentää edelleen hänen arkeaan, joskin Salminen korvaa istumista toisinaan myös liikunnallisilla kehomieliharjoituksilla. Salmisen meditaatioharjoittelua potki eteenpäin mukavan ryhmän löytäminen, nykyinen Oulun mindfulness ry., jossa hän myös jakaa ohjaajavastuuta.
Pysähtymistä kokemuksen äärelle
Mitä meditaatio oikein on? ”Itselleni meditaatio merkitsee pysähtymistä kokemuksen äärelle — ikään kuin kysymistä ’mitä minulle kuuluu juuri nyt’. Paalinkielinen termi sati, josta mindfulness on johdettu, kääntyy suurin piirtein valppaaksi tarkkaavuudeksi ja oman toiminnan mielessä pitämiseksi”, Salminen kiteyttää. Yksinkertaisimmillaan mindfulness onkin systemaattista tarkkaavuuden suuntaamista, joskin se voidaan hahmottaa myös laajemmin koko inhimillisen olemisen oivaltavaan ymmärtämiseen tähtäävänä tietoisuustaitojen kokonaisuutena. Länsimaisen mindfulnessin vaikutusvaltaisimmat juuret ovat buddhalaisissa viisausperinteissä, joissa varsinainen mindfulness on yksi osa-alue laajemmassa paletissa, Salminen valottaa.
Omien mielenliikkeiden havaitseminen vinoumineen helpottaa muiden ymmärtämistä, mikä taas luo pohjaa empatialle.
Salmisen mukaan esimerkiksi itsemyötätunnon tutkimus terapeuttisine sovelluksineen linkittyy kiinteästi myös mindfulnessiin — se niin ikään on ammentanut vaikutteita buddhalaisesta ajattelusta, jossa myötätunnon käsite on keskeinen. Tietoisuustaitojen ja myötätunnon kaltaiset teemat ovat kuitenkin niin yleisinhimillisiä, että olisi väärin liittää ne vain jonkin yksittäisen perinteen omiksi. Sikäli on tervetullutta, että näitä perinteisesti uskonnon piiriin liitettyjä teemoja on alettu lähestyä vakavasti myös kokeellisessa mielessä, Salminen toteaa.
Kohti universaalia näkökulmaa
Salmisen mukaan meditatiiviseen olemisen tutkimiseen ja tarkasteluun näyttää liittyvän yleishyödyllisiä arvoja, kuten empatia eli myötätuntoinen eläminen. ”Tarkkaillessani vaikkapa hengitystä, keholla on taipumus hiljentää kierroksia ja edelleen mielellä tyyntyä, mistä seuraa selkeämpi ajatusten ja tunteiden havainnointi. Omien mielenliikkeiden havaitseminen vinoumineen puolestaan helpottaa muiden ymmärtämistä, mikä taas luo pohjaa empatialle,” Salminen avaa meditaation saloja. Mittauksissa tätä on havainnoitu nousseina oksitosiinitasoina, mikä liitetään tyyntymiseen, perusturvallisuuteen ja yhteenkuuluvuuteen. Yhteenkuuluvuus voidaan toki laajentaa muuhunkin elävään luontoon kuin ihmiseen, Salminen toteaa. ”Näen tietoisuustaitojen roolin erityisen polttavana nykyisenä ilmastokriisin aikana, mitä tulee tarpeeseen irtautua suppeasta heimoajattelusta kohti laajempaa universaalia näkökulmaa, jossa välittämisen piiri ulottuu oman navan ulkopuolelta koko ekosysteemiin.”
Meditaatio tutkimuskohteena
Meditaation suuntauksista mindfulness-meditaatiota on kaiketi tutkittu eniten. Viime vuosina vuosittain julkaistujen tutkimusten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti siitä mitä se oli vaikkapa 15 vuotta sitten, Salminen toteaa.
Tutkimuksissa on todettu esimerkiksi kasvanutta kivunsietokykyä, ahdistuneisuuden ja masennuksen uusiutumisen vähenemistä, fyysisen ja psyykkisen stressin vähenemistä sekä parempaa tunteidensäätelyä, muistia ja keskittymiskykyä, Salminen luettelee. Tutkimuksia löytyy hyvin kirjavasti ja varsinkin varhaisista tutkimuksista moni kaipaisi kehittelyä sekä tutkimustoistoja. Lisää tutkimuksia kaivattaisiin myös pitkän meditaatiokokemuksen vaikutuksista, sillä valtaosa tutkimuksista on ollut lyhyitä interventioita ja ne on tehty tyypillisesti vähemmän meditoinneilla henkilöillä, Salminen kertoo. Salmisen mielestä erityisen kiinnostavia kuitenkin ovat huolellisella otteella laaditut tutkimukset, jollaisia löytyy esimerkiksi psykologi Richard Davidsonin nimissä.
”Kokonaisuudessaan näyttää, että rentoutumisen ja tyyntymisen kaltaisiin vaikutuksiin voidaan yltää hyvinkin lyhyillä meditaatiohetkillä, mutta tietoisuustaitojen säännöllisellä harjoittamisella on mahdollista vaikuttaa myös kiinteämpiin persoonallisuuden piirteen kaltaisiin ominaisuuksiin kuten arjen resilienssiin”, toteaa Salminen.
Salminen hahmottaa tietoisuustaitojen harjoittamisen samalla tavalla yleishyödylliseksi kuin vaikkapa liikunnan harrastamisen.
Meditaation haasteet
Salminen hahmottaa tietoisuustaitojen harjoittamisen samalla tavalla yleishyödylliseksi kuin vaikkapa liikunnan harrastamisen. Kaikki liikuntalajit — saati meditoinnin muodot — eivät epäilemättä sovi kaikille, joten on hyödyllistä löytää juuri omalle kehomielikokonaisuudelle sopiva lähestymistapa. ”Usein kuulee, että varsinkin meditaation harjoittelutaipaleen alussa olisi hyvä edetä maltillisesti mitä tulee määrään, mikä on helppo allekirjoittaa — eihän maratonillekaan kannata lähteä minimivalmistautumisella.” Vähemmän kuitenkin puhutaan meditaation mahdollisista kielteisistä vaikutuksista myös kokeneemmille harjoittajille. Harjoituksen syventyessä tietoisuuden pintaan nousee monenlaista syvälle juurtunutta tavaraa, joka voi haastaa määrittelemään uudelleen, mitä ylipäätään on olla tietoinen olento.
”Oman meditaatiohistoriani varrelle osuneet suurimmat haasteet liittyvät juuri oman näkökulman yllättävään muuntumiseen ja suuntautumiseen. Psykologi ja meditaatio-opettaja Tara Brachia lainaten meditatiivisen syventymisen tiloja voisi verrata lentomatkana ilmakehän ulompiin kerroksiin, joissa normaalit aerodynamiikan lait eivät enää pädekään ja joissa navigoiminen edellyttää ennemmin ohjauspyrkimyksistä irti päästämistä kuin tavanomaisia korjausliikkeitä. Täydellisyyteen pyrkivänä ihmisenä irti päästämisen ja luottamuksen harjoittelussa on itselläni ollut tekemistä.”
Ei lääke kaikkeen
Salmisen mukaan mindfulnessia ei kuuluisi nähdä ihmelääkkeenä kaikkiin elämän ongelmiin. Sellaisena sitä toisinaan tavataan markkinoida. Tietoisuustaitojen harjoittamisella hiottu herkkyys kuunnella kehon ja mielen viestejä voi kuitenkin auttaa suuntaamaan huomiota työstämistä vaativille elämänalueille. Sen tyynnyttävä vaikutus luo myös turvallista pohjaa haastavien asioiden lähestymiseen — oli kyse sitten trauman kohtaamisesta tai työpaikkailmapiirin puheeksi ottamisesta, hän valistaa. Salmisen mukaan buddhalaisuuden ja hindulaisuuden piiristä löytyy tuhansien vuosien ajan luostariolosuhteissa koeteltuja näkemyksiä tietoisuuden luonteesta sekä systemaattisista tavoista lähestyä sitä kokemuksellisesti — olisi hieman ylimielistä tyhjentää näiden ydinarvo ainoastaan terveysvaikutuksiin, jotka toki ovat arvokas näkökulma myös. ”Samasta syystä joogan ja mindfulnessin kaltaiset harjoitukset ovat kestäneet aikaa. Ne ovat vanginneet jotain yleisinhimillistä, tarjonneet käytännön keinot lähestyä merkityksellisyyden kokemista, jota voisi varovaisesti kutsua myös pyhyyden kohtaamiseksi. Tämä merkityksellisyys on myös riippumaton tunnustuksellisuudesta, joskin uskonto voi itse kunkin luonteenlaadusta riippuen tuoda kaivatut linssit olemisen mysteerin ihmettelyyn”, Salminen päättää.
